Kara kaks vee

Karalla oli kemut. Meidän kummilikka Kara täytti kaksi vuotta. Karan isoäiti ja meidän hyvä kamu Angelica vinkui multa kakkua monta viikkoa etukäteen. Kyllähän mä toki Karalle kakun teen. 

Sitten kävi ilmi, että kakun täytyy olla tämän näköinen ja tämän kokoinen. Sen täytyy olla aussifutispaidan mallinen ja joukkueen värit ovat nämä. Sitten siinä täytyy lukea, että liiba laaba, ja joo ja sitten siinä kakussa täytyy olla myös joukkuetta sponssaavien bisnesten logot.

Mä sanoin tekeväni suklaakakun ja that's it. Ei kai muuten mitään, mutta kun multa on vinguttu tänä vuonna niin monta eri sorttia krääsää, kyytiä ja palvelusta, että enää ei kiinnosta hyppiä toisten pillin mukaan. Sanoin auttavani moisen kakun Darwinista tilaamisesta, mutta minähän en sitä sitten maksa. Yhyy yhyy, täällä asutaan köyhyysrajan alapuolella, ja minä en kakkua osta. Yhyy yhyy. 

Eräs vanhemmista lapsenlapsista ja Karan veljistä voitti korttipelissä reilusti yli tuhat dollaria. Jätkä on neljännellä luokalla. Pyytäkee siltä apua. Sitä paitsi mummo itse ei ole käynyt töissä vähään aikaan, kun kylän korttipelit ovat olleet niin meheviä. Sitten tulikin laiha palkkakuitti. Yhyy yhyy, osta kakku. En osta.

Mä tein sen suklaakakun. Popsauttelin popkornit ja leivoin kuppikakkuja. Sipsejäkin ostin. Synttäripäivänä meillä oli sitten auto täynnä herkkuja, ja me suunnattiin kohti bilepaikkaa. Ladattiin koristeet ja herkut pihaan, ja sitten piti lähteä ajamaan mummia take awayhin. Kuulemma tarvittiin lisää sapuskaa. 

Mä jäin vahtimaan, etteivät koirat syö mun kakkuja ja naksuja, mutta Grant lähti kuskiksi. Kävi ilmi, että take awayhin upposi kahdeksan sataa dollaria! Kahdeksaan sataa! Ja toiseen osoitteeseen vielä muutama huntti. Sielä haettiin jalkapallokakku. Katos! Löytyhän niitä sittenkin Wadeyestä. Ei tarvinnut lennättää Darwinista asti.

No, oli kemuissa paljon sakkiakin. Ryteiköstä ilmestyi nelisen kymmentä ihmistä istumaan pressujen päälle. Synttärisankarille laulettiin laulut, maistettiin pala kakkua ja sitten olikin aikamoinen rytinä. Kaikki kahmivat niin paljon sapuskaa kuin ikinä vain ehtivätkin taskuihin, pusseihin, nyssyköihin. Nopeat syövät hitaat. Tai nopeat syövät hitaiden ruoat. 

Me toljotettiin Grantin kanssa menoa suut auki. Sekin oli kauhean hauskaa muiden mielestä: “Murrinh-patha murrinh-patha murrin-patha whitefella murrinh-patha murrinh-patha blacfella murrinh-patha.” Mä ymmärin pienen osan lauseen sisöllästä, mutta onneksi se käännettiin mulle pika-pikaan: “Whitefella looking blackfella eat, hah ha ha hah hahaa.”

Okei. Näkemiin.