Mä vein tänä vuonna meidän aikuisopiskelijaryhmän Darwiniin. Siellä järjestettiin johtamistaitokurssi aboriginaaleille. Kurssilta tulisi diplomit ja kaikki. Jes! Kurssi koostui kahdesta yhden viikon jaksosta, joiden aikana me kämpättiin hotellissa Darwinin keskustassa. Jes!
Me järkkäsin meille yksityiskoneen, ja me suhattiin suureen maailmaan tyylillä. (Tosiasiassa kylästä ei olisi muilla välineillä päässytkään pois, että ei kauhean glamuuria.) Sitten hotelliin kahdeksi viikoksi. Koulu maksaa ravintelit. Apuopet käy kurssin, jonka aikana mä vaan voin hengailla ja hoitaa paperiduunit ajan tasalle. Helppoa kuin heinän teko. Tai niinhän sitä luulisi.
Mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Ei sitten ikinä. Ensimmäisen viikon jälkeen porukka oli hyvin lähellä käydä toistensa kimppuun, mä olin kurkkuani myöten täynnä passauskäskyjä, yksi täti ei halunnutkaan palata Darwiniin tekemään kurssia loppuun, miestenseremoniat olivat alkamaisillaan, mikä meinaisi, että me ei saada lentää mihinkään, kukaan ei ollut tehnyt läksyjään jne.
Tässä mun suosikkitöppäilyt. Kello kaksi mun oveen koputetaan, ja mä syöksyn sängystä ylös, sillä tietenkin mulle tuli sellainen fiilist, että nyt on joku huonosti. Oven takana seisoo yksi apuopeista (neljäkymmentä-vuotias täti) joka valittaa, että huonekaveri (viisikymmen-vuotias täti) puhuu liian kovaa puhelimessa. Hä? Tulit sitten mut herättämään. Ei tullut mieleen sanoa sille huonekaverille, että nyt naama kiinni! Seuraavana aamuna hän sanoi lähtevänsä kotiin. Mä sanoin, että hän voi mennä tietysti kotiin, mutta kouluhan sitä ei sitten maksa. Koulu on maksanut meille yksityiskoneen viikonlopuksi, joten mä en edes aio kysyä koululta, mitä tehdään. Mene kotiisi, mutta mene omin neuvoin. Ei mennyt.
Ravintolassa käynti on aina jännä kokemus tämän porukan kanssa. Ensimmäisen ravintolavierailun jälkeen mä totesin, että ehkä on parempi, että tästä lähtien me tilataan huonepalvelusta. Porukka oli kovaäänistä, huutelivat ravintolan päästä päähän, olivat törkeitä tarjoilijoille, ei please, ei thank you, puhuivat puhelimessa kovaan ääneen jne. Eikä siinä mitään. Jos ei ole ennen ravintolassa ollut, eihän sitä voi tietää. Mutta sitten, kun asiasta on huomautettu noin viisi kertaa, alkaa tulla sellainen olo, että nyt on kyse muusta kuin ymmärtämisen puutteesta.
Sitten loppuaika me tilattiin huonepalvelua. Ei haittaa. Saavathan mimmit harjoitella englannin puhumista puhelimessa ja hoitaa hommat itse. Yleensä kun käy niin, että kaikki kertovat mulle, mitä haluavat, ja sitten mä saan muistuttaa, että mä en ole täällä ravintolassa töissä. Huonepalvelu edellyttää paljon enemmän omatoimisuutta.
Se nyt on selvää, että ruokalistaa joutuu avaamaan, selittämään ja kääntämään syötiin sitten ravintolassa tai huoneessa. Enhän mäkään ymmärrä ruokalistoista heti, kun siellä on paistamista ja perusvihanneksia monimutkaisempaa sanastoa. Mutta mä ymmärrän, että ruokalista on olemassa sitä varten, että sieltä valitaan jotakin. Korkeintaan lisukkeita voi muutella.
Mä kuuntelin, kun täti selittää puhelimeen, että ottaa marokkolaista lammaspataa mintulla ja sahramiriisillä. Tilaamisessa kesti ja kesti. Täti vain huutaa puhelimeen kovemmin ja kovemmin, että lammaspataa perkele. Jossain 10 minuutin kohdalla mä kaivoin ruokalistan esille. Ei siellä mitään lammaspataa ollut eikä mitään Marokkoon viittaavaakaan. Sitten kävi ilmi, että tädin luokassa oli jotain ruokalehtiä, joista täti oli kirjoittanut muistiin reseptin. Nyt hän oletti, että hotellin keittiössä tehdään ihan mitä vain hän sattuu haluamaankaan.
Sitten me keskusteltiin siitä, mitä ruokalistat ovat, mitä niillä tehdään, miten niitä käytetään ja ennen kaikkea siitä, miten niitä ei käytetä. Seuraava täti halusi jälkiruoaksi banaanivanukasta:
- Sitä ei näytä olevan listalla.
- No, entäs banaanikakkua?
- Sitä ei ole listalla.
- Mut mä haluisin banaanikakkua.
- Sitä ei ole listalla.
- Mut kai niillä on keittiössä banaania?
- Muistatko, mitä puhuttiin ruokalistalta tilaamisesta?
- Mut mä haluisin banaanikakkua. Sellasta, kun meillä on koulussakin.
- Kakun tekemiseen menee monta tuntia, vaikka keittiössä olisikin banaania ja jauhoja.
- Ei mulla ole mihinkään kiire. Mä kysyn, jos ne tekisi mulle banaanikakkua.
- No kokeile (perkele).
...
- Ei ne suostunut tekemään banaanikakkua. Kauheen törkeää.
Lauantaina oli sitten aika mennä kotiin. Kurvattiin kauppakeskuksen kautta lentokentälle. Mä olin muistuttanut kaikkia siitä, minkä kokoinen meidän kone oli, ja että samalla koneella mennään myös takaisin. Eli ei siis kannata ostaa koko kauppaa mukaansa. Ei sitten koko kauppaa oltu ostettu mutta ehkä noin kolme neljäsosaa. Kahdet pienen henkilöauton kokoiset kajarit, telkkari, polkupyörä ja voin seitsemäntoista kassia vaatetta. Oltiin sitten vielä hotellin aulassa vartin myöhässä, ja kun taksit saapuivat hotellille, mimmit menivät vain istumaan takapenkille. Mä menin etupenkille. Kuski istui ratin takana. Se kolme neljäsosaa ostoskeskuksesta oli vielä kadun varressa. Ilmeisesti, jonkun muun olisi pitänyt kantaa ne taksiin. Ha! Sitten vielä tapeltiin lentokentällä siitä, kenen kamat menevät seuraavan päivän koneessa ja kuka maksaa ylimääräisistä kiloista.
Tätä iloa on vielä viikko edessä.
