Herranjestas!

Mä olen harjoitellut suuni kiinni pitämistä paljon. Vieläkin tekisi mieli tehdä sarkastisia kommentteja ja olettaa, että muut ovat samaa mieltä. Suomessa puhutaan niin harvoin uskosta ja uskonnosta. Se on hyvin yksityinen asia, ja Suomessa mun lähipiiri tuntuu olevan lähinnä agnostikkoja ja ateisteja. Välillä joku paljastuu kaappiuskovaiseksi. Täällä asiat ovat toisin. Monet Grantin kavereista ovat uskovaisia, ja yllättäen he ovat ihan normaaleja kaljaa lipittäviä ausseja. Mä tuppaan unohtaa asian ja sitten mä möläyttelen kaikenlaista. Joo joo, vapaa maa, vapaa sana, mutta enhän mä tahallani ketään halua loukata. Mieluummin sitten selän takana. 

Nyt mä olen katolisessa koulussa töissä. Huh! Miten tässä näin kävi? Ei ollut tarkoitus. Uskonto ei kauheasti vaikuta meidän jokapäiväiseen leipäämme. Koulussa opiskellaan enkkua ja matikkaa ihan kuten muuallakin. Tosin jokaisessa luokassa on krusifiksi. Yleensä se on jossain luokan takana, eikä kukaan siihen kiinnitä juurikaan huomiota. Lukujärjestyksessä lukee kyllä ensimmäisenä aamurukous, mutta ei sitä taida kukaan oikein noudattaa. Uskontoa on kerran viikossa, ja sen hoitavat paikalliset apuopet murrinh-pathaksi. Ei kuulu mulle.

Lähinnä koulun uskonnollisuus näkyy siinä, että viikoittaisen henkilökuntakokouksen aluksi luetaan rukous tai uskonnollinen runo. Mä yritän olla muljauttelematta silmiäni ja tarkkailla samalla, jos joku muukin on tekemättä ristiä otsasta rintaan ja olalta olalle. Olisikohan ateisteilla jonkinlainen salainen kädenpuristus? Kukaan ei ole kysynyt multa mun uskosta mitään, mikä on musta kauhean mukavaa. Mä olen harjoitellut ympäripyöreitä vastauksia. "Suomessa suurin osa ihmisistä on luterilaisia." Suurin osa; en välttämättä minä. On meillä töissä muslimikin, joten tuskin mua nyt sentään lynkattaisiin. Ehkä ihmiset eivät osaa olettaa, että joku EI uskoisi jumalaan. Miksi muuten mä olisin täällä, jollen käännyttämässä tai "Jeesuksen sotilaana", kuten yksi työkaveri asian muotoili? Paikalliset ovat hirveän hartaita. Heidän talojen ulkoseinille on ripustettu jos jonkinmoista kuvaa. Neitsyt-Maria on täällä tosi pop. 

Eniten uskonnollisuus vaikuttaa mun elämään siten, että mä en ole varma, missä kohtaa kuuluu nauraa ja missä ei. Käytiin naapureiden kesken keskustelua musiikista. Viereisen talon setä pahoitteli, jos hänen torven soitto häiritsee meitä. Mä sanoin, että ei ole haitannut yhtään, sillä me ei olla kuultu pihaustakaan sieltä suunnalta. Lisäksi mä totesin, että meillä on yleensä joko telkkari tai musiikkia päällä, joten meidän oma möly taitaa peittää hänen musisoinnin. Kaveri lisäsi, että kohta Saaralta ja Grantiltä kuuluu hirvittävä doof-doof-doof. Doof-doof-doof on australian kieltä ja tarkoittaa teknomusiikin basson jytkettä. Mä sanoin, että ennemminkin meiltä kuuluu njääääääääiiiiiung, mikä on suomen kieltä ja tarkoittaa sähkökitaran vingutusta. Tähän meidän naapuri huokaisi: "Ei se mitään. En mä soittele sillä torvella kuin virsiä."  No niin. Oliko tuo vitsi? Kuuluuko nauraa? Musta ajatus on absurdi. Pelasin kuitenkin varman päälle enkä nauranut.

Tänään oli sitten koulussa kirkkopäivä. Katolilaiset juhlivat Neitsyt-Marian taivaaseen nousun / astumisen / lähdön / häippäisyn päivää. Ei mulla ollut hajuakaan, että sellaistakin juhlitaan. Mä olen ollut aika laiska luterilainen ensimmäiset 18-vuotta elämästäni, ja meillä oli Jeesus ja Luther eikä me sen enempää tarvittu. Näillä on pirusti pyhimyksiä (vitsin muljaisin) ja sitten se Jeesuksen äiti, joka tuntuu olevan tärkeämpi kuin Jumala, Jeesus ja pyhä henki yhteensä. Tämän äidin veivin heittoa me sitten koko koulun kanssa mentiin muistelemaan kirkkoon. Päivä alkoi hirveällä härdellillä, kun me kaivettiin koulun kaappeja ja yritettiin löytää oppilaiden univormuja. Kukaan, KUKAAN, ei käytä univormuja muuten. Muksut ovat väljissä t-paidoissa ja bermuda-shortseissa paljain jaloin joka ikinen muu päivä. Mä en ollut hokannut, että Jumalalle ovat univormut niin tärkeitä.

Jotenkin me saatiin koko konkkaronkka kirkkoon. Mä en ollut kirkossa aikaisemmin käynyt. Siellä ei ollut lainkaan tuoleja, ja ihmiset istuivat lattialle. Kirkko oli kahdeksankulmion muotoinen, ja seinillä oli mullekin tuttuja naamoja, mutta heidät oli maalattu tummaihoisiksi, mikä itse asiassa onkin paljon lähempänä todellisuutta. Ei Jeesuksella ollut sinisiä silmiä ja vaaleaa tukkaa. Ei mahdollista. Hahmojen ympärille oli maalattu paikallisille tuttuja hahmoja kuten kenguruja ja emuja. Koko komeus oli ympäröity aboriginaali taiteella. Pirteän näköinen kirkko.

Spektaakkeli itsessään oli aika veikeä. Ei mulla ollut hajuakaan, mistä oli kyse tai mitä sanottiin, sillä koko Neitsyt-Maria-konsepti on mulle vieras enkä mä puhu murrinh-pathaakaan muutamaa sanaa lukuun ottamatta. Musiikki tuli cd-soittimesta ja sisälti didgeridoon huivellusta ja kalikoiden hakkaamista. Virsistä laulettiin säteistöt sekä englanniksi ja murrinh-pathaksi. Mä tykkäsin siitä, että pappi puhui kuin normaali ihminen. Kirkossa ei "kaduttu syntejä" vaan "pyydettiin Jumalalta anteeksi". Murrinh-pathaa ja selkokieltä? Melko luterilaista meininkiä. Muksut ja muut opet kävivät hakemassa ehtoollisen. Mä tuijottelin seiniä.

 

 

Ei ollut paha juttu ollenkaan käydä kirkossa, tolleen noin niinku kulttuurisena kokemuksena, mutta kyllä se sai silti siihen jäädä. Kiitos, mutta ei kiitos!