Grant ihastui heti oikeastaan Australiaan tullessa koiraan, joka oli hilkulla jäädä kodittomaksi. Angel on siperianhusky, jonka on noin seitsemän elinvuotensa aikana kiertänyt talosta ja perheestä toiseen ilmeisesti useammankin kerran. Angelin historiasta tiedetään ainakin sen verran, että koira on ollut jonkinmoisessa pentutehtaassa tuuttaamassa pesuetta pesueen perään. Sitten omistajat ihastuivat toiseen koiraan ja ottivat huomiinsa uuden tulokkaan. Ilmeisesti Victoriassa on jonkinmoinen laki, jossa säädetään, että tiettyä neliömäärää kohden saa olla tietty määrä elukoita ja jos niitä on enemmän, tarvitaan lupa. Uuden koiran myötä pentutehtailijat olisivat tarvinneet luvan, ja luvan myötä tulee tarkastajia, säädöksiä ja uusia kuluja. Joten Angel heitettiin ulos. Siitä alkoi kiertely kodista kotiin, ja jossakin näistä kodeissa koiraa on todennäköisesti lyöty, sillä, kun me ensimmäisen kerran tavattiin Angel, se luimuili nurkissa pelokkaana häntä koipien välissä. Me ei voitu adoptoida koiraa, sillä meidän talossa ei saa pitää elukoita, mutta saatiin me muilutettua koira Grantin vanhemmille, jossa Angelillä on melkoinen piha temmellettävänä. Angelistä on tullutkin kuukausien saatossa aika iloinen täti eikä se enää kulje nurkissa vaan juoksee iloisena portille aina, kun me tullaan vierailulle.
Grantin vanhemmat lähtivät viikonlopuksi reissuun, joten me jäätiin koiravahdeiksi. Angel on ulkokoira ja pärjää varmasti yksinkin, sillä Grantin vanhempien naapurit oli rekrytoity ruokkijoiksi, mutta me ajateltiin järjestää koiralle vähän toimintaa viikonlopuksi. Me käytiin käppäilyllä läheisellä Mt Beckworthillä ja ajateltiin kokeilla, miten Angel käyttäytyy, kun sen päästää hihnasta. Ihan hyvin meillä meni, sillä koira ei reagoinut mitenkään puskissa lymyäviin wallabeihin. Tuskin edes tajusi niiden olemassaoloa. Sitä me vähän jänskättiinkin, että kuinka käy, jos Angel lähtee jahtaamaan hyppijöitä. Eipä lähtenyt.
Reissu meni ihan mutkitta, eikä koirakaan oikein kadonnut näköetäisyyttä kauemmas. Me oltiin kiivetty Mt Beckworthin rinnettä ylös, ja huippu oli jo muutaman kymmenen metrin päässä, kun me huomattiin, että koira oli jäänyt lusmuilemaan jonnekin. Mä sanoin Grantille, että nyt mennään piiloon! Okei, virhe. Olisi pitänyt hokata, että husky ei ole mikään jäljittäjä vaan juoksija. Angel lähti hirveätä vauhtia rinnettä alas kohti autoa. Ömm. Väärä suunta. Grant juoksi perään ja saikin juosta jonkun matkaa, ennen kuin koira tajusi, että matka olikin kohti mäen huippua. No, ei se mitään. Kiivetään sitten kaksi kertaa huipulle. Kuntoilustahan se menee. Koira olikin aika loppu, kun lopulta päästiin ihailemaan maisemia huipulta.
Lähdettiin lampsimaan takaisin autolle mutta ajateltiin kiertää toista kautta. Hypättiin polulta pusikkoon ja kuljettiin takaisin omia reittejä pitkin. Päivä oli yllättävän lämmin ja aurinkoinen, ja oli kiva päästä taas ulos pitkästä aikaa. Polvenkorkuisessa heinässä kulkiessa korsista lähti lentoon satoja perhosia. Koiraa ei oikein erottanut heinästä, mutta pilviryöppyinä taivaalle katoavat perhoset antoivat vähän vinkkiä siitä, missä Angel kuljeskeli. Päivä oli niin kaunis, että me päätettiin pysähtyä vielä läheiseen Clunesin kylään kahvelle. Angel lepäili kahvilan varjon alla varjossa, ja me törsättiin vähän leivoksiin. Voi, kun oli kiva päivä!
Meidän kävelylenkki meni niin hyvin, että päätettiin toisena päivänä lähteä lenkille toiselle mäen nyppylälle, Mt Buningyonille. Jätettiin auto taas parkkiin ja lähdettiin käppäilemään mäen rinnettä ylös. Polun varressa oli kyltti, jossa kehotettiin koiranomistajia pitämään hurtat hihnoissa. Höh! Kyltissä tosin ei kehotettu koiranomistajaa pitämään kiinni hurtan hihnan toisesta päästä, joten me päästettiin Angel menemään omia menojaan hihna perässä viilettäen. Meidän valitsema polku alkoi kaventua ja kaventua. Polku kulki jyrkän rinteen poikki, ja sillä oli vaikea pysyä leveimmissäkin kohdissa. Koiraa ei yhtäkkiä enää huvittanutkaan rymytä pusikoissa, vaan se heitti itsensä leveäksi puun juurelle varjoon eikä aikonut liikahtaa siitä hetkeen mihinkään. Näyttivät kahden päivän urheilut käyvän kunnon päälle. Yhtäkkiä meidän polkukin tyssäsi kuin seinään. Ihmeteltiin aikamme, mihinkäs nyt mennään, mutta Grantin kännykän GPS tiesi kertoa, että muutama kymmenen metriä rinnettä ylöspäin kulkee autotie, joten me lähdettiin tarpomaan ryteikön läpi sitä kohti. Hyvin oli maastoutunut tie, sillä sitä ei erottanut rinteen kasvustosta, ennen kuin astui asfaltille. Tietä pitkin olikin helpompi palata autolle. Taas oikein onnistunut päivä!
Grant pelaa aussifutista Clunesin joukkueessa, mutta loukkaantumisten takia tämän viikon matsi jäi väliin. Silti se suunnitteli menevänsä kentän laidalle hurraamaan muuta joukkuetta voittoon. Mulla ei ollut mitään suunnitelmia sille päivälle, joten mä päätin lähteä mukaan, mutta kävin hakemassa taas koiran seuraksi. Me käyskenneltiin ympäri Clunesin kylää ihastelemassa vanhoja rakennuksia ja, kun me osuttiin kahvipaikan kohdalle, koira kurvasikin saman varjon alle istumaan kuin pari päivää aikaisemmin. No, eihän mun auttanut muu kuin tilata kahvi ja leivos. Onneksi tuli kirja mukaan, joten kelpasihan siinä mykän seuralaisenkin kanssa istuskella. Tosin joka toinen ohikulkija kävi rapsuttelemassa ja ihastelemassa Angeliä, joten eihän mun siinä ilman ihmiskontaktia tarvinnut kauankaan olla.
Ihasteltuamme aikamme vanhaa arkkitehtuuria ja nuuskittuamme kylän koirat läpi me palattiin takaisin kentän laidalle. Mä istuin lukemassa kirjaa auringossa, ja koira lepyytteli koipiaan varjossa. Eipä juuri tullut kummankaan peliä seurattua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti