Me vietettiin muutama päivä Tokiossa, ja vaikka oli koko ajan vähän kosteaa ja taivaalta ropsutteli vettä, mä pidin kyllä paikasta. Joo-o. Silti vaikka paikka ei juuri vastannut mun käsitystä Tokiosta lainkaan. Meillä oli vielä viikko ennen lentoa Sapporoon, Japanin pohjoisimmalle saarelle. Me kelattiin, että nyt olisi hyvä väli käydä tsekkaamassa se Fuji, kerta sitä ei nähty vuorilta. Me varattiin majatalo ja noustiin bussiin.
Fujilla oli edellisellä viikolla alkanut jonkinlainen seisminen toiminta, joten monet paikat oli suljettu turvallisuussyistä. Ja eikös me valittu meidän majatalo sen perusteella, että ollaan lähellä kaikenmoista vulkaanista jutskaa. Olisi ollut näköalakukkulaa. Olisi ollut kuumia lähteitä. Olisi ollut alue, jolla tupruttaa maasta höyryä. Olisi ollut jotain geysiriä. Mutta kun ei ollut. Ei saatu kulkea alueella lainkaan, sillä maa olisi kaiketi voinut repeytyä ja laavajärvi olisi voinut nielaista meidät.
Ei sitten auttanut muu kuin jättää kassit hotlalle ja nousta bussiin uudestaan. Me matkattiin pari tuntia vuorilta takaisin järven rannalle. Opaskirjan ja turistiputiikeissa myytävien postikorttien mukaan järveltä olisi pitänyt olla hienot näkymät Fujille. Mutta kun ei ollut. Taas satoi, ja pilvet roikkuivat niin matalalla, että oli pakko tyytyä siihen, että ei me sitä nähdä, mutta ei kauheasti olisi kiinnostanut jäädä alueelle venailemaan aurinkoista päivää. Siellä ei ollut mitään tekemistä, sillä kaikki turistitoiminta oli sulun vuoksi seis.
Vähän me kiroiltiin ja potkittiin kiukuissamme kiviä. Päätettiin kuitenkin kävellä järven rantaa hetken, katsella nyt ainakin sitä järveä ja ehkä etsiä vaikka ravintola. Pari tuntia me maleksittiin järven rantaa, mutta yksikään ruokapulju tai kauppa ei ollut auki. Jaha, eiköhän lähdetä sitten takaisin hotellille. Me venattiin 40 minuuttia bussia, sillä nekään eivät oikein kulkeneet. Lopulta me köröteltiin linja-autossa kohti kämppää.
Sitten! Ei voi olla totta! Ei kai sentään! Pilvien välistä pilkisti jotain tummanharmaata, joka oli horisonttia korkeammalla. Me hakattiin stop-nappulaa sellaisella vimmalla, että ihme, ettei koko universumi pysähtynyt. Mutta bussipa pysähtyi! Me juostiin pää kolmantena jalkana järven rantaan, ja siinä se oli. Fuji-san.
Taivas rakoili juuri sen verran, että saatiin näkymät huipulle asti. Me otettiin ainakin 150 valokuvaa kummatkin, kun oltiin niin tohkeissamme. Ja sitten se olikin nähty. Voi ruksata sen listalta.
Seuraavana päivänä reissattiin Ito-niemelle tarkoituksena katsella maisemia. Heivattiin taas reput hotellin varastoon siksi aikaa, kun he vielä siivoavat huoneita. Japanissa on check-in-aika aina neljältä iltapäivällä, mikä on mun mielestä kummallisen myöhään. Me käytiin jutskaamassa turisti-infon tädin kanssa ja päädyttiin tekemään leppoisa lenkki Iton dramaattisella rannikolla.
Rannikkoa dramaattisempi oli sää. Sade yltyi entisestään. Me käveltiin muutaman kilometrin lenkki rantakallioiden päällä. Läpimärkinä. Mun sandaalit hajosi. Maisemat olivat kieltämättä jälleen upeat, mutta ei niitä kauaa jaksellut katsoa sateessa.
Päätettiin jättää lenkin toinen puolisko väliin, ja etsittiin bussipysäkki puolivälissä sijaitsevasta pikkukaupungista. Kaupungissa ei näkynyt sieluakaan. Muutenkin tunnelma kylässä oli hyvin samanlainen kuin siinä delfiinintappokylässä, joka oli muutama vuosi sitten tapetilla - noh - siitä delfiinien tappamisesta. Teki mieli mahdollisimman nopeasti pois. Bussilla meni taas se 40 minuuttia paikalle pääsyssä. Siinä me sitten hytistiin sateessa. Taas.
Seuraavana päivänä ei edes lähdetty hotellista ulos paitsi syömään. Taas satoi. Mutta ei edes haitannut, sillä meidän majatalo oli mahtava. Juuri niitä tyypillisiä riisipaperiseiniä, joiden läpi ninjat hyppivät. Mieletön mesta. Lisäksi niillä oli oma kuuma lähde, jossa sai pulikoida mineraalikylvyssä. Minä en lähde täältä ikinä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti