Malediivit: Rashdoo

Oli edellisen päivän Malen-vierailun jälkeen sellainen olo, että haluttaisi äkkiä hiljaisempiin maisemiin. Me pakattiin kimpsut ja lähdettiin seuraavalle atollille. Me noustiin veneestä Rashdoo-saarella, ja heti oli helpompi hengittää. Meidän majatalon omistaja oli satamassa vastassa, ja heti majataloon päästyämme hän iski meille kookokset kouraan. Tätä mä olin niin odottanut koko vuoden. Loma alkoi.

Rashdoon-saari oli todella mukava. Saarella oli vain pienen pieni kylä, jonka kadut olivat leveät ja valoisat. Saaren ainoat moottorikulkuneuvot olivat noin kolme skootteria ja muutama moottorivene. That's it. Me saatiin tallata kylän hiekkakujia aivan rauhassa. Malediiveillä oli edellisenä vuonna ollut vaalit, ja talojen muureja koristivat vielä niille maalatut vaalimainokset. Joka puolella oli pirteitä värejä ja pirteitä naamoja. Saaresta oli vaikea olla pitämättä.

Meidän päivärutiini oli juuri sellainen kuin rantalomalla kuuluu ollakin. Maattiin rannalla. Uitiin rannalla. Maattiin rannalla hiukan lisää. Snorkkeloitiin rannalla. Käytiin kahvilla ja lounaalla. Maattiin rannalla hiukan lisää uudestaan. Pienet nokoset. Leffa hotellihuoneessa. Illallinen. Nukkumaan.

Näihin maisemiin on vaikea väsyä, ja Malediivit olisikin aivan unelma matkakohde, jos täältä vain saisi alkoholia. Mun ei tehnyt niin tiukkaa, mutta Grant huokaili useampaan otteeseen, miten paljon teki mieli kylmää olutta. Kertaakaan ei tehnyt mieli lähteä humppaamaan, mutta auringonpaisteessa olisi kalja kelvannut. Sata prosenttia Malediivien väestöstä on muslimeja, mikä meinaa sitä, että a) alkoholilla ei tosiaankaan läträtä lainkaan ja b) saarilla on omistettu pieni pätkä rannasta länkkäreille ja vain tällä alueella saa ilakoida bikineissä. Muuten on oltava sekä olat että polvet piilossa.

Vielä muutama vuosi sitten turistit ja paikallinen väestö olivat täysin erillään. Turistit hengasivat yksityisomistuksessa olevilla resort-saarilla eikä heillä ollut asiaa saarille, joilla asui paikallisia ihmisiä. Sitten presidentti muutti lakia. Paikalliset saavat nyt avata majataloja, ja turistit pääsevät käymään niilläkin saarilla, joille ei ennen ollut asiaa. Monien saarien kylävaltuustot ovat sitten avanneet länkkärirannan, jossa me turistit voidaan irstastella bikineissä. En tiedä, miten ihmiset suhtautuvat turistien tulvaan. Toisaalta me tuodaan mukanamme rahaa. Mutta yhtäkkiä pienet kylät ovatkin täynnä jengiä. Saattaa olla aika raskasta katsella turisteja pitkän päälle. 

Meidän majatalon jengi oli kyllä hirveän kohteliasta ja avuliasta sakkia. Muutenkin paikalliset tuntuivat olevan mukavia. Hyvin hiljaisia ja säyseitä. Siksi olikin outoa nähdä heidän kansantanssiaan. Meidät kutsuttiin eräs ilta seuraamaan paikallisten miesten bileitä. Niin ne tanssivat ja rummuttivat että oksat pois. Kuulemma monet tanssivat itsensä transsiin, eikä kumma, sillä sellaisella vauhdilla kädet hakkasivat rumpukalvoa ja jalat hiekkaa, että ainakin kaloreita paloi vimmatusti.

Yhtenä aamuna me käytiin rauskujahdissa. Rashdoon lähivesissä asustaa jonkin verran manta ray –rauskuja, jotka hyvällä tuurella päästää lähellekin. Me prutattiin paatilla atollin korallirinkulan toiselle puolelle avoimille vesille, eikä aikaakaan, kun meidät määrättiin kakkulat päässä ja räpylät jalassa veteen. Mä ehdin nähdä vain tumman vilauksen, kun rauskut olivat jo poissa. Me poljettiin jonkin aikaa vedessä paikoillamme, mutta ei niitä enää näkynyt. Ei osannut edes harmittaa, kun oli muuten niin mukava olla vesillä.

Paluumatkalla saarelle me pysähdyttiin vielä koralliriutalla snorklaamassa. Koralli itse oli aika surullisen näköistä, mutta matalissa vesissä oli jonkin verran haita. Mulle kävi selväksi, että hait eivät ole kovin ujoja. Tosin ei niitä monet elukat taida metsästääkään. Mä uin hain perässä, eikä sitä näyttänyt kiinnostaa mun läsnäolo juuri lainkaan. Kunnes mä nappasin sitä hännästä. Jep, paljain käsin hai jahtiin. Vasta videolta kävi ilmi, että en mä tainnutkaan saada sitä pyrstöstä kiinni vaan näppeissä tuntuikin vain vesi, jonka vahva pyrstö heilautti sormille. 

Illalla me käytiin ihastelemassa auringonlaskua. Aurinko katosi meidän saaren viereisen resort-saaren taakse. Päivisin saaren hiekkarannalla näkyi turisteja (alkoholijuomien kera ja bikineissä). Illalla saari oli vain kaunis siluetti auringonlaskua vasten. Pitkin päivää saaren lähettyville laskeutui vesitasokoneita, joilla raahattiin turisteja edes taas lentokentän ja saaren väliä. Mulla oli joka kerta sellainen olo, että koneen kyydissä on McGyver mutta eihän siellä ollut kuin monimiljonäärejä.

Malediivit: Male

Kaksi viikkoa hytisin Suomessa, ja alkoi olla sellainen fiilis, että olisi ihan hyvä päästä jonnekin lämpimään toviksi, ennen kuin koulu alkaa taas. 

                 Maanantai                                  Tiistai

Meillä oli tärskyt Grantin kanssa Singaporessa ja lennot uuden vuoden aattona Malediiveille. Me saavuttiin Malediivien pääkaupunkiin Maleen ja tajuttiin, ettei kumpikaan muista, mistä hotellista meillä oli maksettuna huone. Grant muisteli, että hotellin nimi oli Male Inn, joten taksilla sinne. Eihän meillä sieltä mitään huonetta ollut, mutta sen tajuamiseen meillä meni noin kolme varttia, jotka vietimme kaikenmoisten sähköisten viestinten edessä koettaen saada sähköpostia auki. Tarkoitus oli katsoa vahvistusviestistä hotellin nimi. Ei auennut, kun olimme vieraassa maassa.

Sitten tapeltiin. Sitten mä hävitin passin. Sitten me käveltiin reput selässä hotellikatua edes taas. Sitten me käytiin kolmessa muussa hotellissa. Sitten me tajuttiin katsoa sähköpostin sijaan pankkitiliä. Ei muistettu, kumpi oli huoneen maksanut. Sitten löytyi kuitti. Jossa ei ollut hotellin nimeä. Sitten mä löysin passin. Sitten me löydettiin hotellin nimi. Sitten me löydettiin hotelli. Se hotelli oli varauksesta huolimatta täynnä. Sitten saatiin uusi huone uudesta hotellista. Sitten saatiin reput selästä. Ja sitten mä pääsin suihkuun. Eikä koko prosessin aikana tullut edes perkelöityä kauhean paljon. Tosin kaikki on suhteellista.

Me käyskenneltiin hotellin ympäristössä, ja äkkiä ärsyyntyminen katosikin, sillä maisemat olivat aika ihanat. Vaikka rannalla olikin auringonotto ja bikineissä kuljeskelu kielletty, oli hiekka ihanaa ja vesi valloittavan väristä. 

Me käppäiltiin rannalla ja käytiin paikallisessa teekuppilassa lounaalla. Me oltiin etukäteen luettu malediiviläisestä sapuskasta, ja me kummatkin haluttiin kovasti kokeilla short eats –herkkuja – pieniä pasteijoja, joiden sisällä on kookosta, tonnikalaa ja chiliä. Jumankekka, että maistuikin hyvin!

Siltä saarelta, jolla meidän hotelli oli, loppui hyvin nopeasti tekeminen. Paikka oli melko sieluton. Tosin saari on ollut olemmassakin vasta muutaman vuoden. Malediiviläisiä odottaa sellainen pikku uhka, että kohta ei ole tippaakaan maata, jolle rakentaa asumuksia. Pieni ilmiö nimeltä ilmaston lämpeminen meinaa sitä, että merenpinta nousee ja jättää alleen jokaisen saaren. Malediivien korkein kohta on nimittäin 2,4 metriä. Maan hallitus pistää kovaa vauhtia turistidollareita talteen, ja näillä dollareilla on tarkoitus tulevaisuudessa ostaa uusi kotimaa kaikille kansalaisille. Sitä odotellessa hallitus rakennuttaa keinosaaria, jotka ovat ennustetun merenpinnan nousun tavoittamattomissa. Meidän hotellisaari on yksi näistä keinotekoisista saarista. 

Me mentiin veneellä läheiselle Malen saarelle katselemaan mailman menoa. Tästä saaresta huokui jo kauas, että täällä on asuttu ja kauan. Malen kadut olivat todella kapeita ja fiilis oli lähinnä klaustrofobinen. Me käveltiin päämäärättömästi ympäri saarta ja istuttiin hetkeksi katsomaan, kun lapset ajoivat puluja takaa torilla.

Oli uuden vuoden aatto, ja kadulla oli mainoksia ilmaiskonsertista. Hetki mietittiin, jaksaisiko valvoa puoleen yöhön. Auringon laskettua tuli kyllä aika vahvasti sellainen olo, että tämä oli nyt tässä. Kiitos, 2014, mutta nyt ei jakseta tätä vuotta tämän enempää, joten me suhattiin paatilla takaisin hotellisaarelle ja vedeltiin hirsiä jo joskus yhdeksän aikaan. Huomenna sitten eri meininki.

Suomi-viikko 2: Hanki, kinos, kuura, nietos, tykky

Tulihan se talvikin sieltä. Loman toinen viikko näytti aivan joulukortilta. Lumi oli maassa, päivät kirkkaita ja kuulaita. Mä kävin hammaslääkärissä, ja sillä aikaa, kun mun kalusto korjattiin kuntoon ilmaiseksi (sosialismi on ystävämme), alkoi hipruttaa lunta hiljakseltaan. Kun mä pääsin tuolista, oli maisemat jo hieman jouluisammat kuin edellisellä viikolla.

Mä kävin myös pyörimässä Vanhalla Suurtorilla kameran kanssa. Aurinko oli jo kerennyt laskea – ei ihme, jos päivässä on valoisia tunteja vähän päälle neljä. Yhdessä talvessa on keskimäärin viisi päivää, jolloin Turku näyttää kauniilta, ja mun onneksi nyt oli yksi näistä päivistä. Kyllähän kesäisin kelpaa Turkua kauniiksi kehua, mutta leudot ja märät talvet eivät ole kovinkaan komeita. Oli todella rauhallista. Ei edes kuullut omia askeleita, mitä nyt lumi vähän natisi kenkien alla. Kirkko näytti oikein juhlalliselta ja Vähätori avian elokuvakulisseilta. Vähän oli zombie-hyökkäyksen tuntua, sillä muita ihmisiä ei näkynyt juuri missään. 

Me käytiin Arjan kanssa seuraavana päivänä ihmettelemässä lunta valoisaan aikaan. Tai siis mä ihmettelin. Tuskin Arja niin tohkeissaan lumesta oli. Mä käytiin pikainen lenkki Paaskunnan metsässä. Mä yritin nappailla valokuvia lumesta, joita sitten voisi näyttää Aussilassa mukuloille. Enemmän niitä kiinnostivat pihlajanmarjat – bush tucker, bush tucker! You eat them? Your totem?

Lumi jäi maahan jouluun asti. Aattona käytiin Piikkiön hautausmaalla sytyttämässä isovanhemmille kynttilät, ja sen jälkeen käytiin kuuntelemassa joulurauhan julistus. Samat kuviot kuin joka joulu. Ja samat saakelin turistibussit joulurauhan julistuksessa, niin ettei mitään näe, ellei väkisin tunge kyynärpäät edellä aivan eturiviin. Tosin en mä tiedä, onko siinä julistuksessa paljoakaan näkemistä, mutta ottaa vaan päähän vainiot ja pohjolan liikenteet, jotka vetävät ajokalustonsa kulttuurimaisemiin. Eikö ne voisi ajaa vaikka kirkon taakse vai onko tarkoitus, että ne paistavat televisiossa suorassa lähetyksessä. Ilmaista mainosta.

Siitä se joulu lähtee käyntiin. Hautausmaan ja joulurauhan jälkeen me hengataan koko päivä kotona. Katsotaan tietenkin joulurauha telkkarista, jos vaikka oma naamari olisikin päätynyt lähikuviin. Ei ollut. Kas kummaa, kun olin Pohjolan Liikenteen takana koko operaation ajan. Loppuiltapäivä etenee glögeillessä ja taistellessa piparihinkua ja konvehtihimoa vastaan, kunnes sitten kinkku on isketty pöytään ja sitä voi syödä itsensä lähes hengiltä. Onhan mun ollutkin ikävä suomalaisia sapuskoita – lähinnä jälkiuunileipää ja graavilohta.

Koko konkkaronkka veti kupunsa täyteen, ja sitten me käytiin odottelemaan pukkia. Pian alkoikin kuulua sellaista kolinaa, että me arveltiin pukin olevan jo lähellä. Jukka lähti pitämään poroista kiinni, etteivät ne pääse karkaamaan sillä aikaa, kun pukki jakaa lahjat. Meillä käykin pikkasen erilainen pukki kuin muissa kodeissa yleensä. Siiri on nimennyt meidän pukin Apinapukiksi, sillä heillä kotona käy erinäköinen pukki punaisessa nutussa, ja hän on se Joulupukki, joka asuu Korvatunturilla. Meidän pukilla on turkki, sillä eihän ulkona muuten tarkene. Siiri auttoi Apinapukkia jakamaan lahjat ja lauloikin pukille vielä. Onneksi, sillä ei me muut ollakaan kovin kummoisia laulajia. 

Joulunjälkeiset pyhät menivät aikamoisessa ruokakoomassa. Mä vain makasin sängyssä ja luin pukilta saatuja kirjoja. Lumikin oli menettänyt uutuuden viehätyksensä. Käytiin me sentään sukuloimassa Kustavissa katsomassa enoa, jota en ollut kerennyt vielä tervehtiä ennen joulua. Taisikin olla viimeinen niistä viidestä päivästä, jolloin Turun seutu näyttää hyvältä. Sitten tuli loskakelit. Onneksi olikin lennot toisiin maisemiin, joten mä vetäsin sandaalit takaisin jalkoihin ja lähdin kohti päiväntasaajaa.

Suomi-viikko 1: Loska, söltsy, iljanne, räntä, sohjo

Kävin sitten pitkästä aikaa Suomessa. Oli ikävä suomalaista joulua, enkä mä ollut luntakaan nähnyt moneen vuoteen – en sitten vuoden 2011. Kun mun kone laskeutui Suomeen, romanttisia hankia nietoksia ei ollut mailla eikä halmeilla. Joka paikassa oli ankean harmaata. Olihan se pitänyt arvata. Toisaalta ihan hyvä, sillä mulla ei ollut kenkiä mukana. Siinä sitten seisottiin nilkkoja myöten loskassa.

Ensimmäinen päivä meni aika pitkälti horroksessa. Kovin mun oli tarkoitus olla hereillä iltaan asti ja rykäistä aikaero alta pois samantein, mutta niinhän siinä kävi, että oli pakko mennä nokosille. Seuraava päivä meni jo vähän paremmin. Kävin moikkaamassa Anskua, Juhaa ja heidän uutta perheenjäsentään heidän uudessa kodissaan. Jotenkin sitä vaan kuvittelee, että muiden elämä pysyy samana sillä aikaa, kun itse on pois. Tuntuu hassulta kun ei näin olekkaan. Toisaalta äkkiä me oltiin samoissa kuvioissa kuin ennenkin: Apollon jonossa, baaritiskin jonossa, vessajonossa, taksijonossa.

Sää oli todella ankea koko ensimmäisen viikon. Me ajeltiin mutsin kanssa sukuloimaan, ja mä katselin auton ikkunasta maisemia. Kyllä oli harmaata, kolkkoa ja likaista. Olikohan tässä mitään järkeä tulla Suomeen joulun tienoilla. Ikkunasta näkyi oikeastaan vaan kaksi palkkia: tumma maa ja harmaa taivas. Mä kyllä tykkään skandinaavisesta minimalismista mutta rajansa kaikella. Kas, kun näitä maisemia ei ole matkaoppaissa.

Onneksi oli kaikenmoista ohjelmaa ensimmäisellä viikolla, ettei tarvinnut paljon surra ilmoja. Mä kävin katsomassa Siirin ratsastustuntia. Se suhasi komiasti kenttää ympäri ja osasi hoitaa poninsakin kuntoon itse. Seuraavana päivänä me käytiin mutsin kanssa maakuntamatkailemassa Saijan luokse. Eikä eksytty kuin kerran. Olivia tuntui tykkäävän Aussilasta tuodusta kirjasta, jossa oli paikallista aboriginaali taidetta. Istuin jossain vaiheessa viikkoa iltaa likkojen kanssa Sussulla glögitellen, ja kävin Sussun kanssa jouluostoksillakin edellisen illan glögin maku suussa.

Glögi auttoi kyllä joulutunnelmissa. Musta tuntuu, kuin ei olisi pitkään aikaan viettänyt joulua lainkaan. Viime joulu meni Filippiineillä ja sitä edeltänyt joulu Indonesiassa, sitä edeltänyt joulu Australiassa. Kaikki siis ovat olleet melko lämpimiä, melko tunnelmattomia jouluja. Vaikka onhan näillä täällä omat perinteensä tietenkin! Mutta kun ne eivät ole mun jouluperinteitä eikä mun jouluruokia. Me Siirin kanssa treenattiin oikein kunnolla meidän jouluperinteitä. Me väännettiin komia piparkakkutalo aitoineen, pukkeineen ja kuusineen. Lahjojakin tehtiin. Mä väänsin ohessä myös parit glögit, kuten tarkkasilmäisimmät saattavat huomata. On meinaan toisen tontun naama melko punainen.