Kansallispuistokiertue I

Jos on vain kaksi vuodenaikaa, kuiva ja märkä, niin miksi kutsutaan lomia? Mikä on syysloma? Hiihtoloma? Kesäloma? Joululomakaan ei oikein ole joululoma, jos kouluun tullaan takaisin vasta helmikuussa. Australian eteläosissa joululoma olisi kesäloma, mutta mikä se on täällä? Märkäloma? No, joka tapauksessa meillä oli viikon loma, joka oli jälkimmäisen lukukauden puolessa välissä. Hiihtoloma? Vesihiihtoloma? Ensimmäisenä päivänä ainakin satoi niin paljon, että vesisukset olisivat voineetkin olla ihan kätevä liikkumismuoto. Kuiva kausi tekee selvästi loppuaan.

Lomalla on helppo hymyillä.

Meidän kaveri lähti viikoksi Filippiineille, joten me saatiin hänen nelivetonsa lainaan. Meitä ahtautui autoon kuusi wadeyeläistä. Tai ei tarvinnut edes ahtautua. Hyvin mahduttiin kaikki kamoinemme. Me vietettiin pari yötä Darwinissa, jotta pojat saisivat katsottua aussifutisfinaalin ja mä pääsisin shoppailemaan sillä aikaa. Tuntui jotenkin oudolta nähdä liikennevaloja, haistaa autojen pakokaasuja ja käyttää rullaportaita. Tavaroita tursuavat ilmastoidut ostoskeskukset tuntuivat länsimaiselta humputukselta. Onko tässä mitään tolkkua? Mua kävi vähän sääliksi valkonahkaperheitä, jotka juoksentelivat kuin päättömät kanat tarjoustuotteiden perässä. Mutta, mutta. Ei mullakaan kauaa mennyt, kun mut olikin jo imaistu takaisin kulutusyhteiskuntaan. Vitosen toppeja! Heti mulle! Ainakin kymmenen! 

Onneksi me lähdettiinkin jo seuraavana päivänä takaisin ryteikköön. En kerennyt täyttämään koko jeeppiä ostoskasseineni. Meidän mukana telttailemaan lähti työkaveri Jonny, joka ei ollut järjestänyt itselleen toimintaa vesihiihtolomaksi. Jonny on kotoisin pieneltä Jerseyn-saarelta brittien ja fransmannien väliltä. Meidän ensimmäinen kohde oli Litchfieldin kansallispuisto. Suuri osa Litchfieldistä on pöytävuoren päällä, mikä meinaa kahta asiaa. Ensinnäkin siellä on joten kuten turvallista uida, ja toiseksi Litchfieldissä on paljon vesiputouksia.

Ainahan näissä maisemissa on krokojen vaara, mutta vesistöjä tarkkaillaan jatkuvasti ja alajuoksulla on sekä esteitä, joista krokojen on vaikea päästä yli, että pyydyksiä, joissa on sian koipi houkuttelemassa nälkäisiä krokoja ansaan. En mä siellä vedessä silti täysin rennosti ole, ellei mun uimaseurana ole pieniä lapsia tai aasialaisia hönttejä turisteja. Jotenkin mä olen suunnitellut asian näin, että kroko todennäköisesti nappaisi helpommin joko muksun tai japsin. Ei millään pahalla.

Me vietettiin ensimmäinen yö leirintäalueella, jolle pääsi vain nelivedolla. Jouduttiin ajamaan jopa tulva-alueiden läpi. Onneksi jeepissä oli snorkkeli. Mä ihan innoissani videoin meidän suuria joen ylityksiä. Keskellä lätäkköä todettiin, että vettä oli ehkä 20 senttiä. Mutta silti! Nyt ollaan, hei, ryteikössä. Illalla grillailtiin, pojat maistelivat vähän olutta ja mä punkkua. Loma tuntui aika hyvältä. Aamulla lähdettiin uinnille vesiputouksille. Ei turistin turistia missään. Aaah. Yksi isohko lisko lämmitteli aamuauringossa rannalla sillä aikaa, kun me puljailtiin keskellä hiljaisuutta.

Koko päivä menikin oikeastaan vesiputouksilta toisille huristellessa, uidessa, grillaillessa ja maisemia toljotellessa. Me kiivettiin kuumassa keskipäivän auringossa vesiputousten päälle ihastelemaan maisemia. Matkalla oli tuhansia ja tuhansia lepakoita roikkumassa kymmenien metrien korkeudessa puiden oksissa. Ne näyttivät ihan hedelmiltä, jotka olisi voinut poimia talteen. Hämähäkkejä oli varmaan saman verran. Ne olivat isoja, siis todella isoja. Onneksi ne tuntuivat välittävän lähinnä vain omista verkoistaan. Tietysti poikien piti mennä heittämään verkkoihin kärpäsiä, hyttysiä ja muurahaisia, jolloin hämähäkit saivat vähän liikettä niveliin. Melkein tuli oksennus suuhun, kun niin inhotti.

Illalla etsittiin taas leirintäalue, jonne pääsi vain nelivedolla, sillä me järkeiltiin, että näillä leirintäalueilla ei olisi paljon ihmisiä. Näillä leirintäalueilla ei ollut myöskään juomavettä. Pian me huomattiin, ettei juomavettä ollut missään muuallakaan. Muissa Northern Territoryn kansallispuistoissa on ollut juomavettä joka mutkassa, jotta pienet turistiparat eivät pääse kuivumaan. Ei sitten Litchfieldissä. Asiasta ei myöskään varoitettu missään. Ei opaskirjassa, ei kartan nurkassa, ei opasteissa, ei turisti-infossa, ei kylteissä. Oli toisen päivän iltana vähän nuiva olo. Ei sitten auttanut muu kuin juoda olutta. Tai vettä suoraan joista ja puroista. Vähän niissä maistui ehkä aurinkovoide.

Muutamassa päivässä ehdittiin näkemään paljon. Käytiin tutkailemassa jännittäviä kivimuodostelmia ja pirun fiksuja termiittejä. Termiitit ovat älynneet rakentaa pesänsä siten, että ne ovat paperinohuita ja etelä-pohjoinen-suunnassa, jotta aurinko pääsee kuumentamaan vain yhtä sivua kerrallaan. Toinen sivu on varjossa ja tarpeeksi viileä termiittien asustaa. Mä en ole edes tarpeeksi älykäs pitääkseni päässäni hattua tai huivia ja sain auringonpistoksen.

Edessä viksuja termiittejä. Takana tyhmiä.

Ensimmäinen kahdesta kansallispuistosta nähty. Me kiitettiin ja kumarrettiin Litchfieldille. Ei paha ollenkaan. Matka kohti Kakadua alkakoon.