Litchfieldissä pulikoinnin jälkeen me suunnattiin Kakaduun. Mä ja Grant oltiin jo käyty Kakadussa ennen Wadeyeen muuttoa, mutta paikka on ihana ja helposti useamman vieraillun väärti. Jonnylle vierailu oli ensimmäinen. Tällä kertaa meillä oli se neliveto käytössä, joten mekin päästiin Grantin kanssa paikkoihin, joissa me ei olla aikaisemmin käyty. Matkalla pysähdyttiin eräälle huoltoasemalle juhlimaan mun synttäreitä fish and chipsein. Pirun hyviä olivatkin noin niin kuin huoltoaseman fish and chipseiksi. Paikka on siinä risteyksessä, josta käännytään meille Wadeyeen, joten mä luulen, että kyseisen huoltoaseman fish and chipseistä saattaakin tulla pieni perinne aina ohi ajettaessa.
Meidän ensimmäiset päivät jatkuivat vielä Litchfieldin hengessä - eli puljaten. Ensimmäinen meille ennennäkemätön kohde oli jälleen vesiputous. Tosin vesiputousta upeampi oli tällä kertaa allas sen juurella. Vesi oli äärettömän kirkasta. Näytti aivan siltä, kuin kalat olisivat riippuneet ilmassa, sillä niin näkymätön niitä ympäröivä vesi oli. Altaan reunoilta nousi jyrkät kiviseinämät kohti sinistä taivasta. Kiviltä oli mukava molskauttaa voltti jos toinenkin veteen, kunhan vain oli nopea, sillä kivet tuntuivat varpaiden alla polttavan kuumilta. Iltapäivän lopputunneilla viileä vesi sai mut hakemaan paikkaa lämpimiltä kiviltä. Oli mukava ottaa pienet nokoset altaan reunalla.
Seuraavana päivänä meitä odotti taas muutama vesiputous, jonne pääsee vain nelivedolla. Oli jo vähän sellainen olo, että on vesiputoukset nähty. Tai niinhän mä luulin, että ne oli jo nähty. Paikka oli upea ja selkeästi hankalan matkan arvoinen. Me jouduttiin taas ylittämään vesieste, mutta tällä kertaa vesi tuli sentään konepellin päälle. Lisäjännitystä toi joen krokot. Tähän jokeen ei haluta jäädä jumiin. Eikä jääty. Ensimmäisille vesiputouksille pääsi vain veneellä, sillä putouksen kummallakin puolella oli pystysuorat kalliot, joita pitkin olisikin hieman hankala kävellä. Veneen kipparina toiminut ranger osasi kertoa meille alueen elukoista, lepakoista, kaloista, kilpikonnista ja niistä krokoista. Välillä mä kyllä unohdin kuunnella, sillä maisemat olivat niin upeat.
Ranger tiputti meidät joen mutkaan, josta johti polku vesiputoukselle. Itse putous oli vain pieni noro, joka kiemurteli laiskasti alas kallionseinämää, mutta vitivalkoinen pehmeä hiekka, punaiset kalliot, vihreä vesi ja ne upeat maisemat olivat kyllä vaivan väärtejä. Mä heitin pitkäkseni hiekalle ja taisin taas torkahtaa hetkeksi puun varjossa. Mieli olisi niin tehnyt uida, mutta täällä se on ehdottoman kielletty. Me katseltiin vedessä uiskentelevia kaloja ja varjossa hitaasti liihottavia perhosia. Voi, jospa tänne voisi pystyttää teltan ja jäädä yöksi!
Meidän seuraava vesiputous oli täysin kuivunut. Sen olemassa olosta muistuttivat vain mustat veden värjäämät kalliot. Näissä vesissä sai kyllä uiskennella, mutta multa oli puhti täysin loppu. Pyörrytti, silmät särkivät ja oli heikko olo. Grant sai melkein kantaa mut takaisin autolle, sillä mä en oikein pysynyt tolpillani. Me epäiltiin auringonpistosta ja Jonny ehdotti nestehukkaa, vaikka mä olin juonut litratolkulla vettä. Mä nukahdin melkein saman tein autoon päästyäni. Seuraavalla viikolla mä kävin kotona terveyskeskuksessa, sillä mua huimasi ja päätä jomotti vieläkin. Ne ehdottivat, että mä olen nyrjäyttänyt niskani. Luulisi, että mulla olisi ollut sitten niska kipeä. Todennäköisemmin mua oli puraissut joku hämähäkki tai vastaava, sillä ei auringonpistos ja nestehukka kestä yli viikkoa. No, hengissä ollaan, oli mikä oli.
Vesiputousrumban jälkeen meillä oli vuorossa kalliomaalaukset. Me kierreltiin pari päivää kallioilta toiselle ihastelemassa maalauksia. Me oltiin toki jo nähty ne Grantin kanssa aiemminkin, mutta kyllähän niitä useamminkin katselee. Ei tässä niistä sen enempää. Mä juttelin niistä jo aiemmin, ja tarkoitus olisi joskus saada postaus jos toinenkin maalauksiin liittyvistä tarinoista. Tällä kertaa me nähtiin se hieno auringonlasku eräällä maalauspaikalla, jota opaskirjanen niin hehkutti. Viime kerralla oli pilvistä ja me saavuttiin paikalle vähän myöhässä, kun meinattiin jäädä krokon kitaan. Tai mikä elukka siellä pusikossa meille sitten murisikin. Tällä kertaa meille murisi aussituristi. Australiassa asuu läjä sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että heidän keskustelunsa ovat niin tärkeitä, että muidenkin tulisi kuulla ne, joten meidän muiden seuratessa hiljaa auringon laskua me saatiin kuulla, erään aussisedän kuulumiset. Huoh.
Viimeiset päivät menivät krokojen kera. Me käytiin tutkailemassa joen varsilta, josko sieltä löytyisi krokotiilejä. Löytyihän niitä. Muutama iso makoili savessa, ja pienemmät uiskentelivat yläjuoksuun. Myöhemmin me käytiin vielä tutustumassa krokotiileihin lähempääkin. Me käytiin Adelaide River -joen varrella sijaitsevan Spectacular Jumping Crocodile Cruise -firman paattireissulla. Pitää oikein mainita nimeltä pulju, niin hyvää palvelu oli. Mieletön kokemus. Heillä oli käärme meitä vastaanottamassa. Se lätkäistiin mun harteille. Voisi tuntui kivalle. Sen vahvat lihakset hieroivat mun hartioita, ja sen pää tunki huivin sisälle.
Varsinainen risteily oli aivan huippu. Me ajettiin jokea alajuoksuun ja etsittiin krokotiilejä. Muutama lähtikin heti uimaan meitä kohti veneen äänen kuullessaan. Jos kroko on maalla pelottava näky, niin verta hyytävä se vasta onkin vedessä. Se on ketterä ja tehokas eläin, josta kyllä näkee, että se haluaa murjaista suuhunsa melkein mitä vain. Opas heilutteli sen nenän edessä pientä lihapalaa, ja kroko ponkaisi vahvan häntänsä voimilla helposti parinkin metrin korkeuteen. Mulla nousi niskakarvat pystyyn.
Meidän opas tiesi kertoa meille, että yksi kroko elää ihmisen kokoisesta elukasta vuoden, joten he ruokkivat joka kerta eri krokot ja antavat niille vain pienen lihapalan. Meidän opas selkeästi välitti krokotiileistä paljon ja oli huolissaan eläinten hyvinvoinnista. Alueen muut krokoristeilyfirmat eivät kuulemma toimi yhtä eettisesti. Tiedä häntä, mutta mä olin kyllä hyvin vaikuttunut. Paluumatkalla me vielä heiteltiin loput lihapalat ilmaan, josta iso lauma haukkoja veteli ne naamariinsa.
Me palattiin Darwiniin vielä muutamaksi yöksi. Tuntui mukavalta nukkua taas sängyssä telttailun jälkeen. Ja tuntui mukavalta vain yksinkertaisesti kävellä lähikauppaan ja ostaa jätski. Näitä pieniä iloja on joskus ikävä Wadeyessä. Meidän oli tarkoitus hakea kaverit lentokentältä, mutta heidän lentonsa oli peruttu, joten me köröteltiin kolmestaan kohti kotia. Wadeye on alkanut tuntua kodilta. Hassua, että täältä löytyy se sänky, jota on ikävä muualla ollessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti