Kyllä on elämä joskus vaikeaa

Tuli lähdettyä pari perjantaita sitten valvojaksi luokkaretkelle. Meidän kylän raikulipojat vietiin äiteinensä ryteikköön päiväksi, ja mä ängin mukaan. Me saatiin porukka kokoon ja jeeppeihin kaksi tuntia suunnitelmista myöhässä - kuten elämään Wadeyessä kuuluu - mutta päästiinhän me matkaan. Tarkoitus oli lähteä kalaan ja pyydystämään rapuja, mutta toisin kävi.

Mä matkustin ensimmäisessä jeepissä, joka näytti tietä toiselle jeepille. Me kurvattiin hiekkarannalle ja annettiin palaa. Yhtäkkiä toista jeeppiä ei näkynytkään takapeilissä. Kävi ilmi, että yläkoulun jeepin neliveto ei toiminutkaan. Se huomattiin vasta, kun auto oli syvällä hiekassa noin kaksi sataa metriä kovasta tantereesta. Sitä työnnettiin, vedettiin ja puskettiin, mutta jeeppi ei liikahtanutkaan.

Havuja, perkele!

Parhaimmillaan meillä oli kolme nelivetoa jumissa hiekassa, ei kännyssä kuuluvuuksia ja satelliittipuhelimen PIN-numero hukassa. Parin tunnin ähellyksen jälkeen jeeppi saatiin kiskottua pehmeästä ja upottavasta hiekasta. Tai siis muiden ihmisten parin tunnin ähellyksen jälkeen, sillä mä hokasin aika pian, että musta ei ole mitään hyötyä, ja menin istumaan varjoon muiden seurueen naisten kanssa.

 

Kerettiinhän me muutakin tekemään. Kalastuspuuhat unohtuivat, mutta me päästiin pelleilemään muuten vain rannalle. Joissa ei uskalla uida, kun siellä on niitä krokoja. Merivedessäkään ei viitsi pulikoida, kun siellä on niiden samojen krokojen lisäksi myrkyllisiä meduusoja, mutta laskuvesi oli jättänyt jälkeensä rannalle sopivan kokoisen lätäkön. Me pulikoitiin lämpimässä vedessä vaateet päällä, kuten tapoihin kuuluu.

Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, mä lillun lämpimässä altaassa ja palkka juoksee. Kyllä on elämä joskus vaikeaa.