INDIGENOUS SUPERVISOR: "Call this number, the number of an Irish woman, who lives next door to a guy. Call her, she doesn't understand my English. Her neighbour is deaf. I got the number from the white papers. I need the old man's son's number."
*what?*
Viidennen päivän aamuna tädit olivat vielä vähän nyreissään, mutta ainakin kummatkin olivat nyreissään hiljaa auton takapenkillä. Me vetästiin aamupala naamariin, pakattiin kamat ja lähdettiin kohti uusia seikkailuja. Näkemisiin, Wodonga!
Muksuille oli hirveän tärkeä päästä jättämään hyvästit meidän leirintäalueen omistajien koiralle. Samson-koira oli kai melkoinen kulttuurishokki meidän oppilaille. Wadeyessä ei nimittäin näy koiria, jotka käyttäytyvät kuten meikäläiset lemmikkikoirat. Eivät ne hae palloja, eikä niitä silitellä. Samson oli jotain käsittämättömän ihmeellistä, sillä sitä sai rapsutella ja sen kanssa voi riehua ja leikkiä.
Tänään oli se päivä, kun me mentiin tutustumaan oikeaan suurkaupunkiin, mutta ennen Melbournea me pysähdyttiin matkan varrella pienessä paikassa, joka on kuuluisa erään herrasmiehen vuoksi. Glenrowan on paikka, jossa Australian kuuluisin rikollinen saatiin lopulta kiinni vähän päälle sata vuotta sitten. Sankari oli nimeltään Ned Kelly. Olette saattaneet hänestä jotain joskus kuulleetkin. Ehkä ette. En jaksa tässä selittää.
Me oltiin muksujen kanssa puhuttu Ned Kellystä koulussa ja katsottu elokuvakin miehestä, ja jostain syystä tämä tarina on jäänyt oppilaille päähän. Kertotaulut ei jostain syystä jää. Me käytiin tutustumassa paikkaan, jossa rosvot lopulta jäivät loukkuun pitkän piirityksen jälkeen, ja läheiseen automatisoituun teatteriin, jossa nuket esittivät tapahtumat uudelleen. Turistirysä oli kyllä mauton ja älytön, mutta muksut nauroivat ja kirkuivat kauhusta kankeina tarinan jännissä kohdissa. Mua nauratti, kun muita niin nauratti. Aivan parasta.
Pimeän tultua me päästiin perille sinne kuuluisaan Melbourneen. Tätä mä olin odottanut pitkään. Mukavan kokoinen kaupunki, katupölyä, pakokaasun ihana tuoksu. Kuulostaa asioilta, joita ei tule ikävä, mutta kaupungeillakin on oma tuoksunsa, jota jää kaipaamaan. Ehkä mä kuitenkin odotin enemmän niitä mukavuuksia, jotka kaupungissa on käden ulottuvilla. Hyvää kahvia ja kivoja kauppoja.
Me lykättiin kamat äkkiä meidän hostelliin, vedettiin hostellin keskinkertaista sapuskaa naamariin ja lähettiin kävelylle. Meidän ruokailun aikana aurinko oli ehtinyt laskemaan, ja muksujen mielestä kaupunki näytti yhtäkkiä vähän jännittävämmältä ja ehkä pelottavaltakin.
Me käveltiin hostellilta joelle. Me istuttiin torilla tovi ja ihasteltiin kaupungin valoja. Piru, että oli kylmä. Meidän muksut tyhjensivät läheisen kioskin teestä ja kaakaosta. Ja ostivat noin viisi kiloa karkkia per naama. Siinä se loppuilta sitten menikin - yrittäen saada sokerihumalaisia kakaroita nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti