Vietnam. Uusi maa, uudet kujeet. Ne setien kujeet. Jo maahan paaseminen oli niin hankalaa, etta olisi pitanyt arvata. Ja ehka jattaa menematta. Meidan bussi oli aamulla puolitoista tuntia myohassa. Kuski oli kuulemma aamiaisella. Tie oli aivan uskomattoman kuoppainen, mutta sita nyt jo osaa odottaakin. Yksi kanssamatkustajista oli unohtanut passinsa hotelliin ja huomasi kommahdyksensa vasta puolessa valissa matkaa. Han totesi vaan rauhallisesti, etta harmittaa, kun muut matkustajat joutuvat palaamaan takaisin lahtopisteeseen. "Ei kuule, kaveri, ei se mene nyt ihan niin. Sina jaat nyt bussista pois ja hyppaat taksiin." Kukaan muu ei sanonut mitaan. Onneksi kaverin passi loytyi sittenkin kassin pohjalta. Tama backpackeri oli selkeasti juhlinut vahan liian paljon, vahan liian pitkaan. Heppu haisi niin vahvasti vanhalle viinalle, etta bussilastillinen porukkaa kakoi joka kerta, kun han nosti kattansa. Rajalle tultaessa han suvaitsi vihdoin laittaa paidan paalle. Huvittavinta oli se, etta mies, joka haisee kuin rankkitynnyri kuitenkin haistoi t-paitaansa, ennen kun kiskoi sen paalleen.
No joo, sitten se rajanylitysrumba. Kambodzaan tullessa meita yritettiin veloittaa aivan liikaa viisumista, mutta me osattiin varautua huijauksiin ja meilla oli tasaraha dollareina. Vietnamiin mennessa meidan piti tayttaa jonkin sortin terveystietolomake ja meilta mitattiin kuume. Rajavartioseta halusi toimituksesta dollarin. Ma kohteliaasti kieltaydyin maksamasta. Eihan se ollut kuin dollari, mutta mua ottaa paahan turistien huijaaminen, joten ma vaan ilmoitin, etta maksan mieluusti dollarin, kunhan han vaan nayttaa minulle, missa lukee, etta turistien pitaa maksaa dollari. Ei missaan. Just niin. Sitten seta juoksi pitkin Vietnamin rajaa mun perassa ja bussikuksi sopertaa, etta kaikki maksaa. Ei meista kukaan sitten maksanut, kun sanoin, etta mielellani maksan, mutta mikas se sedan badge number olikaan. Suomi 1 - Vietnam 0.
Terveystarkastuksen jalkeen jatkettiin matkaa passintarkastukseen. Koko bussillinen porukkaa latkaisi passit tiskiin samaan aikaan, ja koko hommassa meni ehka 15 minuuttia. Rajavartioseta antoi passit bussikuskille, joka ravasti hermostuneesti edestakaisin. Tassa vaiheessa me oltiin jo pari tuntia myohassa aikataulusta, eika porukka enaa ehtisi jatkoyhteyksiinsa rajan toisella puolen. Bussikuski huusi matkustajien nimia ja jakoi passit takaisin. Mun nimea ei vaan kuulunut. Mun passin nimiosivu on irronnut, eika passi ole enaa laillinen. "Valitettavasti neiti ei voi ylittaa rajaa tai oleskella Vietnamissa laillisesti." Suomi 1 - Vietnam 1. Hitto. Olisiko pitanyt vain maksaa se kamainen dollari? Kyseessa ei kuitenkaan ollut sama seta, ja tama passintarkistaja naytti oikeasti aika vakavalta, joten ei paljon tehnyt mieli yrittaa lahjoakaan. Lopulta ma valehtelin niille korvat tayteen kaikennakoista soopaa, etta mulle oli sanottu Vietnamin suurlahetystossa, etta ei se rikkinainen passi ole niin vakava juttu, koska minahan lennan ensi viikolla takaisin Suomeen ja bla bla. Paaasia on, etta paastiin Vietnamiin. En tieda, mita olisi tehty, jos ma olisin joutunut palaamaan Kambodzaan, silla kasittaakseni Kambodzassa ei ole Suomen suurlahetystoa. No mutta, whatever. Matka jatkukoon. Kolme tuntia myohassa.
Suurin osa meidan bussista oli matkalla pienelle paratiisisaarelle, ja heidan oli tarkoitus ehtia laivaan, joka kulkee kerran paivassa. Ajoimme tuhatta ja sataa satamaan, mutta eikos meidan bussi tietenkin hajonnut matkalla. Kaikki olivat hieman kireana, ja haiseva heppu yritti piristaa meita muita sanomalla, etta paaasia on, etteivat rajaviranomaiset loytaneet hanen kassissaan olleita huumeita. WTF?! Okei, pojat nousivat bussista ulos ja tyonsivat bussia pitkin katuja, kunnes moottori rysahti taas kayntiin. Ehdimme satamaan juuri ajoiksi, ja matkaajat ehtivat juuri ja juuri botskin kyytiin. Niin kuin melkein mun rinkkanikin. Joku passi lahti hadissaan juoksemaan mun rinkan kanssa kohti laivaa. Se tasta viela olisikin puuttunut. Tahan mennessa olimme nelja tuntia myohassa aikataulusta.
Me loput nousimme takaisin bussin kyytiin, ja pojat tyonsivat taas bussin kayntiin. Jatkoimme matkaa bussiasemalle, josta meidan oli tarkoitus hypata toiseen bussiin. Matkalla bussiasemalle kuski kuitenkin unohti jattaa yhden matkustajan kaupungin keskustaan, ja sitten me kuunneltiin sita tappelua jokusen hetken. Lopulta paasimme bussiasemalle, jossa meille yritettiin uskotella, etta meidan ostamamme liput eivat kelpaa jatkoyhteyteen. "Ei kuule, seta, ei tanaan." Odottelimme linja-autoasemalla noin tunnin bussin lahtoa. Nousimme uuden bussin kyytiin samaan aikaan, kuin meidan olisi pitanyt jo olla perilla. Viisi tuntia myohassa aikataulusta. Eihan meilla mikaan kiire minnekaan ollut, mutta koko matkan oli tarkoitus kestaa viisi tuntia, joten me emme olleet vaihtaneet rahaa, silla ei meilla pitanyt olla nalka tai esimerkiksi vessahata. Mua ei paastetty bussiasemalla tai sen lahiympariston ravintoloissa vessaan, silla siita lystista olisi pitanyt maksaa 2000 dongia, seitseman senttia, mita mulla ei ollut. Teki mieli vetaa housut kinttuihin siina keskella bussiasemaa, mutta sen sijaan tyydyin vain kiroilemaan kovaaanisesti suomeksi. No, helpottihan se tietysti sekin.
Bussi lahti vihdoin kohti maaranpaataan. Ehka joku kuusi tuntia myohassa. Meille kerrottiin, etta koukataan pikaisesti toisen kaupungin kautta. Ei kai haittaa? Joo, ei ollenkaan. Matka oli vahan sama kuin, jos matkustettaisiin Turusta Tampereen kautta Helsinkiin. Joo, ei mitaan. Mennaan vaan. Istuimme bussissa kolme tuntia, ranskalainen matkatoveri oksensi suurimman osan ajasta. Saavuimme "Tampereelle", ja meidan taytyi taas vaihtaa bussia, odottaa tunti, etta lahdimme liikkeelle. Seuraavan ja viimeisen osuuden piti kestaa toiset kolme tuntia, mutta matkaan menikin noin tunti ja vartti. Grant puristi rystyset valkoisina istuimen reunaa ja hoki mulle: "Katso ulos vain sivuikkunasta, vain SIVUikkunasta, ala missaan nimessa katso eteenpain." Matkan varrella oli kuulemma viitisentoista lahellapitikuolonkolaria. Paatettiin, etta loppumatka mennaan junalla.
Perille paastiin. Can Tho oli "Tamperetta" lukuun ottamatta ensimmainen kohteemme Vietnamissa. Ma olin jo bussin ikkunasta holmotellyt, etta miten voikaan olla mielikuvat niin kaukana todellisuudesta. Vietnamin kaupungit nayttavat todella averiailta. Joka paikassa on mielettoman kokoisia valomainoksia ja screeneja, joilta tulvii varikkaita mainoksia. Kaupoista raikaa iloinen Korea-poppi, ja ma olen se, jolla on surkeimman nakoinen puhelin. Siis niiin last season, ei edes kosketusnayttoa. Can Tho oli pirtea yllari. Me loydettiin halpa majatalo, joka oli silti kolme kertaa enemman kuin yksikaan hotellihuoneemme Kambodzassa. Respassa oli sattumalta yksi tuttu naama bussimatkaltamme, thaimaalainen Em, joka kestettyaan mun kiukkuista tuhinaa bussin takaa koko paivan silti yllattaen kysyi, haluaisimmeko me turisteilla hanen kanssaan seuraavan paivan. Me vuokrattiin yhdessa paatti ja ajelimme ylos alas Mekong-jokea. Meidan kuski naytti meille paikallisia kelluvia toreja, jotka koostuivat kaikenlaisista, -nakoisista ja -kokoisista venehista, jotka olivat kaikki aariaan myoten taynna paikallisia herkkuja. Veneet olivat taynna jos jonkinmoisia hedelmia ja vihanneksia, joita paikalliset kotirouvat veneistaan kasin koputtelivat ja puristelivat nahdakseen, olivatko ne kypsia.
Paluumatkalla kaytiin nuudelitehtaassa, joka oli todellinen sweatshop. Tehdas oli pienen talon takapihalla, ja siella oli todella kuuma. Riisia keitettiin isoissa padoissa valkoiseksi liimaksi, joka sitten paistettiin muurikalla ohuen ohueksi pannukakuksi. Pannukakku nostettiin bambupedille jaahtymaan, minka jalkeen se laitettiin leikkurista lapi. Avot! Riisinuudeleita. Hirvea homma.
Ma lahetin viestia mun rikkoutuneesta passista Suomen suurlahetystoon Hanoihin, ja he siella kehottivat mua saapumaan Hanoihin mahdollisimman nopeasti, joten me jatkoimme matkaa heti seuraavana paivana. Meilla oli edessa vain muutaman tunnin matka Ho Chi Minh Cityyn eli kaupunkiin formerly known as Saigon, joten me paatettiin antaa busseille viela yksi mahdollisuus. Talla kertaa kaikki meni ihan hyvin. Kuski oli jarkeva aikuinen mies eika itsetuhoinen mahdollisesti humaltunut kuusitoistakesainen pojankloppi kuten ensimmaisella kerralla. Lisaksi koko matka oli yhta moottoritieta, jonka keskella oli kaistoja erottamassa betonipossuja, mika esti alyttomat ohitusyritykset.
Me vietettiin Saigonissa muutama paiva. Kierreltiin ympari kaupunkia ja kuljeskeltiin toreilla. Grant osti 14 paria shortseja ja useamman t-paidan. Ma en mahdu edes paikalliseen XXXXL:an, joten ma en jotenkaan nauttinut niin paljon shoppailusta. Kauhea morkkis vaan. Eika mulla oikein enaa riita hermot jatkuvaan tinkaamiseen. Arsyttaa, kun ei voi ikina osoittaa juuri niita housuja, jotka haluaa, vaan kaikkea muuta kaupasta, jottei myyja arvaa, mita haluan ja siten nosta hintaa. Jos erehtyy kysymaan kokoa, peli on taysin menetetty, ja myyja nostaa hinnan vahintaan viisinkertaiseksi. Mulle yritettiin myyda HenuManun spagettiolkaimisia toppeja 25 euron kappalehintaan.
Me kaytiin muun muassa museossa, jossa Vietnamin kommunistihallitus esitteli amerikkalaisten kanssa kaydyn sodan kauheuksia hieman varikynaa kayttaen. Raikeasta propagandasta huolimatta museo oli koskettava kokemus. Ei mulla ollut hajuakaan siita, mita jenkit oikein Vietnamissa olivat puuhanneet. Koska Viet Kong -sissit nayttivat samalta kuin Etela-Vietnamin paikalliset, joita jenkit olivat tulleet suojelemaan, sotamenestysta mitattiin lahinna uhrien maaralla. Sotilailla oli oikeus teloittaa kenet tahansa, jota he epailivat sissiksi. Kokonaisia kylia meni jenkkien tulituksessa. Mieleeni jai erityisesti yksi sotilaan lause. "We had to destroy the village in order to save the village." Museossa oli myos karmiva valokuvanayttely, joka oli koottu kansainvalisten sotakuvaajien valokuvista. Yhdessa kuvassa nakyy, kuinka vietnamilainen vanki oli tyonnetty amerikkalaisesta helikopterista ja han putosi paa edella kohti maata. Toisessa valokuvassa vapisee perhe, joka teloitettiin sylivauvaa myoten muutama sekunti valokuvan ottamisen jalkeen. Museon ylin kerros oli taynna valokuvia lapsista, joilla on hirvittavia syntymavikoja. Amerikkalaiset pumppasivat koko maan niin tayteen kaikenmoisia kemikaaleja, etta on pieni ihme, etta edes suurimmalla osalla lapsista on kymmenen sormea ja kymmenen varvasta.
Yhtena paivana kavimme tutustumassa Viet Kong -sissien tunneliverkostoon hieman Saigonin ulkopuolella. Tunnelit yltavat aina Saigonista Kambodzan rajalle, ja sissit kayttivat tunneleita aivan kaikkeen muun muassa aseiden ja tarvikkeiden kuljettamiseen. He kaytannollisesti katsoen asuivat maan alla vuosikausia, silla amerikkalaiset olivat tiputtaneet koneista tonneittain kemikaaleja, jotka saavat puiden lehdet putoamaan. Taysin lehdettomasta viidakosta oli helppo ampua sissit, eika alueella voinut viljella maata. Mihinkaan ei voinut paeta, eika maasta voinut elaa. Tunnelit olivat mielettoman kapeita, matalia, ahtaita ja ahdistavia. Osaa tunneleista oli suurennettu, jotta me laskit lansimaalaisetkin mahdumme niihin. Silti oli hankalaa. Tunneleista oli pakoreitteja jokeen, ilmareikia termiittikekoihin ja satoja metreja pitkia ilmastointikanavia, jotka veivat keittion savun ja ihmisten hajun kauas itse kohteesta, jotta amerikkalaisten koirat eivat loytaisi sisaankaynteja. Eika siina mitaan vaikka olisivat loytaneetkin. Eihan jenkit edes mahtuneet kaytaviin.
Samalla reissulla tutustuttiin erikoiseen uskontoon ja viela erikoisempaan temppeliin. Toivottavasti kukaan ei nyt tasta loukkaannu, mutta temppeli naytti silta, kuin yksisarvinen olisi oksentanut Notre Damen paalle. Temppelin varityksen on selkeasti suunnitellut 12-vuotias Miley Cyrus -fani. Patsaat, seinat, maalaukset, kaikki oli niin aitelaa. Pinkkia, keltaista, vaaleansinista, vahan lisaa pinkkia ja hipaus liilaa. Ja tietenkin glitteria. Itse uskonto on yhta omituinen. Victor Hugoa pidetaan meediona ja uskonnon yhtena tarkeimpana pyhimyksena. Muistaakseni meidan opas sanoi pappien myos puhuneen John Lennonin kanssa.
Meidan bussireissu Saigoniin oli mennyt niin hyvin, etta me paadyttiin ostamaan avoin bussilippu Hanoihin. Me voitiin hypata kyydista monissa eri kaupungeissa, ja diiliin kuului se, etta meidat myos haettiin hotellilta. Koska meilla oli kiire Hanoihin hakemaan mulle passia, me haluttiin reissaamisen sujuvan helposti ja katsysti. Ensimmaisen kerran me hypattiin kyydista rantakaupungissa nimelta Mui Ne. Mui Ne tuntui olevan varsinkin pakettimatkaajien suosiossa, ja paikasta oli vaikea loytaa minkaanlaista tunnelmaa. Ensimmaisena paivana me tollotettiin suu auki uskomattoman likaista rantaa. Meri haisi ja loyhkasi. Seuraava paiva meni huomattavasti paremmin. Me vuokrattiin skootteri ja ajeltiin rantatieta pohjoiseen upeille hiekkadyyneilla. Paiva oli kuuma, eika dyyneilla ollut muita ihmisia, dyynit imivat pienimmankin tuulen huminan. Oli pelottavan hiljaista. Kunnes ma yritin laskea makea pahvinpalalla. Se oli kivaa. Taisin kiljua.
Matkalla takaisin kaupunkiin me pysahdyttiin kuivalla joenuomalla, jonka kirkkaanpunaiset seinat nousivat ylapuolellamme taivaisiin. Aivan kaupungin ulkopuolella pysahdyimme jalleen holmottelemaan outoja kivia. Me kahlattiin matalaa puroa pitkin ja etsittiin veden kaivertamista seinista tuttuja muotoja. Mun silmissa kaikki naytti lahinna kirkon uruilta. Muuten paivat kuluivat toljotellen kitesurfereita ja muuta rantaelamaa. Loysin lajin, jota haluan ehdottomasti kokeilla.
Parin yon jalkeen hypattiin taas bussiin, joka jurrutti hiljalleen vuoren kylkea ylos Da Lat -nimiseen kylaan. Vaikka me ei noustu kovinkaan monta kilometria korkeammalle, ilma viileni huomattavasti. Iltaisin oli jopa kylma. Ja ma meikkasin ensimmaisen kerran Suomesta lahdon jalkeen. Eipa tullut hikoiltua maaleja naamasta. Meille oli kehuttu Da Latia kovasti, joten me oltiin aika innoissamme. Alueella on myos paljon Vietnamin alkuperaiskansan kylia, jotka ovat kuulemma mielenkiintoisia, maisemat mielettomia. Me vuokrattiin taas skootteri ja paristeltiin ympariinsa. Kiivettiin vuorelle katsomaan maisemia. Blaah. Ajeltiin vahemmistokyliin. Njaah. Tsekattiin maisemat ja vesiputoukset. Huoh. Oli vahan tylsaa. Mikaan ei oikein Nepalin jalkeen tunnu miltaan. Da Lat oli niin nahty ja vasynyt. Jatkettiin matkaa. Kahvi oli kylla oikein hyvaa.
Nha Trangia ja sen rantaelamaa oli myos kehuttu. Myos Nha Trang oli tylsahko. Ehka Kambodzan rantojenkaan jalkeen mikaan ei oikein tunnu miltaan. Nha Trang oli ihan kiva. Ja siina se sitten olikin. Koko Etela-Vietnam on ihan kiva. Vahan valju. Joka kaupungissa, jossa olimme pysahtyneet, olisi varmasti mukava asua, mutta turistikohteina ne eivat olleet kovinkaan kiinnostavia. Nha Trangin ranta oli ihan jees, ei mitaan vikaa, mutta jalleen ei minkaanlaista tunnelmaa. Sita tunnelmaa me sitten lahdimme etsimaan laheisilta saarilta. Me oltiin jo varattu yobussi seuraavaan kohteeseen, joten meilla oli enaa paiva aikaa nauttia saarista. Me varattiin snorklausmatka.
Ma en oikein mielellani mene mihinkaan ryhmatoimintaan mukaan. Musta tuntuu, etta ma olen kuin lammas, jota ajetaan laumassa paikasta toiseen. Ja joka ryhmassa on aina vahintaan yksi aalio (jos ryhmassa ei ole aaliota, niin sitten se olen todennakoisesti mina itse). Snorklausmatkalla oli tarkoitus tutustua neljaan eri saareen, puljata vedessa ja relata upeissa maisemissa. Mika voisikaan menna pieleen?
Grantin sanoin: "Soon after getting on the boat our guide for the day stood at the front of the boat with a microphone and speakers turned up to a ridiculous volume making him very hard to understand. This should have been a sign of things to come. He then continued on speaking in Vietnamese for the next 30 minutes and finally we arrived at our first island for a spot of snorkeling. We had to pay 10 000 dong to get on the island and an extra 40 000 if we wanted to snorkel in the better area, and we had to pay to use a seat. We snorkeled in the free area and sat on the rocks.
The snorkeling was a lot of fun! The coral and fish were bright colours, we could see for quite a few metres and the water was warm. I paddled around for 15-20 minutes until I knew I would be sunburnt, but I enjoyed every minute of it and got to see some highly interesting and varying shapes of fish! After about an hour on the island we left, too soon for Saara's liking and we were greeted on the boat with a table covered with many small plates with different dishes on them. The lunch buffet was pretty good as there were about five different dishes plus plenty of rice and some fruit.
The tour soon took a turn for the worse as we pulled up at a large pontoon where we would "enjoy entertainment on the boat". A band came out and the speakers were set a deafening level. We asked if we could go swimming as there was water all around us but we were told we must stay on the boat to "enjoy the entertainment on the boat". We did not like the word 'must' and got off the boat to do what little exploring we could on the pontoon. Saara did go for a swim but got stung by tiny jellyfish that left a couple of welts on her arms. I sat and watched the fish swim in the shade of the pontoon ledge. We also realised why we would be there for two hours as they were selling rides on jetskis and parasailing. Our boat was joined by a few others all with their own entertainment on board so now we were getting Vietnamese karaoke at defeaning decibels coming from three directions. We noticed that people were either loving it (Vietnamese), enduring it or hating it. I was in the last group.
The next part was a floating bar which was actually a guy with a tire tube floating in the water with a plastic bucket holding three bottles of wine. A few people jumped in, including Saara, who also used tubes to float and drink a cup of wine. I failed to see the point in it. [I didn't.]
We finally got back on the boat to leave and I hoped the next island would redeem the last few hours. It didn't. We arrived, were asked to pay 20 000 dong each to lay at a supposed beautiful natural beach which sounded good but upon seeing it we saw rubbish galore. Saara pointed out to the five, yes five, men lazing about at the ticket booth that if we are going to pay to see this beach which was stones, not sand, that at least three of them could be cleaning the dump up. We didn't go on the island and instead went back and sat on the boat, I even managed to get a little nap in.
We had one more activity to go which was a visit to another island, although it turned out to be the same island, just around the point, but it had an aquarium. We definitely questioned the 50 000 dong entrance as we had seen a number of pretty fish snorkeling but I am very glad we did go. The aquarium started of very lackluster with fish being housed in small aquariums with no rocks, plant life or anything to keep them even slightly interested and I am sure if someone dropped a gun in they would grow fingers so that they could shoot themselves. After this though it got really good as the tanks got bigger and so did the fish. Big arse Amazonian fish and massive gropers. There were also turtles, also rather large and a favourite of Saara's. There was a large round tank full of coral and many of the fish we had seen snorkeling. There was even more outdoors with a large pool containing unknown large silver fish and a couple of large turtles that Saara had fun playing with.
After all that excitement we got back on the boat, back to the harbour, back on the bus, back to the guest house and back to waiting for another bus to head to Hoi An."
Kaiken kaikkiaan Etela-Vietnam oli aika valju kokemus. Osaltaan ehka siksi, etta me ollaan jo nahty kaikenmoista matkoilla ja nyt on vaikea innostua oikein kunnolla mistaan. Osaltaan ehka siksi, etta jenkit pommitti koko paikan melkein muusiksi, joten alkuperaista kulttuuria ja minkaanlaista tunnelmaan on vaikea kaivaa tikullakaan.Me toivottiin parempaa tulevaisuutta suunnatessa kohti Pohjois-Vietnamia. Mutta se onkin jo ihan eri tarina se.
Grantin sanoin: "Soon after getting on the boat our guide for the day stood at the front of the boat with a microphone and speakers turned up to a ridiculous volume making him very hard to understand. This should have been a sign of things to come. He then continued on speaking in Vietnamese for the next 30 minutes and finally we arrived at our first island for a spot of snorkeling. We had to pay 10 000 dong to get on the island and an extra 40 000 if we wanted to snorkel in the better area, and we had to pay to use a seat. We snorkeled in the free area and sat on the rocks.
The tour soon took a turn for the worse as we pulled up at a large pontoon where we would "enjoy entertainment on the boat". A band came out and the speakers were set a deafening level. We asked if we could go swimming as there was water all around us but we were told we must stay on the boat to "enjoy the entertainment on the boat". We did not like the word 'must' and got off the boat to do what little exploring we could on the pontoon. Saara did go for a swim but got stung by tiny jellyfish that left a couple of welts on her arms. I sat and watched the fish swim in the shade of the pontoon ledge. We also realised why we would be there for two hours as they were selling rides on jetskis and parasailing. Our boat was joined by a few others all with their own entertainment on board so now we were getting Vietnamese karaoke at defeaning decibels coming from three directions. We noticed that people were either loving it (Vietnamese), enduring it or hating it. I was in the last group.
The next part was a floating bar which was actually a guy with a tire tube floating in the water with a plastic bucket holding three bottles of wine. A few people jumped in, including Saara, who also used tubes to float and drink a cup of wine. I failed to see the point in it. [I didn't.]
We finally got back on the boat to leave and I hoped the next island would redeem the last few hours. It didn't. We arrived, were asked to pay 20 000 dong each to lay at a supposed beautiful natural beach which sounded good but upon seeing it we saw rubbish galore. Saara pointed out to the five, yes five, men lazing about at the ticket booth that if we are going to pay to see this beach which was stones, not sand, that at least three of them could be cleaning the dump up. We didn't go on the island and instead went back and sat on the boat, I even managed to get a little nap in.
We had one more activity to go which was a visit to another island, although it turned out to be the same island, just around the point, but it had an aquarium. We definitely questioned the 50 000 dong entrance as we had seen a number of pretty fish snorkeling but I am very glad we did go. The aquarium started of very lackluster with fish being housed in small aquariums with no rocks, plant life or anything to keep them even slightly interested and I am sure if someone dropped a gun in they would grow fingers so that they could shoot themselves. After this though it got really good as the tanks got bigger and so did the fish. Big arse Amazonian fish and massive gropers. There were also turtles, also rather large and a favourite of Saara's. There was a large round tank full of coral and many of the fish we had seen snorkeling. There was even more outdoors with a large pool containing unknown large silver fish and a couple of large turtles that Saara had fun playing with.
After all that excitement we got back on the boat, back to the harbour, back on the bus, back to the guest house and back to waiting for another bus to head to Hoi An."
Snorkkelinaama
Kaiken kaikkiaan Etela-Vietnam oli aika valju kokemus. Osaltaan ehka siksi, etta me ollaan jo nahty kaikenmoista matkoilla ja nyt on vaikea innostua oikein kunnolla mistaan. Osaltaan ehka siksi, etta jenkit pommitti koko paikan melkein muusiksi, joten alkuperaista kulttuuria ja minkaanlaista tunnelmaan on vaikea kaivaa tikullakaan.Me toivottiin parempaa tulevaisuutta suunnatessa kohti Pohjois-Vietnamia. Mutta se onkin jo ihan eri tarina se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti