Oltiin mun luokan likkojen kanssa päiväretkellä ennen lomia. Pojat kävivät kylän miesten kanssa viikkoa aikaisemmin, ja me likat jäätiin silloin koululle katsomaan Step Up Kolmosta ja muita laatuleffoja. Seuraavalla viikolla me pakkauduttiin joukonkuljetuskulkuneuvoihin ja lähdettiin ryteikköön. Retkestä mä sain kuulla saman päivän aamuna. Tää on tätä Wadeyetä. Kaikki olivat unohtaneet kertoa opettajalle.
Koska me oltiin liikkeellä tyttöporukassa, meidän kulttuuripäivään kuului naisten asioita. Pojat olivat kaiketi edellisellä viikolla käyneet väsäämässä keihäitä tai jotain muuta vastaavaa. Meidän oli tarkoitus kerätä ja valmistaa materiaaleja paikallisten pikkulaukkujen tekoon. Dilly bag -laukut valmistetaan jonkinnäköisestä ruohosta. Sen mä tiesin. En mä sitten mitään muuta oikein tiennytkään. Matkalla pääkallopaikalle me pysähdyttiin tienposkeen, ja tytöt katosivat ryteikköön. Lopulta mullekin selvisi, minkämoista ruokoa oli tarkoitus kerätä, kuinka tuoretta sen pitää olla ja mistä niitä löytyy.
Meidän päätepysäkki oli Old Mission -ranta. Silloin kun valkonahat ilmestyivät tänne ensimmäisen kerran, he väsäsivät rannalle ensimmäisen lähetyssaarnaaja-aseman. Muutaman vuoden kuluttua kävi ilmi, että paikka ei ollutkaan upeista maisemista huolimatta paras mahdollinen, sillä juomakelpoista vettä ei oikein tahtonut löytyä. Nykyään rannalla nököttävät edelleen vanhat talot ja Neitsyt Marian patsas mutta ei juuri muuta.
Me istuttiin puiden varjossa, ja kylän taitavimmat naiset näyttivät meille miten kerätyistä ruo'oista saadaan matskut talteen. Mä olin jotenkin käsittänyt, että kassit ovat ruo'osta itsestään, mutta väärin meni! Kassit valmistetaan narusta, jonka säikeet ovat ruo'on pinnalla olevasta vahamaisesta pinnoitteesta kerätty. Määh! Mulle alkoi pikku hiljaa selvetä, miten työläästä prosessista on kyse. Ensin jokaisesta korresta revitään se vahamainen pinta pois, sitten niistä suikaleista pyöritellään naru, ja siitä narusta sitten väännetään kassi. Meitä oli aika monta akkaa repimässä vahaliuskoja, mutta ei meillä silti ollut kasassa narua oikein ollenkaan. Mun liuskoja ei edes kelpuutettu mukaan, kun ne olivat hieman röpölöisiä.
Iltapäivällä me sitten oikeastaan vain pelleiltiin rannalla. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa vettä, vaikka sinne uskaltanut kahlatakaan. Me heiteltiin kärrynpyöriä hiekassa ja hypättiin ruutua. Oli oikeastaan hauskaa olla vaan ja lökötellä. Tytöt intoutuivat puristelemaan, rutistelemaan ja nipistelemään mun ihoa, joka oli auringosta vähän punertunut. On se niin ihmeellistä, miten meidän valkonahkojen iho on niin sateenkaaren väreissä. Se on auringossa punainen tai ruskea, kosketuksen alla valkoinen, nipistyksestä pinkki, mustelmasta ensin sininen, sitten vihreä ja lopuksi keltainen.
Paluumatkalla kouluun meidän auto kolhaisi pientä kengurua. Se luikki pusikkoon piiloon. Meidän nelivedon takana huristeleva toinen neliveto pysähtyi, ja yhtäkkiä sen perästä purkautui kymmenen tyttöä, jotka juoksivat kengurun perään metsään. Yksi tytöistä nappasi kengurun jaloista kiinni ja heitti sen olkapään yli maahan muutaman kerran. Ka-pow! Ka-pow! Ei siitä meinannut henki lähteä millään. Kenguruparalta meni hampaat, ja jalka siltä oli varmaan murtunut jo autoon osuessa. Se oli niin shokissa, ettei se enää laittanut vastaan. Joku sen kääri pyyhkeeseen ja kantoi sitä sylissään auton perään.
Perillä kylässä joku sitten laittoi kengurun kunnolla hengiltä ja lihoiksi. Mä tiesin kyllä, että siltä on nirri saatava, mutta ei musta ollut sitä tappamaan. Olisihan sen kallon kai voinut laittaa renkaan alle ja surauttaa yli, mutta en mä usko, että mä olisin sitäkään saanut tehtyä. Tytöillä ei paljon omatunto kolkutellut. Se on eläin, ja eläimet ovat eläimiä. Niitä tapetaan, ja sitten niitä syödään. Ei sen kummempaa. Tytöt olivat kyllä ylpeitä itsestään. He lähtivät reissuun, ja tulivat lihojen kanssa kotiin. Jätkien juttuja.
