Vanuatu-viikko 3

Kun lopulta luin opaskirjan, siinä varoitettiin matkustamisen vaikeudesta. Joko julkista ei ole, tai kulkuneuvot kulkevat muutaman kerran viikossa. Tämä päti niin busseihin, jeeppeihin, veneisiin, laivoihin, aaseihin kuin lentokoneisiinkin. Air Vanuatu ryssi meidän paluulennot Tanna-saarelta. Meidän nimiä ei löytynyt matkustajaluettelosta, joten me ei päästy koneeseen ja missattiin myös meidän jatkolennot. Me saatiin venailla pari päivää seuraavia lentoja Tannalla ja sitten pari päivää jatkolentoja Vilassa. Yhtäkkä meidän kolmas lomaviikko hävisikin kuin pieru Saharaan. Tai Port Vilaan.

Ei sillä, etteikö Port Vilassa olisi ollut nähtävää. Ja lämmintä vettä. Lämmin suihku on asia, jota ilman mun on hankala olla. Kaikenmaailman läävöissä on reissattu, kaikkea moskaa on syöty ja paskassa pyöritty. En mä pienestä hätkähdä ja pystyn elämään ilman mukavuuksia, mutta lämmin suihku on kyllä kova sana. Kunhan mä ensin sain läträtä kuumalla vedellä aikani, me lähdettiin katselemaan nähtävyyksiä ja kaloja.

Ja niin lähtivät muutkin. Port Vilaan saapui aamulla julmettu risteilijä, ja siitä purkautui muutama tuhat turistia samoille vesiputouksille, rannoille, kahviplantaaseille, snorkkelointipaikoille ja ravintoloihin. Oli hieman eri meininki kuin Pelellä ja Tannalla, jossa me olimme ainoat valkonahat. Tietenkin alkoi myös sataa. Vesiputoukset olivat kyllä silti hienot.

Me kuppailtiin läheisellä kahviplantaasilla oikein olan takaa, jotta turistit ehtisivät kadota meidän näköpiiristä. Lisäksi Vanuatun kahvi on parasta kahvia, jota olen ikinä maistanut, joten sitä kelpasi kyllä maistella muutaman tunnin. Kädet kofeiinista täristen me sitten hipsuteltiin Hideaway-saarelle, joka on kuuluisa upeista koralliriutoistaan. Vesi oli hiton kylmää, mutta vedet kuhisivat niin kaloja, että hypotermiaa uhaten me polskuteltiin tovi jos toinenkin.

Illalla paistoi hetken aurinkokin. Mä yritin saada tuntoa palaamaan raajoihin auringossa makaamalla. Ei juuri auttanut. Auringonlaskun jälkeen me palattiin Vilaan ja läträttiin lisää lämpimällä vedellä. Me käytiin koluamassa Vilan toreja, jotka olivat täynnä värikkäitä kankaita ja upeita punottuja kasseja ja pusseja. Ma teetin mekonkin.

Lopulta me päästiin seuraaville saarille - vain neljä päivää myöhässä kiitos Air Vanuatun. Meidän oli tarkoitus kierrellä saaria ympäri ja käydä vanhoissa kannibaalikylissä, mutta nyt meillä ei ollutkaan aikaa. Me oltiin myös opittu jo, miten hankala Vanuatulla on päästä paikasta A paikkaan B, joten me päätettiin jäädä Maskeleynes-saarille meidän seuraaviin lentoihin asti. Jos ne nyt sattuisivat olemaan silloin, kun niiden oli tarkoitus olla. Nämäkin lennot nimittäin muuttuivat. Lento lähtikin aamukuudelta, ja me saatiin siitä tieto keskiyöllä, kun meidän majatalon täti tuli herättämään meidät. Kiitsa, Air Vanuatu. Tosin täytyy sanoa nostaa hattua sille, että joku oli osannut selvittää, missä majatalossa me yövytään. En tiedä miten.

Me käveltiin lentokentältä rannalle ja saatiin kyyti ensimmäiseltä veneelliseltä paikalliselta. Muutaman kilometrin matkaan meni yli tunti, sillä me pysähdyttiin välillä läheisille saarille poimimaan banaaneja, bataatteja ja kaikenmoisia muita juureksia. Venematkalla meidän vieressä hyppeli hirveä määrä delfiinejä, ja me köröteltiin papuauusiguinealaisen lautan ohi. Seuraavana päivänä lautta oli uponnut ja meille vilkutelleesta miehistöstä moni oli hukkunut kuten erään kyytiläisen kolmivuotias, joka oli lipsahtanut äidin sylistä.  Teki kyllä pahaa.

Me vietettiin meidän tyngän viikon loppu Maskeleynes-saarilla. Me vuokrattiin pieni tönö aivan rannasta eikä juuri tehty mitään. Paljon mä en puljaillut tai maannut rannalla, sillä ilma oli edelleen vähän kökkö. Meidän majatalon isäntä viihdytti meitä. Hän järjesti meille kanootin ja pari kylän poikaa oppaiksi dugongi-jahtiin. Me melottiin matalissa lahdissa kanootin laidan yli mereen tuijotellen. Ei löytynyt.

Meidän päivät olivat aika lupsakoita. Tällä kertaa edes Grant ei lähtenyt kävelylle saaren ympäri. Mä luin kirjoja auringonnoususta auringonlaskuun, ja me nukuttiin suurin piirtein 14 tuntia yössä. Auringonlaskun jälkeen me käytiin paikallisessa kava-baarissa ryypyllä. Mulle riitti yksi koussikallinen kavaa. Kama maistuu ihan siltä, miltä se näyttääkin - mutavedeltä. Mun mutavedessä oli lisäksi pieni kitkerä sivumaku, samanlainen kuin liian kylmässä olleiden perunoiden, joissa on vihreitä pilkkuja. Kyllä te tiedätte. En mä usko, että paikallisetkaan kavaa janoonsa juo. Se saa raajat lötkyiksi, kielen ja huulet turriksi. Lisäksi se aiheuttaa hallusinaatioita. Mä en huomannut mitään. Grant huomasi.

Meidän viimeinen päivä oli vihdoin aurinkoinen, mutta meidän majatalon isäntä oli kutsunut meidät kyläjuhliin. Luvassa olisi kuulemma vanuatulaista tanssia. Ensin oli tietenkin sunnuntaikirkko, joihin meidät kutsuttiin kunniavieraiksi. Me saatiin leit kaulaan, ja meidän piti istua kirkon etuosassa papin takana. Saarna kesti ja kesti ja kesti. Mä luin bislamankielistä Raamattua ja kikattelin hassuille sanoille.

Sitten alkoi tanssi. Kyseessä ei ollut mikään perinteinen heimotanssi, vaan koko kylän muksut tanssivat opettajiensa johdolla virsien tahdissa. Tanssiminen oli lähinnä sanojen viittomista, nyrkkien kohottamista kohti korkeuksia ja hiton hartaana olemista. Kokemus oli - noh, mieleenpainuva. Tanssiminen kesti ja kesti ja kesti. Me istuttiin kirkon pihalla iltakuuteen asti, vaikka oli vihdoin aurinkoinen päivä ja olisi ehkä salaa tehnyt mieli snorklaamaan. Tai ihan mihin tahansa muualle vain. Ei vain kehdannut lähteä, kun oli leit ja kaikki. Perkele.

Meillä oli lähtö takaisin lentokentälle aikaisin aamulla. Ulkona oli vielä pilkkopimeää. Meidän isäntä oli järkännyt meille venekyydin lentokentän läheiselle rannalle. Matkalla meidän mökiltä veneenlaskupaikkaan me huomattiin punaista kajoa taivaanrannasta. Erikoisesta ilmansuunnasta aurinko nousee, me mietittiin ensin. Lähempi tarkastelu paljasti naapurisaaren tulivuoren kajastavan punaista loistoa tuhkapilviin. On tämä aika mieletön maa.