Australian ympäri kymmenessä päivässä - Mä näen punaista

Kuuden tuhannen kilsan autoturneen huipennus oli ne viitisen tuhatta kilsaa sinne ei keskelle mitään. Tässä ensimmäiset viisi päivää. Otettiin suunta kohti pohjoista ja alettiin posottaa tarkoituksena nähdä joku kivenmöykky muutaman päivän autossa istumisen jälkeen. Grantille lähti seuraksi meidän reissukamu Dave, johon me tutustuttiin ensimmäisen kerran Nepalissa Annapurnan base campilla, törmättiin toisen kerran sattumalta Bangkokissa ja lopulta järkättiin oikein tärskyt Laosissa. Daven suunnitelmissa oli tulla Aussilaan töihin keräämään vähän matkakassaa yli vuoden reissailun jälkeen, joten me vaihdettiin numeroita, jotta voitaisiin tehdä kimpassa jotain kivaa. Sattumalta meidän Rockin-reissu järjestyi juuri sellaiseen aikaan, että Davekin pääsi mukaan. 

PÄIVÄ 1

Oltiin edellisenä iltana palauduttu Wilson's Promontoryltä, pesty pyykit pikapikaa, kuivattu teltat ja käyty suihkussa. Daven lento saapui Melbourneen sen verta myöhään, että me arveltiin, ettei sillä ollut mitään mahdollisuutta ehtiä viimeiseen Ballaratin-junaan, mutta niin vain kävi, että pojalta tuli viesti, että "junassa istutaan, tuletteko hakemaan asemalta". Mentiinhän me. Aamulla sitten käytiin vielä kaupassa tankkaamassa vähän muonavarastoja, sillä ruoka on aavikon huoltoasemilla hinnoissaan. Käytiinhän me myös alkossa hakemassa pari laatikkoa viiniä. Tarkoituksena oli posottaa niin pitkälle pohjoiseen, kuin vain ehditään, ja yöpyä sitten levähdysalueella tien vieressä, jotta säästyy rahat. Näinhän me tehtiin. Pistettiin teltat pystyyn maailman kämäsimmälle levähdysalueelle Adelaidesta muutama kymmen kilometriä pohjoiseen. Kyllähän siihen rekkojenkin hurinaan tottui, ja uni tuli lopulta aika helposti, vaikka eihän me takapenkkiläiset oikein mitään oltu koko päivänä tehtykään. Tunnelma oli ehkä hieman väsynyt ja pettynyt, sillä muutaman kilometrin päässä oli oikein mukavan näköinen rantsu, johon olisi ollut kiva heittää teltta pystyyn, mutta tietenkin se oli kielletty ja vastaan tuli vielä poliisiautokin, joten ei riskeerattu. Mä olen saanut kolmen kympin sakot aikoinani Australiassa, kun nukuin autossa parkkipaikalla. Buu. Kaikesta huolimatta oli oikein kaunis auringonlasku.

PÄIVÄ 2

Lähdettiin aamulla aikaisin liikkeelle aamupalan ja kahvien jälkeen. Jotenkin tuntui vaikealta saada kaikkia kamoja mahtumaan autoon, vaikka sieltähän ne oli tietenkin tulleetkin. Toinen päivä oli ehkä hieman tylsä. Mä olen tuota aavikkoa kyllä ennenkin nähnyt. Maisemat eivät siitä auton ikkunasta olleet kummoisetkaan. Nähtiin me matkalla emu ja muutama mielettömän iso kotka, jotka vetelivät kengurua poskeensa. Pojat halusivat jäädä yöksi paikkaan nimeltä Coober Pedy, joka tunnetaan tuhansista opaalikaivoksistaan. Me Anskun kanssa oltaisi mielellään vielä porotettu menemään muutama sata kilometrin ennen auringonlaskua. Mä olin Coober Pedyssä jo ennen käynyt ja tiesin, ettei paikassa ole oikeastaan mitään katsottavaa. On vähän sellainen maailmanlopunmeininki. Kaduilla pörrää alkoholisoituneita aboriginaaleja ja jotenkin luihujen näköisiä opaalikaivosmiehiä. Erikoismaininnan saa kyllä leirintäalue, josta pulitettiin kymppi per naama ja jossa oli uima-allas. Tuntui ihan kivalta pulahtaa viileään veteen kahden hikisen ajopäivän jälkeen. Toisen erikoismaininnan saa kanadalaisrouva, joka lyöttäytyi meidän seuraan eikä tukkinut suutaan seuraavaan kahteen tuntiin. 

Itse Coober Pedystä muutama sananen: Paikka on ehdoton räkälä mutta hyvin tunnettu sellainen. Alueelta on löytynyt paljon opaaleja, jotka sitten ovat houkutelleet paikalle oivan kasan yksityisyrittäjiä, jotka ovat ostaneet maatilkun ja kaivuuluvan. Jotenkin tuntuu siltä, että suurin osa näistä kaivajista on hampaatonta sakkia ja vähintäänkin epäilyttäviä. Uusia ihmisiä katsotaan jotenkin ihan samanlainen tunnelma silmissä kuin villinlännenleffoissa, joissa sankari astuu tavernaan ja paikalliset korstot hiljenevät tuijottamaan uutta verta. Huh. Puistattaa. Mä olen varma, että vähintään puolet paikallisista on jotain ex-bandiittoja, joilla on etsintäkuulutukset niskassa. Aikamoisia sankareita ja hirveästi niistä olisikin tehnyt mieli ottaa valokuvia, mutta en kyllä uskaltanut. Sitten on ne paikalliset aboriginaalit, jotka istuvat tuppisuisina jokaisessa varjoisessa paikassa jonkinmoinen itsepantu puteli kourassa. Hirveitä stereotypioita, mutta menkää vaikka itse katsomaan. Kai siellä on normaalejakin ihmisiä, mutta ehkä he ovat sitten kodeissaan katsomassa vaikka telkkaria.

Maassa maan tavalla

Ilse ihmisten koditkin ovat vähintäänkin kummallisia. Ne ovat nimittäin suurimmaksi osaksi maan alla. Coober Pedyn maankamara alkaa olla niin huokoista kaikkien opaalinkaivuutunnelien takia, että paikalliset ovat katsoneet järkeväksi louhia niihin huoneita. Aavikolla on meinaan kuuma. Ken olisi uskonut! Jep, kuuma on. Rakentamalla taloja maan alle, jossa on viileämpää, paikasta on saanut asuttavamman. Maa on sen verran täynnä näitä madonreikiä, että kaupungin ulkopuolella käveleminen on ihan aidosti vaarallista. Vanhaan opaalikuiluun kun kapsahdat, niin sieltä ei pelasta mikään. Toisaalta se saattaa olla ihan miellyttävä vaihtoehto itse kaupungissa asumiselle. 

Opaalikaivoksia

PÄIVÄ 3

Opaaleja, opaaleja, opaaleja. Kierreltiin aamulla muutamassa putiikissa katsomassa, mistä se kaikki vouhotus oikein johtuu. Täytyy myöntää, että ovat ne kyllä jotenkin kauniita kiviä. Me ihasteltiin Anskun kanssa hienoja sinisiä ja valkoisia koruja, mutta osassa kivissä oli niin monta sorttia väriä, että vaikea kuvitella, että edes Lady Gaga vetäisi niitä niskaan. Vähän kuin yksisarvisen oksennusta. Meillekin tarttui mukaan pienet matkamuistot jostain kaupungin paristakymmenestä putiikista. Coober Pedyssä ei taida olla liikettä, josta ei saisi opaaleja. Kadunvartta komistavat muun muassa kyltit Opals, Jewellery and Opals, Tourist Information and Opals, Martha's Greek Restaurant and Opals, Dentist and Opals ja Petrol and Opals. Uskomatonta. Onko niillä siellä muka hammaslääkäri? Ei olisi väestön purukaluston perusteella uskonut.

Mad Max -kalustoa

Lähdettiin muutaman tunnin kiertelyn jälkeen taas kaasuttelemaan kohti pohjoista. Matkalla pysähdyttiin ihastelemaan aboriginaaleille pyhiä maisemia, joissa on kuvattu muun muassa Mad Max -elokuvia. Käveltiin aamuhelteessä ympäriinsä muutaman hetken, räpsittiin kuvia ja jatkettiin matkaa. En muista, tapahtuiko päivän aikana jotain mainitsemisen arvoista, sillä tässä vaiheessa tuntui jo siltä, että päivät sulautuivat yhteen. Maisemat olivat hienoja mutta yksitoikkoisia - aivan kuten muistelinkin. 

Me ei aamulla oikein uskottu, että illaksi oltaisi pääty jo perille, mutta ajoi sujuikin ihan mukavasti. Me ehdittiin Ayer's Rockille eli Ulurulle juuri auringonlaskuksi. Tiukille meni, sillä me oltiin jo kotona sovittu, että pimeällä ei sitten ajeta metriäkään, sillä aavikolla on näitä kaikenmoisia villielukoita, joihin on oikein mukava törmätä autolla. Ei kenguruun tai emuun osuminen hengiltä ota kuten ehkä hirvikolari, mutta auton se kyllä laittaa ruttuun. Siinä sitten istut tienposkessa ja mietit, mitä tekisi, kun lähimmälle mekaanikolle on lähes tuhat kilometriä eikä mitään takua varaosista ole. Matkalla näkyikin aina sataa kilometriä kohden muutama auton raato, joka on vain hylätty hiekalle, sillä kai se on täysin järjestöntä ruveta maksamaan kalliinkin auton hinausta takaisin sivistyksen pariin. Ostaa sitten vaikka uuden auton. Huomionarvoista lienee kuitenkin se, että useasta auton raadosta oli kaivettu penkit, renkaat, sterkat jne. pois ja sitten ne oli sytytetty palamaan. Grant arvaili varastetuiksi autoiksi.

Tornado

Me istuttiin hieman jäykkinä autoissa ja kytättiin, josko ruohikossa näkyisi jotain elämää, johon ei haluaisi osua. Vaarallisimmaksi elikoksi osoittautui kuitenkin eräs turisti, joka päätti kääntyä vuokratulla asuntoautollaan T-risteyksessä päätielle katsomatta, tuleeko kummastakaan suunnasta autoja. Grant löi jarrut pohjaan ja ohjasi auton vastaantulevien kaistalle. Onneksi ei ollut niitä vastaantulijoita. Koska me ajettiin päätiellä, oli meidän nopeus huomattavasti suurempi kuin ääliöturistin, joten Grant päätti vain ohittaa auton tyyttäilemättä. Mä otin oikeuden omiin käsiini ja näytin takapenkiltä ihan kummallakin kädellä erinäisiä kansainvälisiä käsimerkkejä ääliöturistille ja saatoin huutaakin jonkinmoisia kirosanoja. Sehän meinaan olisi ollutkin ihan eri kivaa, jos olisi siellä kolaroitu. Auto olisi jäänyt sinne, ja me oltaisi varmaan lennetty himaan. Siinä kun mulla oli kummatkin keskisormet komiasti pystyssa ja höyryset bloodyhellit (tai ehkä enemmänkin jotain äffällä alkavaa) huudettu takaikkunaan, huomasin, että asuntoauton ratissa riekkuukin eilinen kanadalainen räpätäti. Ai, moi!

No, sitten oli se itse kivi. Mä olen nähnyt sen tietysti aiemmin silloin joskus vuonna 2004, kun ensimmäisen kerran Australiassa kävin. Oli se aika ihmeellinen silloinkin. Grant oli ihan monttu auki, ja taisi Anskukin olla aika ihmeissään. Mä olin vähän varoitellut muita, että se on hieno kivi mutta kivi kuitenkin, vaikka mä muistan olleeni silloin aivan haltioissani. En halunnut, että ihmisillä olisi pettynyt olo kolmen päivän autossa istumisen jälkeenJotain maagista Rockissa oli vielä toisellakin kerralla. Grant sanoi, että tiesi kiven olevan iso mutta ei kuulemma kuitenkaan ollut ymmärtänyt, kuinka iso kivi on. Onhan se massiivinen. Ei auta kieltäminen.

PÄIVÄ 4

Seuraavana päivänä noustiin aikaisin, jotta pääsisimme näkemään Rockin muuttavan väriään auringon noustessa. Ansku pyysi mua laittamaan herätyksen varttia aikaisemmaksi, jotta olisi aikaa suihkussa käymiseen, sillä yölläkin hikoilee sen verran paljon, että eivät iltasuihkut paljon auta. Jotenkin mun puhelin oli töppäillyt osavaltioiden välisten aikaerojen takia, ja mä herätin Anskun kolmelta kello viiden sijaan. Me äkättiin virhe siinä vaiheessa, kun Ansku oli jo juoksevan veden alla. Oho. Me muut jatkettiin nukkumista. Ansku tuli vartin päästä takaisin, ja mä kysäisin, haluaako se hyvät vai huonot uutiset ensin. Hyvät uutiset: me voidaan nukkua vielä kaksi tuntia pitempään. Huonot uutiset: sua ei nyt varmaan kauheasti enää nukuta, kun kävit kylmässä suihkussa. Sori.

Parin tunnin päästä sitten noustiin, pakattiin kamat ja lähdettiin katsomaan sitä auringonnousua. Turisteja parveili joka paikassa, mutta me löydettiin rauhallinen nurkka, jossa saatiin rauhassa katsella ihan keskenään kiven vaihtavan väriään sinisestä liilan kautta vaaleanpunaiseen ja edelleen keltaiesta oranssin kautta aivan hehkuvanpunaiseksi. Syötiin parkkipaikalla aamupuurot, täytettiin kaikki mahdolliset vesipullot ja lähdettiin kohti päivän seikkailuja. 

Päätettiin illalla, että kävellään 13 kilometriä kiven ympäri. Mä epäilin, että se voi olla aikamoinen homma, vaikka polku kulkeekin tasaisella, mutta lämpötilan noustessa pitkälle päälle 40 asteen saattaa tulla äitiä ikävä. Hyvin se loppujen lopuksi meni. Mä join parin tunnin tepastelun aikana noin viisi litraa vettä, ja mulla olikin ihan hyvä vointi. Ansku hermostui totaalisesti miljooniin kärpäsiin eikä tainnut juurikaan nauttia olostaan eikä ympäristöstään. Mulla oli autolle palatessa kamerassa kolmisen sataa uutta kuvaa, ja olin kyllä aivan tohkeissani väreistä ja muodoista. 

Paikallista taidetta

Käytiin viilentymässä läheisessä kulttuurikeskuksessa ja palattiin päivän kuumimmiksi tunneiksi turistikrääsäkaupoille, jottei tarvitsisi ulkona korvistella. Tuliaisshoppailujen ja jätskien jälkeen hypättiin taas tulikuumaan autoon ja ajettiin lähellä sijaitseville vähemmän tunnetuille kiville nimiltä The Olgas eli Kata Tjuta. Olgilla olisi ollut mukavia kävelylenkkejä, mutta ne oli suljettu liian kuumuuden vuoksi. Ymmärrän kyllä yskän. Näissä maisemissa pyörii niin paljon turisteja, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten käyttäydytään ihmisiksi ja eletään tällaisen luonnon keskellä. Lukeudun kyllä itse edellä mainittuun sakkiin. Mä aina unohdan juoda tarpeeksi, ja sitten heikottaa, särkee päätä ja on kärttyinen. Vettä pitäisi varata mukaan kävelyille ainakin kolme litraa per tunti. Se meinaa monen monta kiloa kannettavaa, ja monet kuvittelevatkin pääsevänsä vähemmällä, jos ottaa vain pikku putelin mukaan. Ei näin. Me keskityttiin Olgilla vain muutamaan lyhyehköön kävelyyn muutaman kanjonin pohjalla ja nappailtiin valokuvia auringossa hekuvista kivistä. Hyvä mutta väsynyt fiilis.

PÄIVÄ 5

Illalla ajettin sen ainukaisen kerran auringonlaskun jälkeen ja melkein törmättiin lehmään. Me ei jääty toiseksi yöksi enää Rockin läheisyyteen älyttömän törkeiden hintojen vuoksi. Ei huvittanut pulittaa 80 dollaria pelkästä telttailusta, joten ajettiin noin sata kilometriä kiveltä seuraavaa kohdetta päin. Alueella oli bensa-aseman takana tilaa, jossa reissaajat saavat telttailla ilmaiseksi. Ei ihan mennyt telttapaikan valinta putkeen, sillä me herättiin aamulla teltasta seuranamme noin miljoona pientä muurahaista. Ne pirulaiset ovat vielä sellaisia, että purevat oikein mielellään - ei siis vain kun tulevat kiusatuiksi. Aamu piristyi kyllä kummasti, kun suihkusta tullessa vastaan pöllähti emu. Teki mieli koskea, sillä niin lähellä se oli. Teki mieli myös juosta karkuun, sillä niin lähellä se oli.

Aamutoimien jälkeen matka jatkui kohti paikkaa, jonka mä olen nimennyt useampaan otteeseen mun lempipaikaksi Australiassa. King's Canyon, Kuninkaan kanjoni. I like. Meillä oli takana monta pitkää, kuumaa ja hikistä päivää autossa, joten mä päätettiin vähän nautiskella ja törsättiin leirintäalueeseen, jossa oli uima-allas. Pulahdettiin taas iltapäivän kuumimmiksi tunneiksi veteen puljaamaan. Oli mieletön fiilis. Lounaan jälkeen lähdettiin itse kanjonille. Mun muistot olivat aivan mielettömät ja mä todella toivoin, etteivät ne olisi aivan väärässä, sillä mä halusin tietysti, että Ansku saisi kokea jotakin todella ainutlaatuista, sillä mulla oli aika vahva tunne, että Ansku ei lämminnyt oikein Ulurusta. Onneksi kanjoni oli aivan yhtä mahtava ja mykistävä kuin ensimmäiselläkin kerralla.

Pojat menivät menojaan, ja me Anskun kanssa lönkyteltiin rankan nousun jälkeen omaa tahtiamme kanjonin ympäri. Patikointireitti kulki kanjonin pohjalta ylös ja vasempaa reunaa pitkin sillalle, josta polku jatkui kanjonin oikeaa reunaa takaisin parkkipaikalle.  Polkua ympäröivät välillä kirkkaan punaiset kivimuodostelmat, jotka herättivät meissä ihmetystä ja kummastusta. Välillä polun vieressä oli sadan metrin pudotus. Oli jotenkin virkistävää, ettei kuilun reunaa oltu aidattu idioottituristien takia. Varmasta kuolemasta varoittivat vain kyltit, ja kanjoni oli jätetty luonnontilaan. Aurinkokin meni muutamaksi tunniksi pilven taa, joten kävelykelit olivat sellaiset, ettei homma ollut liian hikistä. Mä tosin uskaltauduin silti uimaan kanjonin pohjalla olevassa lammessa ihan vain siksi, että se on sitten tehty. Auringon laskiessa pilvetkin katosivat juuri parahiksi, ja meille järjestyi oikein sopivaksi melko makea valoshow, kun kallioiden ja kivien keltaiset, oranssit ja punaiset pinnat leimahtivat liekkeihin.

Tässä kuvassa on ihmisiä. Zoomatkaa.

Hyvä päivä. Todella hyvä päivä. Illalla juhlittiin uimalla vähän lisää ja grillailemalla kanansiipiä altaan reunalla. Saatettiin hieman maistella viiniäkin. Yhtäkkiä meidän fiilistellessä hyvää päivää Grant tokaisi, että taisi nähdä jäätelon juoksevan nurmikon poikki. Me ollaan reissun aikana aina palkittu ensimmäisenä jonkin eläimen nähnyttä jäätelöllä, joten me kiinnostuttiin heti, mikäs se siellä pihalla oli juoksennellut. Mä olin bongannut aiemmin villikameleita, mutta niitä tuskin juoksentelisi leirintäalueen nurtsilla. Mikäs se siellä sitten hölkötteli? Dingo! Nähtiin parikin kappaletta Australian villikoiria ja yöllä herättiin koiratokan ulvontaan. Aika hurja fiilis. Aamulla huomattiin, että dingot olivat käyneet repimässä meidän tyhjät maitotölkit palasiksi. Aivan teltan vieressä. Hui.

Vetinen Wilson

Meidän kuuden tuhannin kilometrin road trip jatkui Phillip Islandilta Australian mantereen eteläisimpään niemennokkaan, jossa sijaitsee Wilson's Promontory. The Prom on kansallispuisto, jonka sadunomaisista ja tarunhohtoisista maisemista mulle on huokailtu jo pitkään. Moni victorialainen pitää The Promia maanpäällisenä paratiisina, jossa yhdistyvät sinivihreät vuoret ja kauniit sekä rauhalliset rannat. Näinhän asia näytti olevan.

Me köröteltiin Phillip Islandilta Wilson's Promontorylle aurinkoisissa maisemissa, vaikka säätiedotuksen mukaan piti sataa sataa ropista. Oli luvattu kovia tuulia, ukkosta ja ämpärikaupalla vettä, mutta koska meidän melbournelaiset kamut olivat tulossa meidän seuraksemme, reissu oli suoritettava viikonloppuna, olivat ilmat mitkä tahansa. Kansallispuiston portilla ranger vielä varoitteli, että alueelle on annettu vakava säävaroitus, ja kyseli, ihanko tosissamme tulimme vierailulle juuri nyt. Ihan tosissamme. Ranger vielä muistutti, että kannattaa sitten laittaa teltta korkealle eikä missään nimessä lähelle jokea, vaikka joen ympäristön hiekka ja heinikko vaikuttaakin oikein tasaiselta, pehmeältä ja mukavalta. Oli vissiin tulossa tulvia.

Mulla ja Anskulla loksahtivat leuat auki jo matkalla leirintäalueelle. Maisemat olivat tosiaan ihan mojovat. Vihreät vuoret sukelsivat valkoiseen hiekkaan, joka tuntui valuvan raukeana turkoosiin mereen. Pysähdyttiin muutamaan otteeseen mäkien päälle, ja katseltiin maisemia. Taivas oli harmaa, ja jotenkin kukkulat näyttivät kuin mustavalkovalokuvasta niissä kohdissa, joissa oli pensaspalo riehunut. Siellä täällä nokisista puista kasvoi kuitenkin vihreitä versoja. Matkalla nähtiin myös reissun ensimmäiset kengurut. Siinä ne taas rouskuttelivat aivan lähellä tietä, eikä niitä oikein tuntunut kiinnostavan taaskaan meidän läsnäolo. Mä napsin kuvia, sillä aikaa kun Grant huokaili autossa, "joko mennään, ei olisi kiva laittaa telttoja pystyyn kaatosateessa".  Siihen mennessä, kun saatiin teltat pystyyn, käytyä pikku kävelyllä, illalliset tehtyä, peseydyttyä ihanan kuumissa suihkuissa ja maisteltua vähän Grantin isoisän golfpelissä voittamaa viiniä, alkoikin uni painaa pollaa. Me Anskun kanssa kömmittiin pehkuihin eikä enää tajuttu teltan ulkopuolisesta maailmasta mitään. Meidän kamut Melbournesta, Bear ja Wilma, saapuivat iltasella jossain vaiheessa. Ei tajuttu, ei kuultu, ei herätty. 

Aamu valkeni jälleen harmaana ja tihkusateisena, mutta me lähdettiin köpöttelemään vuorien yli läheiselle rannalle nimeltä Squeeky Beach. Nimensä ranta on saanut siitä, että hieno hiekka narskuu varpaiden alla kuin tuore lumi. Aamulla oli vähän ripsonut vettä, joten hiekka oli märkää ja ihmeen vaitonaista. Me väännettiin hiekkalinnoja ja pelattiin rantakrikettiä meressä killuneella lankunpalalla. Likat lähtivät kävelemään rannan toiseen päähän, ja mä vielä harjoittelin mun syöttöä poikien kanssa. Ansku oli kuulemma löytänyt jostain rannan toisen puolen hiekkadyyneiltä kuivaa hiekkaa, astunut päälle ja säikähtänyt hiekan metelöintiä. Me lähdettiin muutaman tunnin kuluttua kohti leirintäaluetta vääntämään vähän lounasta, sillä mahassa alkoi kurnia. Paluumatkalla käytiin vielä näköalakukkulan kautta ja bongattiin kookaburra-lintunen.

Lounaan jälkeen alkoi taivas repeillä. Yhtäkkiä olikin aurinkoista ja suhteellisen lämmintä. Tuuli kyllä tuiversi, mutta meidän lounasviinit pitivät meidät melko lämpiminä. Tehtiin matkapullot ja mentiin leirintäalueen viereiselle lähirantsulle. Otettiin poikien pakkaamat krikettikamat mukaan, mutta pesäpalloksihan se siitä kääntyi. Mulla on ollut jo pitkään hirveä hinku päästä pelaamaan pesäpalloa, ja nyt meillä oli edes vähän sen näköisiä vehkeitä, että niillä olisi voinut muutamat juoksut ja palot vetäistä. Ensin pelattiin viidestään frikettiä (Finnish cricket), suomalaista krikettiä, fuusiosäännöin, sillä meitä oli niin vähän. Sitten me kaapattiin mukaan muutama rannalle ilmestynyt aussi ja saatiin ainakin jonkinmoinen peli aikaan. Tosin musta tuntui, että kummatkin joukkueet pelasivat eri säännöin. Hauskaa se silti oli! Siinä auringon lämmittäessä rannalle me sitten yllyttiin kokeilemaan myös muita rantalajeja. Kuten rantasumoa - tietysti.

Meille oli luvattu ukkosta, salamointia, myrskytuulia ja sadetta. Lopulta uhkailut jäivät tihkusateiksi, mikä ei sekään tietenkään ole kivaa, jollei ole liikkeella oikeilla pelivälineillä. Kuitenkin ilta oli kaunis ja aurinkoinen. Päivä ei juuri olisi paremmin voinut loppuakaan. Tai tietysti voi! Mehän päästiin rapsuttamaan villiä vompattia. Rannan läheisyyteen on rakennettu suihkuja, joissa auringonpalvojat voivat pestä suolan pois iholtaan, tai kuten vompatit sen ehkä näkevät, juoda makeaa vettä suihkun alla olevista lätäköistä. Siinä se lipitteli hookaksoota, ja me päästiin vähän taputtelemaan sen takapuolta. Aika jees, sanoisinko.

Seuraavana aamunakin meillä oli pieni villieläinspektaakketi aivan telttojen vieressä. Mä olin pakannut mukaan meloneita, jotka olivat sitten unohtuneet kylmälaukkuun ja maistuivat vähintäänkin epäilyttäviltä, joten me paiskattiin ne pusikkoon maatumaan. Melonit olivat sitten tuntuneet erään wallabin nokkaan oikein herkullisilta, joten hän uskaltauitui lähes kosketusetäisyydelle meistä ja poseerasi oikein mallikkaasti valokuvissa. Lisäksi telttojen ympärillä pyöri jatkuvasti värikkäitä papukaijoja kuten roselloja ja galah-kaijoja*. Olihan siellä tietysti myös niitä opossumejakin. Kaiken yleisin villieläin oli kyllä ehdottomasti lokki. Niitä oli muutama. Ne olivat kovaäänisiä.

*Jos nyt joku keksii, miten sana galah taivutetaan monikon partitiivissa, voisitko ystävällisesti ilmoittaa oikean muodon vaikka kommenteissa?

Sunnuntaina yritettiin sitten kävellä kansallispuiston toiseen päähän pienelle lenkille ennen Bearin ja Wilman lähtoä. Yritys jäi juuri siksi. The Promilla oli ollut muutama kuukausi takaperin mielettömät tulvat, jotka olivat vieneet mennessään suuren osan poluista, ja maanvyörymät olivat tehneet vuorien kyljet vaarallisiksi. Me käveltiin kolmannelle rannalle päin, kunnes tien katkaisi kanaverkkoaita ja varoituskyltit. No höh. Kiipeltiin sitten läheisillä kivillä ja toljotettiin samoja maisemia. Kyllähän niitäkin kelpasi toljotella.

Palattiin leirintäalueelle, ja melbournelaiset pakkasivat kamansa, jotta ehtisivät vielä seuraavaksi päiväksi töihin. Me ajettiin vielä yhdessä neljännelle rannalle, sillä aurinko jatkoi porottamistaan. Bear oli ainoa, joka uskaltauitui veteen asti. Vesihän täällä on kylmää. Aina. Oli ilmat mitkä tahansa. Merivirrat tuovat vettä mantereelle Antarktikselta, mikä meinaa sitä, että eipä siinä paljon tee mieli lillua ilman märkäpukua. Lisäksi Ansku harmitteli sitä, että tuuli viuhuu korvissa kovin. Täällä ei juuri ole saaria rannan edessä suojaamassa tuulelta, mikä merkitsee myös sitä, että aallot voivat olla päätähuimaavia. Eihän Australiaa turhaan pidetä surffauksen mekkana. 

Melbournelaiset lähtivät ajamaan kohti kotia. Me lähdettiin takaisin leirintäalueelle vielä yhdeksi yöksi - eihän meillä mihinkään kiire ollut. Iltasella vielä kiivettiin näköalakatsemusmäelle ihastelemaan auringonlaskua. Komiasti se mereen humpsahtikin. Vielä jaksettiin vetää iltasapuskat naamariin, mutta kyllä se niin taitaa telttaillessa mennä, että kun aurinko laskee, niin laskee päätkin.