Miesten seremoniat sotkivat aika paljon meidän valkonahkojen suunnitelmia. Wadeyessä kyllä joko oppii joustavaksi tai sitten muuttaa pois. Suunnitelmat muuttuvat hetkessä, sitten ne muuttuvat taas viiden minuutin varoitusajalla, sitten ne muuttuvat jälleen, mutta kukaan ei muistanut kertoa kenellekään. Joka aamu saa vähän jännätä, mitä se päivä tuo tullessaan.
Meidän oppilaat ovat pitkin lukukautta käyneet pelailemassa jalkapalloa ja aussifutista lähikylien muksujen kanssa. Muuten niin raikulit pojat ovat käyttäytyneet kuin enkelit, sillä futisreissuille ei ole mitään asiaa, ellei ole käyttäytynyt hyvin koulussa. (Raikulilla tarkoitan nyt tässä sitä, että huudetaan opettajalle päin naamaa motherfucker, heitellään toisia kivermurikoilla, joilla saisi kallon auki, ja tuhotaan surutta koulun omaisuutta.) Erityisen tärkeän tästä turnauksesta teki se seikka, että finaali olisi Wadeyessä. Poikien perheet voisivat tulla katsomaan matsia. Me edustettaisiin omaa kylää omilla mailla. Näin ei yleensä käy kylässä, jonne kukaan ei halua tulla. Ikinä.
Paitsi nyt. Meidän liikunnanmaikka oli vielä järjestänyt paikalle kaksi maankuulua aussifutaajaa. Näiden pelaajien oli tarkoitus tulla katsomaan peliä, kannustamaan poikia hyville tavoille ja saada pojat tuntemaan itsensä tärkeiksi. Kaikki oli järjestetty, ja miesten seremonioiden piti olla jo ohi. Piti. Mutta nehän venyivät. Koulukin suljettiin seremonioiden ajaksi. Eli ei futista. Mä olin jankannut futiksesta ja hyvin käyttäytymisestä jo puoli vuotta. Vielä me oltiin edellisenä päivänä tehty julisteitakin. Pojat olivat odottaneet finaalia kuin jouluaattoa. Pettymys oli kova.
Toisaalta: buu, ei futispeliä. Hyvä sitten ilmoittaa julkkisfutareille, että kiitos, mutta ei kiitos näin vuorokauden varoitusajalla. Sällit kuitenkin lensivät Melbournesta asti tänne. Me osataan varautua tällaisiin yllätyksiin, mutta muut eivät aina joustaa. Toisaalta: jea, vapaapäivä! Tai no. Meidät oli käsketty osallistumaan seremonioihin kunnioituksen merkkinä. Loppuseremonian oli määrä alkaa kello yhdeksän aamulla.
Kyllähän me kaikki tiedettiin, että yhdeksältä nyt ei ainakaan mikään ala. Me saavuttiin pääkallopaikalle, eikä siellä ketään ollut. Mitäs mä sanoin? Mä Wadeyessä jonkin aikaa asuneena päättelin seuraavaa: Mitään ei ole saatua järjestetyksi kello yhdeksään mennessä. Kello kymmeneltä lentokone lentää Wadeyen yli, joten silloin ei seremonioita voida pitää. Puolenpäivän aikaan on liian kuuma. Iltapäivällä ollaan liian lähellä iltalennon aikaa, joten silloin ei ainakaan onnistu. Todennäköisesti homma venyisi joko iltamyöhään tai seuraavaan päivään. Voitaiskohan me sittenkin järkätä futisfinaali?
Voitaishan me. Me pystytettiin äkkiä kentän laidalle kojut, yksi ajelee troopyllä ympäri kylää ja etsii muksut pelaamaan. Lähikylille ilmoitetaan, että äkkiä matkaan, selvitetään ryteikköreitti, jota kautta vierailevat koulut voivat saapua (ei tietenkään naisopettajat), sillä tiet olivat edelleen suljetut, yksi äkkiä puhelimeen superstaroille, että tänne sittenkin (olivathan he jo Darwinissa). Ja jep! Siinähän se. Vielä kerettiin finaalin jälkeen loppuseremoniaankin, joka yllätys, yllätys saatiinkin aikaiseksi iltapäivälle.
Välillä musta tuntuu, että Wadeyessä opettamisessa on sellaista villin lännen meininkiä. Paljon saa aikaiseksi vain tekemällä - ei jahkailemalla. Me muuten voitettiin se futisfinaali! Go, Wadeye Cats!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti