Nangu

Me ollaan oltu täällä kohta kaksi ja puoli vuotta eikä me oltu vieläkään käyty Grantin apuopen mailla. Kova oli kyllä tarkoitus heti alussa, mutta aina oli jotain menoa mukamas tai sitten me oltiin kaikki vuorotellen kipeinä tai ei saatu autoa lainaan. SItten tuli monsuunikausi, ja kaikki tiet olivat sököinä puoli vuotta. Ja sitten bla bla blaa. Aina tuli joku este.

No, nyt meillä on oma menopeli ja omat aikataulut. Kohdelistan kärkipäässä oli tietenkin apuopen, Marcuksen, ryteikkö, Nangu. Grant on nimettykin maiden mukaan Nanguksi, joten oli korkea aikakin käydä tsekkaamassa mestat. Matkaa oli tuskin 40 kilometriä, mutta aikaa matkaan meni yli tunti. Tiet kapenivat pian kinttupoluiksi, ja viimeisimmän syklonin jäljiltä teillä makasi hirveä määrä puita. Yhtäkkiä ryteikön läpi näkyi oranssia. Vou, mikä toi on?

Jumankauta, tuo on iso hiekkadyyni! Puiden ylle korkealle nousi välillä oranssilta ja välillä pinkiltä vaikuttava jumalattoman iso hiekkadyyni. Puolessa välissä dyyniä oli yksinäinen puu, jonka oksaan oli sidottu köysi kiipeämistä helpottamaan. Ei se silti helppoa ollut. Ja me sentään treenataan joka päivä ja käydään isoa mäkeä ravaamassa ylös-alas kolme kertaa viikossa. 

Dyynin päältä aukesivat ihan mukavat maisemat. Dyynin toinen puoli laskeutui hiljakseen meren äärelle, äkkipudotuksen puolella oli ryteikköä ja vasemmalla näkyi valtavan suuri tulvatasanko. Paikka varmasti kuhisee elämää monsuunikauden aikana. 

Meille oli suunniteltu muutakin ohjelmaa iltapäiväksi. Me ajettiin Nangun viereiselle rannalle Nandekiin. Marcus halusi antaa mulle paikalliseksi nimeksi Nandek, mutta koulun likat ovat mut jo nimenneet Pidokpidoksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mä pidän Pidokpidokista enemmän, mutta Nandek oli niin veikeä paikka, että ehkä mä sitten huolin kaksi nimeä itselleni.

Kaikki tuntevat rannat siitä syystä, että siellä hengaa paljon kilpikonnia. Rannalla olikin aikamoinen määrä kilpikonnan jalanjälkiä - vai-mitä-ne-ny-on, räpylänjälkiä. Mä laskin, että mun näköetäisyydellä oli ainakin yhdeksät jäljet. Mä arvasinkin jo, mitä on luvassa. Marcuksen vaimo ja tytär alkoivat tökkiä isoa hiekkakumpua ohuilla kepeillä. Kilpikonna on pöllytellyt hiekan kummuksi kaivaessaan pesää munilleen.

Ensimmäisestä pesästä ei löytynyt mitään. Tikut upposivat hiekkaan, mutta tikun liikkeessä ei tapahtunut muutosta. Hiekan vastus oli sama. Pesään osuessa tuntee kuulemma ensin humpsahduksen ja sitten nitkuraiset munat. Tikun päähän jää myös tietenkin munan sisältä litkua. Toisesta pesästä löytyikin läjä munia. Äkkiä meillä oli koko kassillinen täynnä kilpparin munia. Yhteensä 68 munaa. On siinä ollut kilpparilla pykeltämistä.

Ennen kotiin paluuta me koukattiin vielä Marcuksen suosikki kalapaikan kautta. Meillä ei ollut mukana kalavermeitä, mutta käytiinpä katsomassa mesta kuitenkin. Oli laskuveden aika, ja joki oli kutistunut vain kolmasosaan nousuveden ajoista. Kummallakin puolta jokea oli leveät mutavallit. Mudassa oli aika ilkeän näköiset jäljet. Kroko! Mudassa oli vertahyytävän kokoiset kynnen jäljet. Pitkät, paksut ja syvät. Yäk. Oli niskavillat aika pystyssä. Hetken päästä krokotiili nousikin pinnalle keskellä jokea. Yäk, yäk. Äkkiä kotiin. En jäänyt ottamaan kuvaa.

Entä mitäs niille munille kävi? (No, nymmää kirjotan tän enempi murteel, ettei vaa kukkaa tääl bonjaa, vaik ne laittas tän kuuklen kiäntäjää. Emmää tiiä, onks se ny nii laitont, kert me saatii ne paikallisilt lahjaks, mut näi mun käskettii tehrä, jos vaik rangerei kiinnostaski.) No, mehä syätii ne. Tai neljä niist. Kränän apuope anto meil neljä kilpparipalluraa ja me keilteltii ne. Maistu kananmunil. Mut lötjöil kananmunil. Keltuaine kovettus, mut valkuaine ei. Ei oo mittää akuuttii tarvet maistaa toist kertaa.

Eläksä?

On se kiva, että on joskus niitäkin päiviä, joista tulee sellainen olo, että miten tästä duunista kehtaa ottaa palkkaa. Näitä päiviä ei ole monta ja niiden välillä tuppaa olemaan todella pitkät välit, mutta ne lataavat kyllä akkuja. Me käytiin mun ja erään toisen luokan kanssa rannalla vähän relaamassa. Toki me siinä yritettiin vähän vetää jotain tiedetuntia samassa, mutta näissä maisemissa ja lämpötiloissa kaikenmoinen opeilu on vähän toissijaista puuhastelua.

Meidän mukana ollut luokka on opiskellut eläviä ja ei-eläviä juttuja. Koira? Elävä juttu. Kivi? Ei elävä juttu. Puu? Elävä. Pilvi? Ei elävä. Helppoa kuin heinänteko. Tai niinhän sitä luulisi, mutta näiden kulttuurissa on paljon tarinoita, joissa elottomat asiat tekevät elollisten asioiden juttuja. Läheisille mannuille on esimerkiksi tapettu sateenkaari, ja siellä on kiveen jäänyt merkiksi punaista vertakin. Sateenkaari on siis elollinen. Tietenkin.

Me köröteltiin nelivedoilla rantahiekalla seuraavaan paikkaan. Pojat olivat koko päivän hinkuneet kalaan, joten me ajettiin joen rannalle. Me likkojen ja mukaan lähteneiden kylän vanhempien kanssa mentiin taas keräämään longbomeja sillä aikaa, kun pojat onkivat. Joesta nousi pieni barramundi-kala ja pari rapua. Pojilla oli alta aikayksikön nuotio pystyssä ja kala sekä ravut kypsymässä.

Yhtäkkiä päivä olikin kerennyt jo vaikka miten pitkälle, ja me tajuttiin, että kouluaika oli päättynyt jo tovi sitten. Äkkiä satelliittipuhelimella yhteys koulun kansliaan, että hengissä me ollaan. Ei tarvitse lähettää etsintäpartiota. Meillä vain oli niin hauskaa, että ei oltaisi haluttu pois lähteä millään.

Pitkät pyllyt

Nyt kun meillä on auto käytössä, on tullut hummailtua ryteikössä huomattavasti useammin. Catherine, nainen, jonka maalauksia mä oon kuskannut Suomeen, kysyi, josko me voitaisiin ajaa rannalle etsimään longbom-kotiloita. Longbom-kotiloilla on kartion mallinen kuori, jonka mukaan me ollaan kutsuttu niitä myös long bum -kotiloiksi. Pitkäpyllykotiloiksi. Hhahaha! Johan vitsin murjaisin.

Me käytiin hakemassa Catherine perheineen ja köröteltiin läheiselle rannalle. Meidän autoon saisi tunkea 11 ihmistä kerrallaan noin niin kuin lain mukaan. Käytännössä sinne kyllä mahtuu enemmän jengiä. Ja todellisuudessa sinne mahtuu vielä enemmän jengiä, kuin on käytännöllistä. Niinpä me ajettiin taas niin, että puolilla ihmisistä ei ole turvavöitä. Ikinä en Suomessa. Enkä kyllä Australiassakaan muualla kuin täällä.

Takapenkkiläisiltä ei oikein tullut selkeää ohjeistusta siitä, mihin suuntaan halutaan mennä, joten me ajettiin lähimmälle rannalle. Siellä sitten todettiin, että ei meidän tänne pitänyt tulle. Siis, perillä vasta todettiin, että ei tänne. Mutta onneksi kuulemma me voitaisiin kyllä päästä oikealle rannalle oikopolkua. No, hyvä. Oikopolku oli melko hiekkainen, ja sitten meillä oli auto jumissa hiekassa. 

Päästiinhän me sitten sinne salaiselle longbom-paikalle. Rannalle lipui hiljaksiin pieni joki, josta naiset nostelivat kotiloita monta kassillista. Mä mätkin mangrove-ryteikössä hyttysiä nahalta yhdellä huitaisulla varmaan tusinan verran. Näiden mangrovet ovat täyden kuun aikaan kuin Lapin kesät. Pitäisi hengittää siivilän läpi, ettei vetele mäkäräisiä keuhkojen täydeltä.

Mä menin rannalle karkuun mäkäräisiä. Nyt on aika miellyttävä aika vuodesta, sillä ilma ei ole vielä painostavan kosteaa. Lämpötila keikkuu kolmenkymmenen kummankin puolin. Näille rannoille tekisi mieli heittää pyyhe ja röhnätä viikonloput bikini päällä rantavesissä. Mutta kun siellä on niitä krokoja.

Lapsia ei paljon tuntunut haittaavan. Mutsit ja isoäidit kyllä karjuivat välillä, että hittoon sieltä vesistä, mutta eivät kakarat totelleet. Tosin eivät mutsitkaan kyllä käyneet hakemassa jälkikasvuaan pois vedestä. Asenne on kai vähän niin, että jos jotain käy, niin sitten käy. Oli kyse turvavöistä tai krokoista.

Mua kyllä hirvittää. Kai noiden krokojen kanssa pelleilyä voisi verrata Suomen susiin. Paitsi, että sudet eivät aktiivisesti etsi ihmisiä ruoakseen. Toisin kuin krokot. Ne kyllä vetelevät ihmisen suihinsa ilman mitään mutinoita. Lisäksi Suomessa on jotakuinkin 135 sutta. Meidän osavaltiossa noin Suomen kokoisella alueella on noin 100 000 krokoa. Eli ei yhtään sama asia. Lopettakaa se susista uliseminen.

Heitä, aboriginaali, voltti!

Takaisin töihin, takaisin kouluun. Enkkua, matikkaa, historiaa ja tiedettä. Uskontoa ja liikuntaa mun ei sentään tarvitse opettaa. Osasta uskonnontunteja mun on oltava luokassa läsnä ainakin silloin, kun tuntia vetää apuope, jolla ei ole pätevyyttä. Lain mukaan muksuja ei saa jättää ilman valvojaa luokkaan, ja apuope ei käy valvojasta lain mukaan. 

Liiksatunneilla mua ei tarvita, sillä meillä on koko vuoden ollut ihan oikea liikunnanope. Niin kuin ihan oikeissa kouluissa. Ennen me vaan annettiin muksuille pari kertaa viikossa jonkinlainen pallo ja lykättiin ne pihalle. Potkikaa, heittäkää, työntäkää, pomputtakaa tai pyörittäkää sitä. Ihan kuin vain. Aivan sama mulle. 

Tällä kertaa mä kuitenkin lähdin liikuntatunnille, sillä meiltä katkesivat sähköt koulurakennuksesta. En mä olisi kuitenkaan pystynyt mitään suunnittelemaan, sillä tietokoneet eivät toimineet, printterissä ei ollut virtaa eikä kahvinkeitintäkään saanut päälle. 

Muksuilla oli voimistelua. Nämä ovat luonnostaan mielettömiä voltinheittäjiä, mutta kaikki muu oli vähän hakusessa. Mä luulen, että näillä ei ole ennen ollut voimistelua liiksassa. Paljon ei nlkkoja ojenneltu. Mutta hauskaa näytti olevan varsinkin trampoliinilla. Liiksanmaikan apuna ollut voimistelijaekspertti Darwinista sanoi, että kokeillaan vähän hyppyjä ja aloitetaan ihan kuperkeikasta, ettei jännitä tai ettei kukaan satuta itseään. Kuperkeikan sijasta ensimmäinen oppilas heittikin tripla-slutzin 720 asteen kierteellä. Aijaa, no tehdään sitten näitä.

Sillä oonhan suomalainen XI: Vanuatu

Täällä aikaisemmat osat:
Sillä oonhan suomalainen I, II, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX ja X.


51. MARIMEKKO  Marimekkoon törmää väkisinkin metropoleissa ja matkoilla, mutta jotenkaan mä en uskonut näkeväni Marimekko-kamaa Vanuatulla, jonka pääkaupunkikin on kuin trooppinen Raisio. Mökki, jonka edessä Marimekko-kopio (?) lötkötti oksalla, sijaitsi pienessä kylässä, jossa ei ollut sähköjä tai edes lattioita taloissa. 

52. LIPPU  Me vietettiin muutama yö venekerhon vierasmajoissa. Näillä nurkilla on liikkunut selvästi muitakin finskejä, sillä kerhohuoneessa roikkui Suomen lippu. Jonkun kansainvälisen paattikisan jäänteitä, uskoisin.

53. LIPPU  No, hittolainen. Ollaankos sitä Airistolla vai missä?

54. T-PAITA  Komia paita, Jonatan. 

55. ROSKIS  Suomi-roskis. Elä siististi.

Vanuatu-viikko 4

Viimeinen lomaviikko. Tällä lomalla on tullut ainakin relattua ja nukuttua. Me oltiin yövytty paikoissa, joissa oli sähköt ehkä kerran viikossa. Ei paljon tullut tsekkailtua sähköposteja tai facebookia. Eikä paljon tullut katseltua leffoja läppäriltäkään, sillä vehkeistä oli aina akku loppu. Ei oikeastaan edes haitannut.

Meidän viimeinen viikko meni Pohjois-Vanuatulla Espiritu Santo -nimisellä saarella. Jenkin hengasivat saarella toisen maailmansodan aikoihin, sillä he pelkäsivät japanilaisten etenevän Tyynellä valtamerellä. Jenkit toivat mukanaan hirveästi sotakalustoa, jonka he sitten sodan jälkeen aikoivat myydä saarelaisille. Saarelaiset päättivät kuitenkin olla ostamatta kamaa, sillä jenkkien olisi lähdettävä pois ennemmin tai myöhemmin, jolloin jeepit, traktorit, kuorma-autot, jääkaapit sun muut jäisivät saarelle kuitenkin ilman maksuja. Jenkit olivat kuitenkin toista mieltä. He dumppasivat kaiken mereen. Ja siellä sitä on tavaraa vaikka miten paljon. Ei paikkaa turhaan kutsuta Million Dollar Pointiksi.

Ranta on täynnä ruostunutta metallia. Rannalla makaa ruostuneita autoja, veneitä, tankkeja, kaikenmoisia moottoreita jne. Siellä on myös tolkuttomasti Coca-Cola-pulloja. Grant löysi ehjän Kokis-pullon, jossa oli vuosiluku 1944. Mä snorklasin rannan tuntumassa, mutta en mä kauan uskaltanut vedessä olla. Se oli niin täynnä ruosteista rojua, että mä pelkäsin, että aalto paiskaa päin ja multa lähtee nirri. Muutenkin tuntui pelottavalta katsella vedenalaisia sotakoneita. Hyytävä fiilis.

Iltapäivän snorklailun jälkeen me lähdettiin itärannikkoa pohjoiseen. Me istuttiin avolavan takana pienillä puisilla penkeillä. Jälleen saari ilman julkisia kulkuneuvoja. Me päätettiin viettää loppuloma rannalla nimeltä Champagne Beach. Me oltiin nähty valokuvia paikasta, ja se näytti upealta. Seuraavana aamuna me käveltiin meidän mökiltä rannalle, ja näky oli kyllä henkeäsalpaava. Lisäksi vihdoinkin aurinko paistoi taas. Ja me oltiin taas ainoat ihmiset rannalla.

Mä löin pyllyn hiekkaan, enkä siitä noussut koko päivänä. Mitä nyt käytiin välillä viilentymässä vedessä ja snorklailtiin läheisillä riutoilla. Vesikin oli lämmintä, eikä tehnyt heti mieli takaisin rannalle. Tätä mä olin koko lomalta toivonutkin.

Meidän mökin rantakin oli tyrmäävän kaunis. Laskuveden aikaan vitivalkoista hiekkaa oli lähes silminkantamattomiin. Hiekan alta pulppusi turkoosia lähdevettä. Vesi oli jääkylmää ja se näytti epätodelliselta valkoisella hiekalla. Sitä virtasi aivan valtoimenaan hiekan alla olevasta lähteestä. Ikään kuin joki ilmestyisi aivan tyhjästä.

Ei sitä aurinkoa loputtomiin kestänyt. Meillä oli kuukauden aikana ehkä yhteensä viisi aurinkoista ja myrskytöntä rantapäivää, joten näistä rannoista ja ilmoista oli otettava ilo irti. Pilvisenä päivänä me lähdimme läheiseen kylään ihmettelemään maailman menoa. Aurinko ei paljoa pilvien takaa vilkkunut, mutta merivesi oli silti sen verran lämmintä, että sinne uskalsi kahlata kilpikonnien perään. Muutaman pää nousi aalloista haukkaamaan happea, ja sitten ne katosivat takaisin mereen.

Me odotettiin laskuvettä ja kahlattiin merestä paljastunutta hiekkasärkkää pitkin läheiseen saareen. Kyläläiset pitivät kanojansa saarella jemmassa. Ne selvästi aavistivat, että meillä oli koralliriutan kaloja varten leipää takataskussa. Ne seurasivat meidän kulkua rannalla silmät kiiluen.

Paikallinen mies näytti meille myös paikallisen kookosravun. Se oli aivan mielettömän iso ja mielettömän hurjan näköinen. Kookosrapu saa nimensä siitä, että ne kiipeävät kookospalmuihin, tiputtavat kookospähkinän maahan ja syövät sen. Mä en uskaltanut mennä kaveria kovin lähelle ja ihan syystä. Jos niillä on niin vahvat sakset, että ne saavat kookospähkinän rikki, niin kuvittele, millaista jälkeä ne saavat tehtyä ihmisen sormille. En silittänyt tyyppiä. Me syöntiin se. Mielettömän iso, mielettömän hurjan näköinen ja mielettömän hyvän makuinen.

Paluumatkalla me pysähdyttiin pulikoimaan aika vänkään uimapaikkaan. Samanlainen lähde kuin meidän rannassakin pulputti kirkasta sinistä vettä louhokseen. Vesi oli kylmää kuin mikä, mutta kylmyys unohtui nopeasti. Mä en ole niin kirkkaassa vedessä ennen uinut.

Meidän viimeinen viikko oli mieletön. Hyvää ruokaa ja uskomattomia rantoja. Ei paljon enää painanut menneet huonot säät ja kulkuneuvohankaluudet. Oli kyllä kiva päästä takaisin kotiinkin. Eipä enää tarvinnut palella, ja pääsin vihdoin lataamaan kaikki aivan turhaan mukana kannetut sähkövehkeetkin.