Syy vihata Obamaa

Kolmas jakso loppui sitten viimeinkin. Ja minä-tyttö lähdin Balin-mökille. Gilit kutsuu.

Mun työkaverilla, Mikhailalla, oli kolmikymppiset, ja hän oli järjestänyt Gili-saarille 15 läheisintä ystäväänsä. Sitä osasi jo etukäteen odottaa, että lomasta saattaisi tulla railakas ja kostea, ja että lomalta ehkä palattaisiin väsyneempänä kuin sille oli lähdetty. 

Grant lähti poikain kanssa Bangkokiin, ja mä kävin saman ruljanssin läpi kuin ennenkin: Wadeye › Darwin › Bali › Gili. Mä saavuin kohteeseen vähän vajaassa 24 tunnissa. Ei huonosti! Olin aika valmis laittamaan biksut päälle ja heittäytymään hiekalle muiden seuraan. Niinhän siinä sitten kävikin. Vähän aikaa jaksoin puljata, mutta mä olin aika väsynyt matkustamisesta ja nukahdin rannalle kirja kourassa. Mä vähän vaan lepuutan silmiäni sillä aikaa, kun kirjassa on mainokset, mut en mä nuku. 

Illalla oli ne kolmikymppiset. Me fillaroitiin saaren toiselle puolelle fiinihköön ravinteliin juhlimaan pyöreitä. Me maisteltiin koktaileja, ja juhlittiin suklaakakulla. Varsinaiset bileet alkoivat kuitenkin vasta takaisin meidän bungaloilla. Meidän bungien omistajat järjestivät meille kokon rannalle, kynttilöitä hiekalle ja kukkia tukkaan. Ei huonot kolmikymppiset. Omanihan mä vietin Bangkokissa hostellissa ja seurasin, kuinka Grant kävi puhumassa norjaa.

Seuraavana aamuna oltiin kalpeina hiljaa. Niinhän ne sanovat, että mitä vanhemmaksi sitä tulee, sen pahemmaksi krapulat ryhtyvät. Pitää kuitenkin huomauttaa, että mitä vanhemmaksi sitä tulee, sen fiksummaksi sitä myös ryhtyy, ja oikein fiksut ihmiset järjestävät itsensä trooppisille saarille krapuloimaan. Siinähän se meni uidessa, syödessä ja hiekalla kieriessä.

Me yritettiin muutamaan otteeseen järjestää viereiselle Lombokin-saarelle kaikenmoista skootteriturneeta katsomaan vesiputouksia ja tulivuoria, you know, mitä näitä nyt on. Aina siinä vaan kävi niin, että joku nukkui pommiin tai kollektiivisesti päätettiin, että vaikka idea oli miten hieno edellisenä iltana, nyt ei kuitenkaan jotenkaan ollut sellainen olo,  että haluaisi ajaa Indonesiassa skootteria. Saatiin me sentään snorkkelointireissu aikaiseksi. Lähdettiin kerrankin aamulla aikaisin. Tulivuoret näyttivät komioilta.

Mitäs siellä vedessä sitten oli? No, siellä oli kaloja. Ja kilpikonnia. Ja turisteja. Mä otin innoissani valokuvia kaikenmoisista elukoista. Yritin ottaa vielä kuvia Mikhailasta pintaa kohden. Jotenkin siinä rytäkässä unohtui, että meressä on pohja, ja mä menin täräyttämään selkäni päin koralleja. Au. Verta. Ei haittaa, sillä kilpikonna.

Mulla oli myös synttärit loman aikana. Mä en ole ikinä syönyt hummeria, ja meillä oli kova yritys saada se ruksattua ämpärilistalta pois. Mä olin säästellyt sitä synttäri-iltaa varten, mutta eihän meidän ravintelilla sitä sitten tietenkään ollut. Eikä viereiseen ravintolaan tietenkään olisi voinut mennä, sillä mun suosikkipaikka järjesti meille yksityisen pöydän rannalle ja live-musaa vielä. Joo, ei paljon hummerit kiinnostanut. Söin kyllä mahan ihan piukkaan kaikenlaisia muita mereneläviä, ja sain vielä bändiltä laulunkin.

Niin ne päivät vierivät. Auringonlaskuista vielä sananen. Auringonlaskut ovat kyllä kauniita meillä Wadeyessäkin, mutta meillä ei ole siellä tulivuoria, mahdollisuutta litkiä koktaileja julkisilla paikoilla tai rantoja, joilla uskaltaisi kahlata vedessä. Gileillä on kaikkia kolmea. Me istuttiin joka ilta ihastelemassa auringonlaskua. Aurinko plumpsahtaa mereen jossain Balin takana ja saa taivaan leiskumaan oranssina ja pinkkinä. Kaunis tulivuori jää siluetiksi eteen. Mikäs siinä puljatessa meressä sateenvarjo-koktailin kanssa. Ollaanpas sitä trooppisia.

