Ensimmäinen kuu

Ensimmäinen kuukausi on takana päin. Mua ei ole vielä saatu rekisteröityä opettajaksi, joten mä olen toistaiseksi teacher's aide - olisiko se sitten suomeksi apuope tai kouluavustaja. Apuopeilu on siitä helppoa hommaa, että mun ei tarvitse suunnitella mitään enkä mä ole vastuussa mistään. Mä hengaan luokassa, kunnes mä joko löydän jotain tekemistä tai mua käsketään tekemään jotain. Sopii. Mä kierrän luokasta toiseen tarpeen mukaan, mutta pääasiassa mä hengailen yläasteella ja perjantaisin mulla on kanslistin hommia.

Grantille annettiin oma luokka, jossa mäkin paiskin hommia joka päivä. Grantin muksut ovat niitä, jotka eivät koulussa paljon penkkiä kuluta. Ei sillä, että koulussa kukaan kauheasti penkkiä kuluttaisi. Kahdestakymmenestä oppilaasta, jos on hyvä päivä, paikalle ilmestyy neljä. Jos luokassa on enemmän kuin kolme oppilasta tai yksikin tyttö, mä menen jeesailemaan. Lisäksi jokaisessa luokassa on myös paikallinen aboriginaali apuope. Eli meitä on aikamoinen määrä oppilaisiin verrattuna. Grantin luokalla on lähinnä 13- ja 14-vuotiaita muksuja. Ensimmäisenä päivänä me harjoiteltiin äffän piirtämistä. Mietittiin, kummasta päästä pitäisi aloittaa piirtäminen ja miltä äänne kuuluu suussa. Matikassa laskettiin kymmeneen. Että näillä mennään. Seuraavaksi samat oppilaat tulevat tunnille todennäköisesti joskus parin viikon päästä. Äffät ovat loppujen lopuksi aika turhia.

Lintsaus on jonkinmoinen ongelma tietysti oppilaiden edistymisen kannalta, mutta sille ei oikein voi tehdä mitään muuta, kuin tehdä tunneista mahdollisimman kivoja, jotta oppilaat haluaisivat tulla kouluun. Oppilaita ei juuri painosteta kotona koulunkäyntiin, sillä koulutus on loppujen lopuksi aika merkityksetöntä näissä maisemissa. Työtä ei ole, kylästä ei muuteta pois. Mutsi ja ukkokaan eivät osaa lukea tai kirjoittaa. Kotona puhutaan murrinh-pathaa. Englanti on humputusta. Eihän sitä tarvita kuin valkoisille puhumiseen.

Paikallisessa kulttuurissa perhe on tärkein. Vaikka mekin valkonahat usein mainitsemme, että perhe on tärkein, se ei pidä samalla tavalla paikkaansa, sillä me lähdemme perheen kodista joka päivä kahdeksaksi tunniksi töihin. Se, että teemme töitä perheemme "hyvinvoinnin" (pleikkareiden ja laajakuvatelkkareiden) vuoksi, on toissijaista, sillä silloin emme vietä aikaa toistemme kanssa. Seitsemänkymmentäluvulla aboriginaalit kävivät töissä ja saivat palkaksi ruokakuponkeja. Tuolloinkin he kuulemma tekivät päivässä vain sen verran töitä, että saivat perheensä ruokittua. Sitten mentiin himaan. Nykyään rahaa tulee ilmaiseksi Australian kelalta, joten mikäs tässä. Turha mennä kouluun. Lisäksi vanhempien lasten apua tarvitaan usein kotona perheen nuorempien hoidossa. 13-vuotias tyttö on jo tarpeeksi vanha lapsia vahtimaan. 16-vuotias voi jo ihan hyvin adoptoida kylässä vielä nuoremmalle syntyneet lapset. Koulu onkin ottanut sen kannan, että tänne saa tuoda vauvoja. Sekä työntekijöiden että oppilaiden.

Mun oman lukujärjestyksen kirjoittaminen ylös mihinkään on aika turhaa, sillä mun päivät on niin erilaisia. Mä menen yleensä niihin luokkiin, missä on eniten oppilaita. Oppilaiden määrä tuntuu riippuvan niin miljoonasta eri asiasta. Meillä tarjoillaan aamupalaa puoli yhdeksältä, ja nälkäisimmät oppilaat tulevat kouluun silloin. Kylminä aamuina (noin 15 astetta) oppilaita alkaa valua kouluun kymmenen jälkeen tai viimeistään yhdeltätoista, jolloin on aamutee, cuppa. Aamuisin joku opettaja saattaa pyytää, että me lähdetään jeepillä ympäri kylää herättelemään oppilaita. Myöhästelystä on aika turha natkuttaa, sillä nalkuttaminen tuskin saa oppilaita palaamaan kouluun seuraavana päivänä. Osa oppilaista saattaa kadota kuukausiksi ryteikköön, kun perhe menee käymään perinteisillä kotimaillaan. Iltapäivätunnit nyt yleensäkään eivät ole kauhean suosittuja. Lounasta tarjoillaan yhdeltä, ja maha täynnä on hyvä mennä kotiin, ellei iltapäivällä sitten satu olemaan esimerkiksi aussifutista. Perjantaisin on myös hiljaista. Viime perjantaina meillä oli koko yläasteella viisi oppilasta.

Jotakin mä sentään voin merkitä kalenteriini. Mun työaika on kahdeksasta neljään, mutta perjantaisin me lähdetään jo kolmelta kotio. Tunnit alkavat yhdeksältä ja loppuvat kolmeltä, mikä jättää meille aamuun tunnin ja iltapäivään tunnin suunnittelua sun muuta varten. Tosin mä kun olen apuope, mun ei juurikaan tarvitse suunnitella mitään. Yleensä mun aamut ja iltapäivät menevätkin Facebookissa ja suomalaisia iltapäivälehtiä selaillen. Tosin keskiviikko on siitä poikkeuksellinen, että aamulla on mun aamiaisvuoro ja iltapäiväksikin jotain suunnitelmia. Aamulla mä lataan ruokasalin tarjoilupöydälle täysmaitoa, muroja ja sokeria. Muksut tulevat sitten omaa tahtiaan aamiaiselle ennen päivän ensimmäistä tuntia. Keskiviikkoiltapäivisin mä menen aussifutistreeneihin. Jep. Minä. Kylän likat lähtevät Darwiniin futisreissulle, ja heillä on viikottaiset treenit. Me reksin kanssa järkeiltiin niin, että jos mä menen myös treenaamaan ja olen ihan rehellisesti läpipaska lajissa, niin likkoja ei sitten ujostuttaisi pelata ja treenata. Mä olenkin suunnitellusti ollut ihan läpipaska joka treeneissä. Kun menin lupaamaan. Kyllähän mä muuten… Tyttöjen mielestä on kauhean kiva taklata mua tantereeseen. Siis jopa niiden, jotka pelaavat mun kanssa samassa joukkueessa.

Päivän ensimmäinen oppitunti on ihan hirvittävä. Ja me kun valitettiin työkavereiden kanssa vanhassa suomalaisessa työpaikassani meidän 75 minuutin oppitunneista. Meidän ensimmäinen oppitunti on kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia. Täysin järjetöntä. Muksuja on ihan mahdoton pitää hommassa mukana kahta tuntia. Ei toimisi Suomessa sellaisten muksujenkaan kanssa, jotka ovat tottuneet koulunkäyntiin. Yleensä aamuisin oppilaat saavatkin tehdä ihan mitä haluavat päivän ensimmäiset 30 minuuttia ja useasti myös ne viimeiset 30 minuuttia ennen aamuteetä. Onneksi kaikki opettajat sekä rehtori  tietävät, mikä homman nimi on, eikä ketään katsota nyrpistellen, jos ope päättääkin, että nyt mennään pelaamaan pihalle jalkapalloa. Kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia, hei! Mäkään en jaksa keskittyä niin pitkään saati sitten lukutaidottomat oppilaat, jotka treenaavat viiden sanan oikeinkirjoitusta päivästä toiseen.

	MAANANTAI	TIISTAI	KESKIVIIKKO	TORSTAI	PERJANTAI
8.00 - 9.00	aamiainen	aamiainen	aamiainen	aamiainen	aamiainen
9.00 - 11.10	lukutaito	lukutaito	lukutaito	lukutaito	kanslia
11.10 - 11.50	cuppa	cuppa	cuppa	cuppa	cuppa
11.50 - 13.10	matikka	matikka	matikka	kulttuuritunti	kanslia
13.10 - 13.50	lounas	lounas	lounas	lounas	lounas
13.50 - 15.00	liiksa	köksä	köksä	tiede	kokous
15.00 - 16.00	omaa aikaa	omaa aikaa	aussifutis	omaa aikaa

Aamutee onkin kaivattu tauko aamupäivissä. Yleensä me saadaan omenoita tai appelsiineja, keitettyjä kananmunia, keksejä tai pullaa ja kylmää kaakaota tetra-pakkauksissa. Joskus on jogurttiakin. Ennen lounasta on matikkaa, mutta meidän matikka on aika kaukana suomalaisesta matikasta. Yläkoulussa treenataan sitä, mikä on todennäköistä ja mikä ei, mittayksiköitä ja yhteenlaskua pienin numeroin. Lounaaksi meille tarjoillaan tyypillisesti riisiä ja jotain pataruokaa paitsi torstaisin, jolloin tulee sämpylöitä, ja perjantaisin, jolloin meille tarjoillaan australialaisia lihapiirakoita. Friday, pie day. Opettajat maksavat huimat 35 dollaria kahden viikon sapuskoista, mikä meinaa sitä, että me saadaan kolmella ja puolella dollarilla useampi ateria päivässä. Ei ollenkaan pöllömmin! Ainoa vaan, että muksut ovat melkolailla aliravittuja, joten koulu yrittää saada ruoillaan vähän lihaa oppilaiden luiden ympärille. Sapuska on aika rasvaista ja hiilaripitoista.

Mä menen yleensä eri luokkiin aamupäivän tunneilla, mutta koko koulu toimii samoin periaattein - aamulla lukutaitoa ja matikkaa -, joten mun ei välttämättä tarvitsekaan tietää etukäteen, mihin luokkaan mä sitten menen. Iltapäivätunnit mä sitten olenkin aina samojen naamojen kanssa. Liikuntatunnilla mä jakaudutaan tyttöihin ja poikiin ja mennään potkimaan aussifutista. Tiistait ja keskiviikot mä olen kotitaloustunneilla. Se vaatii hermoja. Keittiössä kaikuu kaikki meteli moninkertaisesti, muksut eivät halua tiskata astioitaan, pelleilymittari on kaakossa ja tavarat lähtevät kävelemään. Veitsiä mä olen jo oppinut valvomaan, sillä ne katoavat ensimmäisinä ja sitten niitä käytetään tappeluissa. Ei kiva.

Torstaisin mä olen tiedetunnilla, missä on viime aikoina puhuttu sähköstä. Uutta virtaa (heh ja heh) oppitunteihin on tuonut pieni kilpikonnavauva, joka polskii luokan perällä olevassa akvaariossa, kunnes se on tarpeeksi iso ja se päästetään takaisin mereen. Toiseen akvaarioon on kuulemma tulossa krokotiilin pentu. Torstait ovat myös siitä mukavia, että muksuilla on silloin myös kulttuuritunti. Aamuteen jälkeen koko koulu ja kylän vanhimmat kokoontuvat alakoulun pihalle. Me valkoiset hikoillaan varjossa, ja muksut harjoittelevat perinteisiä tansseja didgeridoon ja rytmikapuloiden tahdissa.

Kulttuuritunnit ovat kivoja. VIelä kivempaa on, kun me päästään mukaan hommiin ja matikka vaihtuu äkkiä esimerkiksi didgeridoon kaivertamiseksi. Pojat lähtivät jeepin kanssa ryteikköön etsimään sopivaa puuta rytmikapuloiksi. Samalta matkalta löytyi myös puu, josta saataisiin koululle uudet didgeridoot. Yksi aikuisista lähti koputtelemaan puunrunkoja, ja vähän ajan kuluttua löytyikin sopivasti kumiseva puu. Termiitit kaivertavat didgeridoon ontoksi, mutta ihmiset sen katkovat, kuorivat kaarnasta ja maalaavat. Lounaan jälkeen puutöitä jatkettiin koululla, ja Grantikin pääsi kokeilemaan oman didgeridoon tekoa. Mua ei päästetty mukaan, sillä kyseessä ovat miesten hommat. Perinteisesti didgeridootakin saavat soittaa vain miehet. Damn.

Koulu kuulostaa aika hurjalta, mutta opettaminen on loppujen lopuksi aika leppoisaa hommaa. Huonosti käyttäytyvät muksut voi lähettää kotiin. Käskeä painumaan hittohon. Oppitunnilla saattaa hyvin olla vain kaksi oppilasta, mikä saa välillä koko homman tuntumaan tuulimyllyjä vastaan tappelemiselta, mutta nämä kaksi oppilasta yleensä haluavat olla koulussa. Pitää välttää vertailemasta oppilaita ja heidän tuloksiaan muihin kouluihin muissa kaupungeissa muissa maissa. Pitää ottaa rennosti. Pitää olla sopeutuvainen. Pitää olla välittämättä pikkuasioista. Musta on ihan mielenkiintoista olla välillä töissä koulussa, jossa ei tarvitse nalkuttaa. Virkistävä ajatus.