Me asutaan neljän talon pienellä aidatulla asuma-alueella. Oli pakko kysyä Googlelta, mikä compound on suomeksi. Google ehdotti tuota aidattua asuma-aluetta mutta myös sotavankileiriä ja ihan tavallista vankileiriä. Välillä täällä elo siltä tuntuukin, mutta onneksi on naapureina rentoa jengiä, jonka kanssa tulee helposti juttuun.
Me touhutaan kaikenmoista yhdessä. Kolme kertaa viikossa käydään juoksemassa mäkeä kimpassa, likkojen kanssa me nyrkkeillään kahdesti viikossa, käydään uimassa ja tehdään vatsalihasta ja kyykkää joka päivä. Pakko toistaa, että onneksi näiden ihmisten kanssa tulee juttuun, sillä olisi aika raskasta asua näin tiiviisti ihmisten kanssa, joiden naama kypsyttää.
Perjantaisin meidän on tapana ottaa yksi viini ja tuulettaa hermoja. Pojat tuppaavat pelaamaan pokeria. Ilmeisesti heidän pokeririnkiinsä olisi tulijoita, mutta homma toimii tiukalla invitation only -periaatteella. Kaikkia ihmisiä ei vain jaksa vapaa-ajallaan. Kaikkien kaveri ei voi olla.
Ensi vuonna me taidetaan Grantin kanssa olla ainoat vanhat asukkaat meidän compoundissa, sillä kolme muuta asukaskokoonpanoa todennäköisesti lähtevät tämän vuoden lopulla. Meillä alkaa olla jo pieni kylmä hiki päällänsä, sillä monet koulun työntekijöistä ovat osoittaneet kiinnostusta kämppiä kohtaan. Ja just ne keiden naamoja ei kestä katsella.
Meillä on kieltämättä parhaimmat talot Wadeyessä, joten ei kumma, että ihmiset niitä himoitsevat. Ei uusimmat mutta parhaimmat. Me asutaan lähellä koulua ja kauppaa, ja meidän talot ovat järkivimmän malliset. Meidän pulju on rakennettu koipien päälle, mikä meinaa sitä, että kämppä pysyy viileämpänä, kun ilma pääsee kiertämään lattian alta.
Ja pihat! Meillä on sentään jonkinmoiset pihat. Grant touhuaa vähintäänkin pari tuntia viikossa pihalla banaanipuiden kanssa. Muissa taloissa ei ole kovinkaan kummoisia nurtseja tai puutarhoja. Ihan vain siksi, että ei ole kukaan viitsinyt laittaa.
Parasta meidän compoundissa on meidän osa-aikakoira. Meidän aidatun asuma-alueen vieressä on paljon paikallista porukkaa. Kadun toisella puolella asuu perhe, jonka koira käy meillä kaksi kertaa päivässä syömässä kouluruoan jäämiä. Muihin koiriin en koskisi pitkällä kepilläkään, mutta Peppi on hyvä jätkä.
Se osaa jo istua ja maata. Vielä me harjoitellaan tassun antaminen. Se on melko hemmoteltu camp dog. Sillä on herkkupaloja ja dentastixejä, omat kupit ja oma tuuletin. Koiran oikea nimi on Dangerfield, mutta me alettiin kutsua sitä Pepiksi sen pitkien koipien vuoksi (Pitkätossu) ja sitä nimeä se nyt tottelee. Tosin aussiksi vääntäen eli Pipi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti