Island hopping: Java

Jos Togeansille pääsy oli hankalaa, niin oli sieltä poistuminenkin. Paluumatka alkoi pikku paatilla ja yölautalla. Sitten me jatkettiin tuktukilla ja autolla lentokentälle. Sen jälkeen me lennettiin Gorontalosta Makassariin, Makassarista Jakartaan ja Jakartasta Yogyakartaan. Tähän meni taas se kaksi päivää.

Yogyakartaan me haluttiin sen vuoksi, että siellä on kuulemma paljon historiaa, mikä saattaisi kiinnostaa meitä. You know, temppeleitä ja tolleen. Ensimmäisenä päivänä me käveltiin ympäri kaupunkia. Tsekattiin jonkun entisen kuningkaan palatsi. Se oli ihan jees. Sitten tsekattiin joku vesitemppeli. Sekin oli ihan jees. 

Sitten käytiin lintumarkkinoilla. Sekin oli jees. Niillä on siellä kaikenlaisia hämäriä elukoita.

Seuraavana päivänä vuokrattiin skootteri ja melkein liityttiin ISIS-porukoihin. Me yritettiin löytää sokkeloisesta kaupungista pois ja kohti läheistä tulivuorta. Me pysähdyttiin hetkeksi tankkaamaan mopo, kun yhtäkkiä alkoi mutkan takaa kuulua kauheaa mörinää. Kyseessä oli jonkinmoinen mielenosoitus. Mä en oikein ollut moksikskaan, sillä porukka oli skoottereidensa päällä oikein hymyileväisinä ja iloisina. He vilkuttelivat meille ja näyttivät peukkua. Jeee! Ihmeteltiin vain, että onpas tätä sakkia paljon. Sitten moottoripyöräkulkueen loppua kohden alkoi näkyä ISIS-lippuja. Ette ole tosissanne, ääliöt! Mautonta.

No, se tulivuori. Me oltiin siellä aivan liian myöhään. Se oli pilvien peitossa. Me ajeltiin ylös tulivuoren rinnettä ja yritettiin löytää näköalapaikkoja. Kyltit ohjasivat meitä syvemmälle pilvien joukkoon. Lopulta tienpäästä paljastui parkkipaikka ja lippuluukku. Lippuluukulta tiesivät kertoa, että turisteille on näköalapaikalle pääsy viikonloppuisin ja pyhinä noin 30 dollaria. Pitäkää perkele tulivuorenne.

Me jatkettiin matkaa. Onhan noita tulivuoria jo nähty. Surruteltiin skootterilla hindutemppeleille. Javan-saari on aikoinaan ollut hindulainen, mutta näistä ajoista ei ole jäljellä juuri muuta kuin pari temppelin rauniota.

Temppelit olivat kyllä hienot. Tosin taas oli sellainen olo, että onhan näitäkin jo nähty. Kovin olivat samannäköisiä kuin Intiassa – kas kummaa. Aikamme me kierreltiin ja katseltiin raunioita, ja sitten me saatiin kavereita. Paikallisen koulun oppilaat olivat etsimässä turisteja, joiden kanssa voisi harjoitella englantia. He olivat opetelleet temppelit läpikotaisin ja esittelivät meille temppeleiden arkkitehtuuria ja historiaa. Oli koko ajan vähän sellainen fiilis, että lopussa on lasku, mutta lopussa seisoikin vain kiitos. Selkeästi ei olla Intiassa!

Seuraavana päivänä me lähdettiin turneelle. Me aina yritetään välttää näitä turistikiertueita - ne kun tuppaavat olemaan täynnä turisteja – mutta tällä kertaa oli sellainen fiilis, että ei tehnyt mieli liittyä ISIS-toimintaan toista kertaa. Ei sentään, tämän päivän temppeleille vaan oli tarkoitus mennä auringonnousun aikaan. Lähtö oli aamuneljä. Oli helpompi lähteä minibussin kanssa liikkeelle kuin perkelöidä kartan kanssa tiensyrjässä, kun ei löydä millään perille.

Nämä temppelit olivat sitten buddhalaiset. Tästäkään uskonnosta ei ole juuri jäljellä muuta kuin rauniot. Me kierrettiin temppeliä ympäri ja etsittiin hauskoja patsaita. Näitäkin temppelitä on nähty sen verran, että ei oikein huvittanut olla hartaana kylttyrelliä ja innostua historiasta.

Meillä oli seuraavana päivänä lento takaisin Balille ja sitten kohti kotia. Mä vain nokostelin oikeastaan loppupäivän. Oltiinhan me oltu hereillä jo kello neljästä. Illalla vielä pyörittiin kaupungilla ja etsittiin wifiä ja ruokaa. Lähinnä siinä järjestyksessä. Ja batiikkia.

Yogyakarta on tunnettu batiikkituotteistaan. Sitä ei oikeastaan täydy etsiä mistään. Mesta on täynnä batiikkikuraa. Sitä tuputetaan joka luukusta ja ylihintaan ja suurilla komissioilla. Komissiot aina merkkaavat komissiosetiä, jotka ovat ehkä maailmanhistorian ärsyttävin ihmislauma. Indonesiassa saa yleensä olla aika lailla rauhassa moiselta touhulta, mikä onkin yksi syy, miksi me ravataan siellä niin usein.

Tällä kertaa eräs setä kadulla varoitti meitä ostamasta mitään batiikkia, mutta kun kohdalle sattui pieni taulu, josta mä tykkäsin niin poishan mä sen ostin kuljeskelemasta. Setä näki mut pari tuntia myöhemmin pienen ruskean paperipussin kanssa, ja sitten mä sain kuulla kunniani, kun olin mennyt ostamaan batiikkia perkele.

On se kumma. Ensin on niskassa komissiosedät. Sitten on niskassa anti-komissiosetä-sedät. Jep, mä ja mun batiikit lähdetään takaisin Balille. Son moro!