Sydney: Maanantai

Maanantaita mä jännitin eniten. Meillä oli sovittu kouluvierailu paikalliseen alakouluun. Meidän tarkoitus oli tutustua normaaliin kouluun. Meidän paikallisten apuopettajien on hyvä nähdä, miten muualla Australiassa opiskellaan. Meidän koulu kun on hieman erilainen muista kouluista. Eniten mua jännitti se, että miten meidän apuopet siellä luokassa käyttäytyvät. Meillä kotona Wadeyessä kun ei ole mitenkään kummallista, että apuopet nukkuu koko koulupäivän tai roikkuu puhelimessa tai värittää kuvia Jeesuksesta. Tai lähtee kotiin kesken oppitunnin. Tai haistattelee oppilaille. Tai opettajalle.

MONDAY

On Monday, we went to Our Lady of Mount Carmel School. We met the principal first. Then we went to different classrooms to watch what the little kids were studying.

We learned that they study music, math, spelling and reading. In kindergarten, they were matching words and pictures. In Year 3 and 4, they were learning about the First Fleet. We shared the story of how white people first arrived in Wadeye and the kids loved it.

Mä olin varoitellut koulun reksiä meidän apuopeista, että he saattavat olla hyvin ujoja ja passiivisia. Jos opettajat pyytävät heitä puhumaan itsestään luokan edessä, vastauksena saattaa olla syvä hiljaisuus. No, mutta nämähän päättivät vetää paneelikeskustelun muksujen edessä. He puhuivat siitä, kun valkonahat ensimmäisen kerran ilmestyivät Wadeyeen.

Muksut olivat hiiren hiljaa ja kuuntelivat tarinaa kiinnostuneina. Mä ihan tirisin innosta. Tämä meni huomattavasti paremmin kuin mä uskalsin kuvitellakaan. Mikseivät nämä tädit rokkaa näin täysillä kotikylässä?

We were surprised that Year 3 and 4 students were writing their own stories without any help from the teacher. Some of the kids were asking us to spell the words for them and some of them used dictionaries.

We were also surprised by the kindergarten kids. They rushed to the book shelf and started to read by themselves.

Suurinta antia kouluvierailusta oli ihan vain hengailu normaalien oppilaiden kanssa. Ahaa-elämys oli aikamoinen, kun meidän tädit hokasivat, että nämä oppilaat osaavat lukea ja kirjoittaa. Sen lisäksi oppilaat kuuntelivat opettajaa ja jopa osallistuivat tunnilla. Oppilaat viittasivat ja odottivat vuoroaan. Kukaan ei haistatellut kenellekään. Kukaan ei heitellyt kiviä. Kukaan ei lähtenyt kesken tunnin vessaan / koputtelemaan muiden luokkien oville / kotiin / pelaamaan futista  / röökille koulun työntekijöiden kanssa.

Apuopettajien mielessä tämä selittyi sillä, että nämä oppilaat ovat erinomaisen fiksuja. Tässä on Australian parhaat oppilaat. Tämä on aivan erityinen koulu, jossa on aivan erityisiä oppilaita. Sitten mä yritän siinä selittää, että tätä koulua pidetään Sydneyssä Sydneyn huonoimpana kouluna. Tässä me ollaan keskellä Sydneyn suurinta slummia Sydneyn huonoimpien oppilaiden kanssa, ja nämä oppilaat osaavat lukea. Ekaluokkalaisetkin.

Nämä ekaluokkalaiset lukevat paremmin kuin meidän ysit. Mistähän se mahtaisi johtua? Sitä sitten pohdittiin tovi, ja apuopettajat tulivat siihen tulokseen, että nämä oppilaat pärjäävät koulussa sen takia, että heidän vanhemmat eivät anna heille karkkia. Jaha. Vai niin. He ovat selvästi oppineet, että karkit eivät ole hyvä juttu lapsille, mutta se, miksi ne eivät ole hyvä juttu lapsille on täysin hämärän peitossa. Mä yritin johdatella keskustelua siihen, että meidän muksut Wadeyessä käyvät koulussa silloin, kun heitä huvittaa – ei lähestääkn joka päivä. Ja kenen vastuulla on hoitaa ne muksut sinne kouluun? Ei kuulemma vanhempien, sillä lapsi saattaa alkaa itkeä, jos sen pakottaa kouluun. NO, ITKEKööT SITTEN SAATANA! Kuka teillä kotona on se aikuinen, joka määrää säännöt!?

Joo, käytiin se sitten kouluvierailun jälkeen Sydney Universityssäkin. Sen pituinen se.