Kun kerran päästiin tekemisen makuun, niin jatkettiin tohinointia seuraavanakin päivänä. Noustiin taas avolavan tarakalle ja lähdettiin reissuun. Tällä kertaa ajettiin kilometrin korkeuteen vuorille. Meidän ensimmäinen stoppi oli pienessä kylässä, jossa oli meneillään viikoittaiset markkinat. Ei kumma, että paikallisia ei kiinnosta kävellä alas rannalle lauantaisille markkinoille, jos muutos korkeudessa on kilometri. Meillä meni autollakin ainakin tunti perille pääsyyn.
Markkinoilla ei ollut myynnissä juuri mitään, mutta niukkuudessaan ja ankeudessaan tori oli kyllä näkemisen arvoinen. Muutamia muovikippoja, pari ananasta ja pieniä munkkeja lähinnä. Ei ollut juuri akuuttia tarvetta muovikipoille, joten niitä ei ostettu, mutta ananas ja munkkeja kyllä. Lähinnä vain siksi, että saatiin levitettyä meidän länsivaluuttaa tähänkin kylään. Munkit mä syötin paikallisille lapsille.
Kylässä oli toki naisten osuuskuntakauppa, josta sai perinteisiä kudottuja mattoja. Mimmit pistivät meille pystyyn kudontaspektaakkelin. Mattojen matsku on käsin kerättyä ja käsiteltyä. Se on värjätty luonnon värein. Maton kutomiseen on mennyt kaksi viikkoa. Koko hommaan on helposti mennyt kauemminkin. Tietenkin me ostettiin niitä matkamuistoksi ja joululahjoiksi. Kyllä oli mummot tohkeissansa.
Ennen maiseman vaihtoa me käytiin katsastamassa paikallinen koulu. Oppilaita ujostutti kauheasti. Me ilmestyttiin juuri lounasaikaan, eivätkä mukulat oikein millään uskaltaneet tulla takaisin luokkaan lounaskulhojensa kera. Opettajaa ei näkynyt missään, ja pian kävikin ilmi, että opettaja ei tullut tänään töihin, sillä hän oli matkannut pääkaupunkiin asioille. Muksut sitten opettivat toisiansa koko päivän.
Koulu oli melko vaatimaton – sanoisinko. Meillä Aussilassa on pelit ja vehkeet. Välillä on vaikeuksia keksiä, mihin ylijäämäbudjetin saisi sullottua. Joka luokassa on SmartBoard, iPadit, läppärit, kuulokojeet, mikit, kaiuttimet ja oikeastaan mitä ikinä mieleen vain välähtääkään. Kaiken tämänkin jälkeen koulun tilillä on yli neljä miljoonaa plussaa. Ensi vuonna ne rakentavat uuden katetun urheilustadikan.
Näillä kavereilla oli liitutaulu. Katto. Pari penkkiä. Mutta jos on intoa opiskeluun, tarviikos sitä sen enempää? Meidän kylässä taas ei ole intoa opiskeluun, paitsi silloin kun paikallinen Kela katkaisee tuet, kun oppilasta ei ole näkynyt koulussa 20 päivään. Eli ei käytännöllisesti katsoen tarvitse käydä koulussa kuin kerran 20 päivässä. Silloinkin riittää, että on läsnä - tai fyysisesti sentään koulualueella jonkin aikaa. Että mua vituttaa tuollainen passiivisuus.
Me pysähdyttiin vielä toisessa kylässä, sillä meidän majatalon isännän piti käydä tsekkaamassa, miten toisen koulun rakennusprojekti etenee. Australialaisen pikkukaupungin Rotarit ovat lahjoittaneet tälle kylälle 5000 dollaria, ja niillä pistetään koulurakennus pystyyn. Mieletön ajatus, että niin pienellä summalla saa koko kylälliselle muksuja alakouluopetuksen.
Me vietiin työmaalle sementtisäkkejä ja jotain rakennussälää. Rupateltiin hetki rakennusmiesten kanssa ja kävi ilmi, että heidän päiväpalkkansa oli 5,50 dollaria per mies. Laatoittajat saivat 7,50 dollaria päivän töistä. Jotenkin mulla oli sellainen fiilis, että nämä eivät täällä harrasta kahdeksan tunnin työpäiviä lakisääteisten kahvitaukojen kanssa. Ilmankos kutojamummot olivat niin tohkeissaan meidän matoista. Meidän matot olivat muistaakseni 40 dollaria kipale. Se on aikamoinen summa se, kun vertaa perusduunarin palkkaan.
Paluumatkalla pysähdyttiin näköalakukkulalle. Atauro-saari on kyllä upean näköinen, katsoi sitä sitten mistä suunnasta tahansa. Harvassa paikassa kilometrin korkuiset vuoret nousevat niin lähellä merenrantaa. Tuuli viuhui avonaisen mäen päällä, mutta ei se paljon haitannut. Me tihrustettiin vetisin silmin merelle. Aika huippu paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti