30. elokuuta 2012

Ensimmäinen kuu


Ensimmäinen kuukausi on takana päin. Mua ei ole vielä saatu rekisteröityä opettajaksi, joten mä olen toistaiseksi teacher's aide - olisiko se sitten suomeksi apuope tai kouluavustaja. Apuopeilu on siitä helppoa hommaa, että mun ei tarvitse suunnitella mitään enkä mä ole vastuussa mistään. Mä hengaan luokassa, kunnes mä joko löydän jotain tekemistä tai mua käsketään tekemään jotain. Sopii. Mä kierrän luokasta toiseen tarpeen mukaan, mutta pääasiassa mä hengailen yläasteella ja perjantaisin mulla on kanslistin hommia.




Grantille annettiin oma luokka, jossa mäkin paiskin hommia joka päivä. Grantin muksut ovat niitä, jotka eivät koulussa paljon penkkiä kuluta. Ei sillä, että koulussa kukaan kauheasti penkkiä kuluttaisi. Kahdestakymmenestä oppilaasta, jos on hyvä päivä, paikalle ilmestyy neljä. Jos luokassa on enemmän kuin kolme oppilasta tai yksikin tyttö, mä menen jeesailemaan. Lisäksi jokaisessa luokassa on myös paikallinen aboriginaali apuope. Eli meitä on aikamoinen määrä oppilaisiin verrattuna. Grantin luokalla on lähinnä 13- ja 14-vuotiaita muksuja. Ensimmäisenä päivänä me harjoiteltiin äffän piirtämistä. Mietittiin, kummasta päästä pitäisi aloittaa piirtäminen ja miltä äänne kuuluu suussa. Matikassa laskettiin kymmeneen. Että näillä mennään. Seuraavaksi samat oppilaat tulevat tunnille todennäköisesti joskus parin viikon päästä. Äffät ovat loppujen lopuksi aika turhia.







Lintsaus on jonkinmoinen ongelma tietysti oppilaiden edistymisen kannalta, mutta sille ei oikein voi tehdä mitään muuta, kuin tehdä tunneista mahdollisimman kivoja, jotta oppilaat haluaisivat tulla kouluun. Oppilaita ei juuri painosteta kotona koulunkäyntiin, sillä koulutus on loppujen lopuksi aika merkityksetöntä näissä maisemissa. Työtä ei ole, kylästä ei muuteta pois. Mutsi ja ukkokaan eivät osaa lukea tai kirjoittaa. Kotona puhutaan murrinh-pathaa. Englanti on humputusta. Eihän sitä tarvita kuin valkoisille puhumiseen.





Paikallisessa kulttuurissa perhe on tärkein. Vaikka mekin valkonahat usein mainitsemme, että perhe on tärkein, se ei pidä samalla tavalla paikkaansa, sillä me lähdemme perheen kodista joka päivä kahdeksaksi tunniksi töihin. Se, että teemme töitä perheemme "hyvinvoinnin" (pleikkareiden ja laajakuvatelkkareiden) vuoksi, on toissijaista, sillä silloin emme vietä aikaa toistemme kanssa. Seitsemänkymmentäluvulla aboriginaalit kävivät töissä ja saivat palkaksi ruokakuponkeja. Tuolloinkin he kuulemma tekivät päivässä vain sen verran töitä, että saivat perheensä ruokittua. Sitten mentiin himaan. Nykyään rahaa tulee ilmaiseksi Australian kelalta, joten mikäs tässä. Turha mennä kouluun. Lisäksi vanhempien lasten apua tarvitaan usein kotona perheen nuorempien hoidossa. 13-vuotias tyttö on jo tarpeeksi vanha lapsia vahtimaan. 16-vuotias voi jo ihan hyvin adoptoida kylässä vielä nuoremmalle syntyneet lapset. Koulu onkin ottanut sen kannan, että tänne saa tuoda vauvoja. Sekä työntekijöiden että oppilaiden.






Mun oman lukujärjestyksen kirjoittaminen ylös mihinkään on aika turhaa, sillä mun päivät on niin erilaisia. Mä menen yleensä niihin luokkiin, missä on eniten oppilaita. Oppilaiden määrä tuntuu riippuvan niin miljoonasta eri asiasta. Meillä tarjoillaan aamupalaa puoli yhdeksältä, ja nälkäisimmät oppilaat tulevat kouluun silloin. Kylminä aamuina (noin 15 astetta) oppilaita alkaa valua kouluun kymmenen jälkeen tai viimeistään yhdeltätoista, jolloin on aamutee, cuppa. Aamuisin joku opettaja saattaa pyytää, että me lähdetään jeepillä ympäri kylää herättelemään oppilaita. Myöhästelystä on aika turha natkuttaa, sillä nalkuttaminen tuskin saa oppilaita palaamaan kouluun seuraavana päivänä. Osa oppilaista saattaa kadota kuukausiksi ryteikköön, kun perhe menee käymään perinteisillä kotimaillaan. Iltapäivätunnit nyt yleensäkään eivät ole kauhean suosittuja. Lounasta tarjoillaan yhdeltä, ja maha täynnä on hyvä mennä kotiin, ellei iltapäivällä sitten satu olemaan esimerkiksi aussifutista. Perjantaisin on myös hiljaista. Viime perjantaina meillä oli koko yläasteella viisi oppilasta.






Jotakin mä sentään voin merkitä kalenteriini. Mun työaika on kahdeksasta neljään, mutta perjantaisin me lähdetään jo kolmelta kotio. Tunnit alkavat yhdeksältä ja loppuvat kolmeltä, mikä jättää meille aamuun tunnin ja iltapäivään tunnin suunnittelua sun muuta varten. Tosin mä kun olen apuope, mun ei juurikaan tarvitse suunnitella mitään. Yleensä mun aamut ja iltapäivät menevätkin Facebookissa ja suomalaisia iltapäivälehtiä selaillen. Tosin keskiviikko on siitä poikkeuksellinen, että aamulla on mun aamiaisvuoro ja iltapäiväksikin jotain suunnitelmia. Aamulla mä lataan ruokasalin tarjoilupöydälle täysmaitoa, muroja ja sokeria. Muksut tulevat sitten omaa tahtiaan aamiaiselle ennen päivän ensimmäistä tuntia. Keskiviikkoiltapäivisin mä menen aussifutistreeneihin. Jep. Minä. Kylän likat lähtevät Darwiniin futisreissulle, ja heillä on viikottaiset treenit. Me reksin kanssa järkeiltiin niin, että jos mä menen myös treenaamaan ja olen ihan rehellisesti läpipaska lajissa, niin likkoja ei sitten ujostuttaisi pelata ja treenata. Mä olenkin suunnitellusti ollut ihan läpipaska joka treeneissä. Kun menin lupaamaan. Kyllähän mä muuten… Tyttöjen mielestä on kauhean kiva taklata mua tantereeseen. Siis jopa niiden, jotka pelaavat mun kanssa samassa joukkueessa.






Päivän ensimmäinen oppitunti on ihan hirvittävä. Ja me kun valitettiin työkavereiden kanssa vanhassa suomalaisessa työpaikassani meidän 75 minuutin oppitunneista. Meidän ensimmäinen oppitunti on kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia. Täysin järjetöntä. Muksuja on ihan mahdoton pitää hommassa mukana kahta tuntia. Ei toimisi Suomessa sellaisten muksujenkaan kanssa, jotka ovat tottuneet koulunkäyntiin. Yleensä aamuisin oppilaat saavatkin tehdä ihan mitä haluavat päivän ensimmäiset 30 minuuttia ja useasti myös ne viimeiset 30 minuuttia ennen aamuteetä. Onneksi kaikki opettajat sekä rehtori  tietävät, mikä homman nimi on, eikä ketään katsota nyrpistellen, jos ope päättääkin, että nyt mennään pelaamaan pihalle jalkapalloa. Kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia, hei! Mäkään en jaksa keskittyä niin pitkään saati sitten lukutaidottomat oppilaat, jotka treenaavat viiden sanan oikeinkirjoitusta päivästä toiseen.


MAANANTAI
TIISTAI
KESKIVIIKKO
TORSTAI
PERJANTAI
8.00 - 9.00
aamiainen
aamiainen
aamiainen
aamiainen
aamiainen
9.00 - 11.10
lukutaito
lukutaito
lukutaito
lukutaito
kanslia
11.10 - 11.50
cuppa
cuppa
cuppa
cuppa
cuppa
11.50 - 13.10
matikka
matikka
matikka
kulttuuritunti
kanslia
13.10 - 13.50
lounas
lounas
lounas
lounas
lounas
13.50 - 15.00
liiksa
köksä
köksä
tiede
kokous
15.00 - 16.00
omaa aikaa
omaa aikaa
aussifutis
omaa aikaa


Aamutee onkin kaivattu tauko aamupäivissä. Yleensä me saadaan omenoita tai appelsiineja, keitettyjä kananmunia, keksejä tai pullaa ja kylmää kaakaota tetra-pakkauksissa. Joskus on jogurttiakin. Ennen lounasta on matikkaa, mutta meidän matikka on aika kaukana suomalaisesta matikasta. Yläkoulussa treenataan sitä, mikä on todennäköistä ja mikä ei, mittayksiköitä ja yhteenlaskua pienin numeroin. Lounaaksi meille tarjoillaan tyypillisesti riisiä ja jotain pataruokaa paitsi torstaisin, jolloin tulee sämpylöitä, ja perjantaisin, jolloin meille tarjoillaan australialaisia lihapiirakoita. Friday, pie day. Opettajat maksavat huimat 35 dollaria kahden viikon sapuskoista, mikä meinaa sitä, että me saadaan kolmella ja puolella dollarilla useampi ateria päivässä. Ei ollenkaan pöllömmin! Ainoa vaan, että muksut ovat melkolailla aliravittuja, joten koulu yrittää saada ruoillaan vähän lihaa oppilaiden luiden ympärille. Sapuska on aika rasvaista ja hiilaripitoista.






Mä menen yleensä eri luokkiin aamupäivän tunneilla, mutta koko koulu toimii samoin periaattein - aamulla lukutaitoa ja matikkaa -, joten mun ei välttämättä tarvitsekaan tietää etukäteen, mihin luokkaan mä sitten menen. Iltapäivätunnit mä sitten olenkin aina samojen naamojen kanssa. Liikuntatunnilla mä jakaudutaan tyttöihin ja poikiin ja mennään potkimaan aussifutista. Tiistait ja keskiviikot mä olen kotitaloustunneilla. Se vaatii hermoja. Keittiössä kaikuu kaikki meteli moninkertaisesti, muksut eivät halua tiskata astioitaan, pelleilymittari on kaakossa ja tavarat lähtevät kävelemään. Veitsiä mä olen jo oppinut valvomaan, sillä ne katoavat ensimmäisinä ja sitten niitä käytetään tappeluissa. Ei kiva.






Torstaisin mä olen tiedetunnilla, missä on viime aikoina puhuttu sähköstä. Uutta virtaa (heh ja heh) oppitunteihin on tuonut pieni kilpikonnavauva, joka polskii luokan perällä olevassa akvaariossa, kunnes se on tarpeeksi iso ja se päästetään takaisin mereen. Toiseen akvaarioon on kuulemma tulossa krokotiilin pentu. Torstait ovat myös siitä mukavia, että muksuilla on silloin myös kulttuuritunti. Aamuteen jälkeen koko koulu ja kylän vanhimmat kokoontuvat alakoulun pihalle. Me valkoiset hikoillaan varjossa, ja muksut harjoittelevat perinteisiä tansseja didgeridoon ja rytmikapuloiden tahdissa.











Kulttuuritunnit ovat kivoja. VIelä kivempaa on, kun me päästään mukaan hommiin ja matikka vaihtuu äkkiä esimerkiksi didgeridoon kaivertamiseksi. Pojat lähtivät jeepin kanssa ryteikköön etsimään sopivaa puuta rytmikapuloiksi. Samalta matkalta löytyi myös puu, josta saataisiin koululle uudet didgeridoot. Yksi aikuisista lähti koputtelemaan puunrunkoja, ja vähän ajan kuluttua löytyikin sopivasti kumiseva puu. Termiitit kaivertavat didgeridoon ontoksi, mutta ihmiset sen katkovat, kuorivat kaarnasta ja maalaavat. Lounaan jälkeen puutöitä jatkettiin koululla, ja Grantikin pääsi kokeilemaan oman didgeridoon tekoa. Mua ei päästetty mukaan, sillä kyseessä ovat miesten hommat. Perinteisesti didgeridootakin saavat soittaa vain miehet. Damn.









Koulu kuulostaa aika hurjalta, mutta opettaminen on loppujen lopuksi aika leppoisaa hommaa. Huonosti käyttäytyvät muksut voi lähettää kotiin. Käskeä painumaan hittohon. Oppitunnilla saattaa hyvin olla vain kaksi oppilasta, mikä saa välillä koko homman tuntumaan tuulimyllyjä vastaan tappelemiselta, mutta nämä kaksi oppilasta yleensä haluavat olla koulussa. Pitää välttää vertailemasta oppilaita ja heidän tuloksiaan muihin kouluihin muissa kaupungeissa muissa maissa. Pitää ottaa rennosti. Pitää olla sopeutuvainen. Pitää olla välittämättä pikkuasioista. Musta on ihan mielenkiintoista olla välillä töissä koulussa, jossa ei tarvitse nalkuttaa. Virkistävä ajatus.




21. elokuuta 2012

Meillä on bileet!


Wadeyessä järjestettiin viime viikonloppuna festarit. Meidän kouluviikko päättyi siihen, että muksut maalattiin. Vanhemmat naiset istuivat puun varjossa ja maalasivat tytöille pilkulliset naamarit, ja miehet katosivat jonnekin nurkan taakse. Vähän ajan kuluttua jostain ilmestyi lauma lannevaatteellisia poikia, joille oli maalattu kokovartalokipsit. Muksut saivat riekkua ympäri pihaa, ennen kuin poliisitäti ujellutti autonsa pilliä pari kertaa lähdön merkiksi. Me marssittiin paraatina kylän markkinapaikalle. Paraatin kärjessä mateli poliisiauton lisäksi paloauto, rangerien vene trailerissa ja hienosti koristellut koulun autot ja bussi. Me marssittiin oppilaiden kanssa perässä. Koska paraatiin osallistui koko kylä, kukaan ei ollut vilkuttelemassa meille tien laidalta. Eikös paraateissa ole vähän se juju, että joku niitä katsoo? No, kaikilla tuntui olevan kivaa.


















Markkinapaikalla Wadeyen festarit avattiin puhein, mutta pian muksut pääsivät jammaamaan. Wadeyessä asuu muutama eri heimo, ja heillä on omat perinteensä. Didgeridoon, rytmikapuloiden ja laulun saattelemana naiset pääsivät tanssilattialle. Tytöt tanssivat rivissä vähän ujosti. Naisten tanssi on hienoista lanteiden huojuntaa puolelta toiselle. Kädet liikkuvat napakasti rytmikapuloiden tahtiin. Mulle on kerrottu, että kaikki eivät saa tehdä kaikkia liikkeitä. Ehkä siksi tyttöjen tanssi oli vähäeleisempää kuin heitä lämppäävien aikuisten naisten.






Poikien tanssi on selvästi aggressiivisempaa. Eräs tanssiryhmä liikkuu suuressa ympyrässä, mutta mun lempparitanssijoita ovat punaiset pojat, jotka seisovat paikallaan didgeridoon ujertaessa, mutta syöksyvät ryhmänä rytmikkäästi eteenpäin rytmikapuloiden yhdyttyä musisointiin. Sitten pojat alkavat polkea maata yhtä tahtia ja potkivat hiekkaa. Mä olen nähnyt aikaisemmin aikuisten miesten tanssivan, ja siitä oli leikki kaukana. Naamat totisina miehet polkivat maata niin, että oikein jytke kuului ja maa tärisi omien jalkojen alla. Pojilla ei oikein pokka pitänyt, eikä ihme, sillä tanssi näyttää todella hauskalta puuhalta. Musiikki sai mutkin notkumaan.






Tanssien jälkeen me lähdettiin kohti kotia, sillä ohjelmistossa oli pieni tauko ennen bändien keikkoja. Me palattiin jälleen suurelle katokselle, jossa piti alkaa musisointi viideltä. Olisihan se pitänyt tietää, että Wadeye on muutaman tunnin myöhässä virallisesta ajasta. Lopulta bileet alkoivat seitsemän aikoihin. Ajankuluksi me rupateltiin muksujen kanssa. Meille selvisi, että suuri katos oli ennen kylän pubi, mutta joku paikallinen sai tarpeeksi jatkuvasta kännäyksestä, tappelusta ja hulinoinnista, ja päätti ajaa jeepin pubin seinästä läpi. Näin meillä abolassa! Nykyään koko kylä on alkoholiton. Valkoiset voivat hakea alkoholilupaa kylän vanhemmilta, mutta pubia ei enää koskaan avattu. Nykyään seinätön pubin katto, joka suojaa polttavalta auringolta, toimii monitoimitilana, mutta tarkkasilmäinen löytää lattiasta vielä vessan kaakelit ja putkiston reiät. Me annettiin muksuille kamerat lainaan, ja he sekosivat täysin. Mun muistikortilla oli varmaankin useampi sata kuvaa koirista ja puista. Mutta löytyihän sieltä yllättäviä aarteitakin.










Meille vinkattiin, että Wadeyessä asusteleva indonesialainen nainen on kokkaillut ison kattilallisen curryä ja että se on varsin makoisaa. Ja olihan se! Me istuskeltiin illan lämmössä ja mutusteltiin todella hyvää nauta-muna-curryä. Illan lähestyessä loppuaan me palattiin takaisin katokselle tsekkaamaan illan viimeiset bändit. Itikat pureskelivat nilkkoja sen verran, että me lähdettiin kotia kohti. Bänditkin lopettivat sopivasti samalla. Pirun hyvä päivä.




Seuraavana päivänä me käytiin katsomassa pari aussifutismatsia. Grant kirosi sitä, miten vikkeliä paikalliset pojat ovat jaloistaan. Ei kuulemma olisi mitään mahdollisuuksia pysyä perässä. Pojat vielä pelaavat paljain jaloin. Koululla oli makkarakoju pystyssä kentän laidalla, ja me hengailtiin muutama tunti työkamujen kanssa. Muksut saivat kojusta myös ilmaisia kirjoja. Pelin jälkeen me pakattiin koju koulun jeeppiin ja lähdettiin kotiin. Meinattiin saada lemmikki yhdestä kylän kulkukoirista. Se seurasi meitä lähes kotiportille asti, mutta päätti sittenkin lähteä paikallisen perheen matkaan. Hurtta oli vielä aivan pieni pentu ja aika laiha, mutta kyllä siitä varmaan ihan hyvä koira olisi tullut. Mä luulen, että se on kuitenkin onnellisempi vapaana kulkukoirana kuin terveenä mutta jumissa meidän takapihalla. Ja mitähän se olisi tykännyt Suomeen muutosta...














Meidän reksi oli kutsunut meidät illan viettoon. Rehtori on uusiseelantilainen, ja sattumalta illalla tuli telkkarista Australia-Uusi-Seelanti-rugbyottelu. Rugby on myös sattumalta ainoa laji, jossa Uusi-Seelanti saattaa hakata Australian. Kuinkas sattuikin! Seura oli oivaa ja ruoka taas törkeän hyvää. Myöhemmin illalla me vielä lähdettiin katsomaan, josko kylällä olisivat bileet pystyssä. Olihan siellä! Paikalliset bändit olivat huomattavasti suositumpia kuin edellisen illan valkoiset bändit. 








Ihmiset tanssivat ja pomppivat innoissaan lavan edessä. Me katseltiin sivusta, ja myös mun teki kyllä mieli mennä tanssimaan. Mua oli varoitettu kyllä, että siitä saattaapi tulla ongelmia, sillä mä saatan tanssia sellaisen laulun tahtiin, jossa lauletaan jonkun muun heimon maista. En mä usko, että siitä mitään olisi seurannut. Paikalla oli leppoisa tunnelma ja hyvä fiilis. Ennen ei ole ollut niin hyvä fiilis. Wadeyessä on ollut pahojakin mellakoita muutama vuosi sitten, mutta alue on rauhoittunut huomattavasti. Enää ei tarvitse pelätä sen enempää kuin Turussakaan. Kuitenkin varmuuden vuoksi paikalle oli järjestetty poliisin avuksi armeijan heppuja, mutta ei heitä mihinkään tarvittu. Illan suursuosikit olivat Emu Sisters, Hot Wheels, Wadeye Band, Peppi Band ja kylän suurimmat rokkarit ikinä. Papat nousivat lavalle ja näyttivät junnuille, mistä kana pissii. Muksuilta meinasivat mennä polvet alta, kun tuli kitarasoolon vuoro. Kaikki vaahtosammuttimen kokoiset mukulat kerääntyivät kitaristin jalkojen juureen tapittamaan suut auki. Hitsi kun bändillä ei ollut fanituotteita myytävänä.






Seuraavana päivänä me mentiin taas jeesailemaan makkaranmyynnissä kentän laidalle. Makkaroita oli sen verran paljon kuin myös nälkäisiä, rahattomia muksuja ja roskia, että mä laitoin yksi plus yksi yhteen. Wadeye on ihan käsittämättömän täynnä roskia. Jokaisella pihalla on kokispulloja ja kaikenlaisia kääreitä. Pitää taas muistaa, että vain 80 vuotta sitten nämä ihmiset asuivat metsissä ja elivät täysin omavaraisesti metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä. Muovi on uutuus. Ennen muinoin "roskat" voi tiputtaa maahan, ja sinne ne maatuivat. Ovatko ne silloin edes roskia? Nykyään maahan tiputetut roskat eivät maadu. Ei se paikallisia tunnu häiritsevän. Mua häiritsee, joten mä rekrytoin lauman vaahtosammuttimia mulle hommiin. Mä lupasin jokaista täyttä isoa jätesäkkiä kohtaan yhden makkarasämpylän ja mehun. Noin kolmenkymmenen metrin säteeltä muksut saivat kymmenisen täyttä jätesäkkiä. Kyllä kelpasivat makkarat.














Meitä vinkattiin, että illalla olisi tulossa mahtava ilotulitusshow. Koska vinkkaaja oli nappula, eikä kukaan muu valkoihoinen tiennyt asiasta mitään, me oletettiin, että kyseessä olisi viisi muksua sädetikkujen kanssa. Väärin. Show oli vähintäänkin yhtä hyvä, ellei jopa parempi, kuin meikäläiset uudenvuodentulitukset. Nyt oli meidän vuoro tuijottaa taivaalle monttu auki. Aivan mahtava jytke ja pauke. Aussilassa on laitonta yksityisen ihmisen omistaa ilotulitteita, joten kaikki pauke on aina kivaa, mutta saanen muistuttaa, että me ollaan aikamoisessa takapajulassa, jossa muksuilla ei ole paljon vastaavanlaisesta touhusta paljon kokemusta. Oi, niitä hymyjä ja iloista kieuntaa! Lapset olivat ratketa liitoksistaan. Oli kyllä  hieno finaali hienolle viikonlopulle. Kiitos, Wadeye!