Me oltiin riekuttu noin viikko Floresin
vuoristossa, ja alkoi olla sellainen fiilis, että vois taas löhötä vaikka
rannalla ja snorkkeloida ajan kuluksi. Me sitten päätettiin lätheä kohti
rannikkoa paikkaan nimeltä Riung.
Kylän edustalla on saaria, joita ympäröi valkoinen
hiekka ja komeat korallit, minkä vuoksi alue on julistettu kansallispuistoksi. Saaria
on yhteensä 20, joten Indonesian viranomaiset ovat kaikessa viisaudessaan lätänneet
kansallispuistolle nimen 17 Islands National Park. Ilmeisesti indonesialainen
nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana, ja saaret ovat kauniit kuin mitkä, joten
nimi on sitten mitä sopivin.
Me saavuttiin kylään iltasella, ja meille
selvisi hyvin nopeasti, että ainoa tapa päästä saarille on yksityisen veneen
vuokraus. Hinta oli 150 dollaria. Kuulosti Indonesiaksi aika korkealta
hinnalta, joten mä sanoin, että kiitsa mut ei kiitsa.
Seuraavana aamuna toinen
kapteeni sanoi, että ajaa meidät saarille 80 dollarin maksua vastaan. No, kerta
tänne nyt on tultu ja meillä on ne aikuisten ihmisten oikeat duunit. Kapteeni
halusi maksun saman tein käteisellä, ja tapaaminen olisi sitten satamassa parin
tunnin kuluttua. En ole eilisen teeren poika, joten sanoin, että maksan mielelläni
sitten satamassa, kun ollaan veneessä. Okei. Kättä päälle. Kapteeni ei ikinä saapunut satamaan. Ylläri.
Yhtään en osannut arvata. (<-- No, tää on nyt sitä sarkasmia.)
Meitä lähestyi
toinen kapteeni, joka sanoi ajavansa meidät saarille ja että hinta on 15
dollaria. Ok. Kapteeni selitti, että paikallisilla oli nyt Ramadanin loputtua
lomapäiviä pari ja että monet muutkin haluavat saarille, joten hän ajaa koko päivän
edes takaisin. Hän heittäisi meidät ensimmäiselle saarelle, ja sitten parin
tunnin päästä seuraavalle, ja niin edelleen. Auringonlaskun aikoihin meidät
ajetaan sitten himaan. Kuulosti ihan käyvältä kaupalta. Sitä paitsi 15
dollaria oli parempi kuin 80 dollaria ja hitosti parempi kuin se 150 dollaria.
Saaret olivat ihan kivat. Ei sitä auta kieltää. Mutta meille valkeni hyvin nopeasti, että me jaettiin saarien ranta satojen ja satojen paikallisten turistien kanssa. Paikalliset turistit harvoin näkevät valkonahkoja, joten näistä sadoista ja sadoista turisteista muutama sata halusi jutella meidän kanssa ja ottaa meistä valokuvia. Ei ollut sellainen fiilis, että tekisi mieli löhötä bikineissä rannalla, kun muut ovat burqinit päällä – ja kamerakännykät kourassa.
Sitä paitsi Grant ei löytänyt koralleja
lainkaan. Tällä mestalla on varmasti paras PR-firma ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti