Island hopping: Togeans - Toka saari aka Little Finland

Me vietettiin vielä muutama päivä ekalla saarella, sillä paatteja saarelta toiselle ei mene joka päivä - eikä oikeastaan edes joka toinen päivä. Käytiin muutaman kerran naapurisaaren resortin baarissa bissellä. (Joko mainitsin, että meidän puljussa ei ollut sähköjä, mikä meinaa sitä, että ei ole jääkaappia, mikä meinaa sitä, että ei ollut kylmää bisseä?)Käväistiin saman saaren toisella puolella kylässä tutkimusmatkalla. Ihailtiin iltaisin auringonlaskuja. Ei meidän puljua turhaan nimetty Sunset Beachiksi.

Lopulta oli aika raahautua veneelle, ja vaihtaa saarta. Yksi mun inhokkitouhuista on viettää tuntikausia indonesialaisissa paateissa. Niissä ei ole lähes koskaan vessaa, ne ovat törkeän meluisia, kaikki vetävät röökiä, kuin viimeistä päivää. Se röökin käry on aivan kuvottavaa. Kuumus, meteli ja virtsarakon tulehdus liiasta pidättämisestä on ihan nippelihommia verrattuna jatkuvaan oksennuksen makuun kurkussa, kun on sellainen fiilis, että kohta on instantti keuhkosyöpä.

Onneksi meidän päämäärä oli aika ihqu. Ei nyt keuhkosyövän veroinen, mutta ei ollenkaan hullumpi mesta. Saarella oli tasan kolme majataloa. Ensimmäinen majatalo erikoistui sukellustoimintaan, ja he kehottivat meitä kurkkimaan naapurimajataloihin, sillä heidän pytinki on kallis niille, jotka eivät sukella. Ei-sukeltajilta verotetaan ylimääräinen 15% tai-jotain-vastaavaa. He selvästi aliarvioivat Grantin kyvyn kitata kaljaa, sillä yksin baarilasku varmasti vastaisi keskiverto sukeltajan sukelluskeikkojen saldoa. Toinen majatalo oli täynnä, ja kolman majatalo tuntui olevan jonkun randomin kyläläisen makuuhuone. Ehkä setä oli kuullut, että pari turistia etsii makuusijaa ja niillä on länkkäridollareita. Mutta huone oli kuin ruotsalainen sauna tai helvetin kuuma huone. Valehtelemati huoneen lämpötila keikkui jossain päälle neljänkymmenen. Valittiin sitten se eka majatalo. Ja se oli täynnä suomalaisia.

Saaren nimi oli Una Una, majatalon nimi oli Sanctum ja sen omistajan nimi oli Emmi. Mimmi ja sen indonesialainen mies Andre, laittoivat sukellusfirman pystyyn saarelle ensimmäisinä tulivuorenpurkauksen jälkeen. Jokunen vuosi (tai vuosikymmen) sitten Una Unan tulivuori otti ja paukautti taivaalle aikamoisen määrän tuhkaa, savua  ja kaikenmoista kaasua. Una Unan asukkaat pakkasivat kamansa ja muuttivat  muualle. Una Una jäI killumaan mereen ilman tulivuoren huippua ja asukkaita vuosiksi. Hissuksiin asukkaat palasivat farmeilleen ja rakensivat laavan mukana kadonneet talonsa uudelleen.

En tiedä, miten paljon Una Unan hiljaiset vuodet ovat vaikuttaneet saaren koralliriuttaan, mutta ilmeisesti sukeltaminen saaren lähimaastoissa on jonkinmoinen tajuntaa laajentava kokemus. äkkiseltään voisi ajatella, että sinä aikaina, kun jengi oli evakossa, korallilla oli aikaa elää elämäänsä ilman ankkurivahinkoja ja dynamiittikalastusta. Me snorklailtiin majatalon rantavesissä, ja kyllä siellä kaloja vilisi.

Meitä kiinnostivat eniten barrakudat. Niitä oli tuhansittain aivan majatalon lähivesissä. Me snorkkeloitiin omin nokkinemme muutaman kerran, mutta ei sieltä mitään löytynyt. Seuraavana päivänä me kiivettiin sukeltajien veneeseen ja saatiin kyyti pelipaikoille, ja siellä niitä oli. Ne kiersivät ympyrää hiljakseen. Hassua, miten sellaisesta määrästä kaloja ei lähde mitään ääntä. 

Perus-barrakuda

Helposti meillä meni Una Unalla viikko. Eikä edes oikeastaan tehty mitään tai menty minnekään. Alkoi olla Gilin, Balin ja Bunakenin jälkeen sellainen olo, että oltiin lomalla ihan oikeasti. Käytiin kerran kylässä. Käytiin kerran tulivuoren huipulla. Ja that's it. Loppuviikko meni riippumatossa kellien tai pitkän laiturin nokassa tapittaen. Luettiin pari kirjaa. Juotiin muutama bisse. Pelattiin muutamaa peliä. Höpöteltiin muiden vieraiden kanssa. Suurin osa heistä oli suomalaisia. 

Tulivuorireissu kalpeni verrattuna meidän Vanuatu-keikkaan, mutta pelkokerroin oli silti melko korkea - ilman tulikuumia lentäviä pienen auton kokoisia laavakiviäkin. Neljä sälliä kylästä lähti meidän skootterikuskeiksi. Suurin osa reissusta oli ihan jees, mutta sitten me kohdattiin vanha laavavirta, joka oli parhaimmillaan paksussa sorasohjossa jurruttamista ja pahimmillaan jalkapallon kokoisten kivimöykkyjen välissä sokkelointia. Mun skootterin takarengas lipesi jompaan kumpaan suuntaan noin joka 10. sekunti. Ikinä vain ei tiennyt kumpaan suuntaan. Mä niin näin itseni maassa kallo auki sääriluu nahasta läpi saarilla, joilta "menee kaksi päivää mihin tahansa". Grant kaatui kolme kertaa.

Tulivuori oli kyllä käymäveroinen. Huipulla näkyi aikamoisia aukkoja kalliossa, joista tuprusi kananmunan tuoksuista ja kuumaa höyryä. Maa kaikui ontolta askelten alla. Tuntui, kuin ohuen kivikuoren alla olisi ollut isoja taskuja täynnä tulikuumaa laavaa. 

Se siinä, Una Una. Seuraavana päivänä sitten taas pikkupaatteilua ja akuuttia keuhkosyöpää. Sitä kauhunsekaisin tuntein odotellessa ihasteltiin auringonlaskua.