Niin se Obama. Meidän loma loppui kolme päivää aikaisemmin, sillä Obaman oli tarkoitus käydä Balilla jossain perkeleen kokouksessa. Koko lentokenttä oli suljettu, sillä isot kihot pörräsivät paikalle omilla yksityisillä lentokoneillaan., ja meidän oli pakko lentää takaisin Aussilaan aiemmalla lennolla. Eikä se Obama sitten edes tullut. Nilkki.

Kotivakuutus

Meidän opettajien asuntoihin tupataan murtautua lomien aikana. Meidän talo on saanut olla vielä toistaiseksi rauhassa, vaikka yritys on ollut kova. Meidän talosta on katkaistu sähköt monta kertaa loman aikana, mutta onneksi naapuri on aina huomannut ja käynyt kytkemässä sähköt takaisin päälle. Murtautujien tarkoituksena on katkaista pääkytkimestä virta ja antaa hälyttimen akun tyhjentyä. Sitten on helppo yön hiljaisuudessa parin päivän päästä murtautua meidän kämppään. 

Eihän meillä mitään varastamisen arvoista ole, sillä alkoholi me juodaan aina ennen lomia pois eikä mitään kallista ja hienoa kannata varastaa, sillä naapurit kyllä huomaavat herkästi, jos talouteen ilmestyy uusi laajakuvatelkkari tai läppäri. Käry käy. Murtautujat tuppaavat usein vain sotkemaan paikat. Vähintäänkin kaikki pakastetavaraa menee piloille, sillä sähköt ovat poikki.

Tässä meidän kotivakuutus. Paikalliset ovat kovin hartaita katolisia, joten mä teippasin meidän sähköboxiin pääkatkaisimen päälle kuvan surullisesta Jeesuksesta ja rukousnauhan. Mua har har haa! Toimi. 

Jos mä olisin tippaakaan uskova, mä järkelisin asian ennemminkin näin: Jos Jeesus kuoli syntiemme tähden, eikö hän olisi kuollut turhaan, jos emme tee syntiä. Siis, murtaudun.

Samat naamat

Meillä on koulussa mennyt yllättävän hyvin. Kukaan ei ole riidellyt kenenkään kanssa pitkään aikaan, eikä kukaan oikeastaan ole ollut hirvittävän ärsyttäväkään. (Mikään ei yhdistä ihmisiä niin kuin yhteinen vihollinen. Muistatko nämä alla olevat tyypit?) 

Joka työpaikalla on jotain kitkaa, mutta meillä se tuntuu huipentuvan aina jakson loppua kohden. Loma työkavereista tulee tarpeeseen, kun on nähty toistemme naamoja 10 viikkoa putkeen. Me nähdään toisiamme töissä, me ollaan toistemme naapureita, samoilta tyypeiltä ei voi välttyä salilla, ei kaupassa, ei lenkillä, me juhlitaan viikonloppuisin toistemme seurassa ja kun me saadaan tarpeeksemme toisistamme, me lähdetään yhdessä Darwiniin, jossa me törmätään muihin ihmisiin, jotka ovat saaneet tarpeekseen toisistaan Wadeyessä. Tämän jakson aikana kukaan ei yllättäen hermostunut kehenkään.

Tälle ruusuiselle aikakaudelle on tultava loppu. Rehtori ja liikanmaikat järjestivät meille leikkisän verkkopallomatsin. Leeeeeeikkisän? Pah! Ihan kuin työkavereiden kanssa pelaaminen ei olisi tarpeeksi riskialtista, nämä olivat vielä päättäneet, että joukkueet järjestetään kansallisuuden mukaan. Aussit vastaan kiivit, siis uusiseelantilaiset. Ausseilla ja kiiveillä on vähän samanlaisen suhde kuin suomalaisilla ja ruotsalaisilla. Kelaa nyt, että työpaikan kesken lähdetään pelaamaan jääkiekkoa Kupittaalle FIN vs SWE. Huono idea!

Tästä on leikki kaukana.

No, onneksi seuraavana päivänä alkoi se loma. Jonka mä vietin työkavereiden kanssa.

Futisfinaali

Miesten seremoniat sotkivat aika paljon meidän valkonahkojen suunnitelmia. Wadeyessä kyllä joko oppii joustavaksi tai sitten muuttaa pois. Suunnitelmat muuttuvat hetkessä, sitten ne muuttuvat taas viiden minuutin varoitusajalla, sitten ne muuttuvat jälleen, mutta kukaan ei muistanut kertoa kenellekään. Joka aamu saa vähän jännätä, mitä se päivä tuo tullessaan.

Meidän oppilaat ovat pitkin lukukautta käyneet pelailemassa jalkapalloa ja aussifutista lähikylien muksujen kanssa. Muuten niin raikulit pojat ovat käyttäytyneet kuin enkelit, sillä futisreissuille ei ole mitään asiaa, ellei ole käyttäytynyt hyvin koulussa. (Raikulilla tarkoitan nyt tässä sitä, että huudetaan opettajalle päin naamaa motherfucker, heitellään toisia kivermurikoilla, joilla saisi kallon auki, ja tuhotaan surutta koulun omaisuutta.) Erityisen tärkeän tästä turnauksesta teki se seikka, että finaali olisi Wadeyessä. Poikien perheet voisivat tulla katsomaan matsia. Me edustettaisiin omaa kylää omilla mailla. Näin ei yleensä käy kylässä, jonne kukaan ei halua tulla. Ikinä. 

Paitsi nyt. Meidän liikunnanmaikka oli vielä järjestänyt paikalle kaksi maankuulua aussifutaajaa. Näiden pelaajien oli tarkoitus tulla katsomaan peliä, kannustamaan poikia hyville tavoille ja saada pojat tuntemaan itsensä tärkeiksi. Kaikki oli järjestetty, ja miesten seremonioiden piti olla jo ohi. Piti.  Mutta nehän venyivät. Koulukin suljettiin seremonioiden ajaksi. Eli ei futista. Mä olin jankannut futiksesta ja hyvin käyttäytymisestä jo puoli vuotta. Vielä me oltiin edellisenä päivänä tehty julisteitakin. Pojat olivat odottaneet finaalia kuin jouluaattoa. Pettymys oli kova.

Toisaalta: buu, ei futispeliä. Hyvä sitten ilmoittaa julkkisfutareille, että kiitos, mutta ei kiitos näin vuorokauden varoitusajalla. Sällit kuitenkin lensivät Melbournesta asti tänne. Me osataan varautua tällaisiin yllätyksiin, mutta muut eivät aina joustaa. Toisaalta: jea, vapaapäivä! Tai no. Meidät oli käsketty osallistumaan seremonioihin kunnioituksen merkkinä. Loppuseremonian oli määrä alkaa kello yhdeksän aamulla. 

Kyllähän me kaikki tiedettiin, että yhdeksältä nyt ei ainakaan mikään ala. Me saavuttiin pääkallopaikalle, eikä siellä ketään ollut. Mitäs mä sanoin? Mä Wadeyessä jonkin aikaa asuneena päättelin seuraavaa: Mitään ei ole saatua järjestetyksi kello yhdeksään mennessä. Kello kymmeneltä lentokone lentää Wadeyen yli, joten silloin ei seremonioita voida pitää. Puolenpäivän aikaan on liian kuuma. Iltapäivällä ollaan liian lähellä iltalennon aikaa, joten silloin ei ainakaan onnistu. Todennäköisesti homma venyisi joko iltamyöhään tai seuraavaan päivään. Voitaiskohan me sittenkin järkätä futisfinaali?

Voitaishan me. Me pystytettiin äkkiä kentän laidalle kojut, yksi ajelee troopyllä ympäri kylää ja etsii muksut pelaamaan. Lähikylille ilmoitetaan, että äkkiä matkaan, selvitetään ryteikköreitti, jota kautta vierailevat koulut voivat saapua (ei tietenkään naisopettajat), sillä tiet olivat edelleen suljetut, yksi äkkiä puhelimeen superstaroille, että tänne sittenkin (olivathan he jo Darwinissa). Ja jep! Siinähän se. Vielä kerettiin finaalin jälkeen loppuseremoniaankin, joka yllätys, yllätys saatiinkin aikaiseksi iltapäivälle.

Välillä musta tuntuu, että Wadeyessä opettamisessa on sellaista villin lännen meininkiä. Paljon saa aikaiseksi vain tekemällä - ei jahkailemalla. Me muuten voitettiin se futisfinaali! Go, Wadeye Cats!

Lue myös tämä: Bombers without Borders

Konfirmaatio

Omasta konfirmaatiostani on päällimmäiseksi jäänyt mieleen lähinnä Dr Martens -maiharit, jotka on vieläkin käyttökelvollisessa kunnossa. Ne oli mun juhlakengät. Se oli sitä 90-lukua, ja juma mä olin staili! Varmaan mä olin myös läästinyt maalia naamaan vähän kuin nämä tytöt.

Meidän muksut ovat valmistautuneet konfirmaatioonsa kuukausitolkulla. Meillä on opiskeltu koko jakson kaikenmoisia pyhimyksiä sun muita - mutta ei esimerkiksi matikkaa. No, enhän mäkään siitä matikasta tykkää. Itse konformaatiopäivänä me autettiin järjestelyissä. Varmistettiin, että muksuilla on vaatteet, korut ja maalit. Kirkkoon me ei menty, vaikka meitä sinne kovin kehotettiinkin. Nyt on sunnuntai. Hei, haloo. En, vaikka miten olisi piispa kylässä.