Vanuatu on melkoinen läjä saaria melko keskellä ei mitään Tyynessä valtameressä. Saarilta toisille pääsee toki laivoilla, mutta lippujen hinnat eivät olleet juuri lentämistä halvempia, joten me pöräyteltiin saarelta toiselle lentokoneella. Lentäminen oli kyllä siitä hankalaa, että monet lentokentät olivat suljettu. Yhden kentän alueesta kävivät eri heimot kinaa, ja toisen kentän ruohonleikkuri oli rikki, joten sinne ei voinut pitkän ruohon vuoksi voinut laskeutua. Ruohonleikkurin varaosaa ei saanut saarella muuten kuin lentokoneessa. Siinä teille pähkinä purtavaksi. Pärjäilkää.
Meidän ei alun perin ollut tarkoitus käydä Tanna-saarella, mutta lentokenttäongelmien vuoksi me päätettiin pöräyttää sinne. Meidän suunnitelma oli käydä katsomassa ihka oikea aktiivinen tulivuori, ja Tannalla sellainen on. Me ei oltu järjestetty minkäänmoista kyytiä lentokentältä tulivuorelle, mutta onneksi paikalle sattui vanha ukko avolavan kanssa juuri ennen auringonlaskua, joten me päästiin vielä samana päivänä vuorelle. Saarella ei ole minkäänmoista julkista kulkupeliä, joten meillä kävi suurempi tuuri kuin osattiinkaan ymmärtää.
Meillä kummaltakin loksahtivat suut auki, kun yhtäkkiä yön pimeydessä hohti tulivuoren punainen katku. Tiekin katosi jonnekin, sillä me oltiin saavuttu tulivuoren sylkemälle tuhkatasangolle, jossa ei ollut kyllä mitään. Tuhka vaan pöllysin tuulilasissa. Meidän kuski jätti meidät majatalon portaille ja jatkoi matkaa. Me järjestettiin huone yöksi ja sovittiin, että aamulla ennen auringonnousua kiivetään oppaan kanssa tulivuorelle. Me oltiin aika innoissamme, ja sitten tulivuorella räjähti, maa tärisi ja korvissa paukkui. Mä en oikein tiennyt, olisiko pitänyt olla vielä enemmän innoissaan vain hieman ehkä peloissaan.
Aamulla me kiivettiin tulivuorelle meidän majatalon pitäjän pojan kanssa. Charlie lähti meille oppaaksi, sillä, vaikka tie huipulle oli helppo, ei meillä olisi ollut mitään käryä siitä, missä on turvallista olla. Yön pimeydessä ei oikein nähnyt, mitä vastassa oli, mutta välillä tunsi iholla maasta tupruttavan lämpimän höyryn. Me päästiin huipulle, ja hyvä, ettei meillä läjähtänyt löysät housuun!
Me oltiin vajaan kahden sadan metrin päässä pulputtavasta laavasta tulivuoren kraatterin reunalla. Se oli jo tarpeeksi pelottavaa, mutta sitten kraatterin pohjalta purskahti hiton isoja magmamöykkyjä helvetin korkealle. Siis pitkälle meidän päiden ylle. Samalla maa järisi jalkojen alla. Korviin sattui, sillä räjähdys oli melko voimakas. Muutaman sekunnin päästä kuului ympäriltä TUMPS, TUMPS, TUMPS, kun magmamöykyt tipahtelivat ympärille. KÄÄÄÄÄÄÄK! Ja hitto tää on hianoo!!!
Meni tovi, ennen kun me osattiin relata. Charlie kertoi meille, että vaikka mitä tapahtuisi, karkuun ei saa juosta, sillä, kun kääntää selkänsä tulivuorelle ja alkaa juosta, ei enää näe, mihin möykyt tipahtavat. Parempi vain seisoa paikallaan, sillä möykyn alta kyllä ehtii pois, jos näyttää siltä, että se tulee kohti. En tiedä, lohduttiko.
Me istuttiin kraatterin laidalla tovi jos toinenkin. Auringonnousun jälkeen näki vähän paremmin ympärilleen. Valoshow loppui, mutta me vielä jäätiin kurkottelemaan kraatterin pohjalle. Päivänvalossa näki, miten juuri ennen suurta räjähdystä tuhkapilvissä näkyi paineaalto. Rytinään ehti varautua paremmin. Muutaman tunnin päästä me lompsittiin takaisin alas vuoren rinnettä aamiaiselle. Ja vaihtamaan housut.
Kokemus oli sen verran sykähdyttävä, että me päädyttiin jäämään vielä toiseksikin yöksi, jotta me voitaisiin mennä ihastelemaan tulivuorta vielä illalla auringonlaskun jälkeenkin. Päivällä me käyskenneltiin tuhkatasangolla ja vain relattiin meidän majassa. Meidän puumajan ikkunasta näkikin suoraan tuhkaa tupruttavalle vuorelle. Välillä ikkunat rytisivät, kun vuori sylki taas laavaa korkeuksiin.
Seuraavana päivänä me käveltiin saaren toiselle puolelle. Kova oli tarkoitus mennä bussilla tai jollain vastaavalla, mutta tyhjästä oli paha nyhjäistä. Onneksi oli vain reput mukana, sillä rinkka selässä ei olisi varmastikaan paljon naurattanut. Me käveltiin Port Resolution -nimiseen kylään. Mä en taaskaan osannut yhtään arvata, millaiseen paikkaan päädyttiin. Kylässä ei ollut lainkaan sahköjä. Paikalliset kyläläiset asuivat pienissä korsista kudotuissa majoissa, joissa oli vain maalattiat. Siat ja kanat juoksentelivat ympäriinsä. Vaikka ennakkoluuloisesti voisi olettaa, että ihmiset ovat kouluttamattomia, monet kyläläiset puhuivat neljää kieltä ja kaikki tiesivät, missä Suomi on. Toisin kuin Aussilassa. Niin se ulkokuori pettää.
Kylä oli todella suloinen ja söpö. Maisematkin olivat komiat, joten me päädyttiin jäämään Port Resolutioniin kolmeksi päiväksi. Meidän majalta näkyi lahden yli vuorille. Tuuli riehui vielä niin, että rannalle ei tehnyt mieli mennä lököilemään, mutta kuistilla me värjöteltiin peiton alla kirjat nokan alla. Ei aina tarvitse olla tekemässä jotakin.
Onneksi me saatiin kyyti takaisin toiselle puolelle saarta. Meillä oli paluulento Port Vilaan parin päivän päästä, ja me haluttiin katsella vähän ympärillemme länsirannikollakin. Me löydettiin mielettömän tunnelmallinen pieni bambuinen bungalow aivan rannalla. Tuli viuhui vain, ja aallot hakkasivat siihen malliin rantaan, että snorkkeloimaan ei päässyt, sillä meren myräkässä olisi saanut helposti kallon rikki ja selkärangan katki. Siinä me haikailtiin rannalla opaskirjan lupaamien koralliriuttojen perään. Aina ei voi voittaa.
Seuraavana päivänä me lähdettiin aikaisin lentokentälle. Siellä meistä ei tiedetty mitään, vaikka meidän lennot oli varattu aikaa sitten. Matkatoimiston täti oli vain mennyt varaamaan ne väärälle päivälle. Tässä vaiheessa meille alkoi valjeta, miten vaikeaa Vanuatulla voi olla päästä paikasta A paikkaa B. Me saatiin lennot parin päivän päähän, mutta meidän jatkoyhteys pohjoiseen olisi mennyttä siinä vaiheessa.
No, onni onnettomuudessa oli meidän ihana majapaikka. Me palattiin lakki kourassa majataloon ja saatiin huone vielä pariksi yöksi. Me käytiin läheisellä torilla tollottamassa maailman menoa ja löydettiin läheiseltä kukkulalta maailman isoin yksittäinen elävä organismi - hiton iso banyan-puu.
Tietysti mä kuvittelin puun isoksi, mutta en mä osannut arvatakaan, kuinka iso puu oli. Se oli sekä korkea että leveä, ja sen oksista roikkui liaaneja, joissa teki mieli riekkua. Puu näytti melko helpolta kiivetä, ja olisi varmaan lapsena ollutkin aivan mieletön leikkipaikka, mutta mun ei tehnyt mieli yrittää, sillä Vanuatu ei ole paikka, jossa tekee mieli katkoa luita. Nainen, joka omisti maan, jolla puu kasvoi, tiesi kertoa, että puu on vain 200 vuotta vanha. Mä olisin arvannut sen olevan paljon vanhempi. Kai maa täällä tulivuoren juurella sitten vain on niin hedelmällistä, että ennätyspuut putkahtelevat ihan noin vain. Oli se vänkä.
Koko saari oli kyllä vänkä, mutta meillä oli kutina, että Vanuatulta löytyy vielä paljon muutakin vänkää. Kohti pohjoista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti