Täällä pohjoisessa asiat kulkevat hyvin pitkälti omalla painollaan. Joskus asiat ovat vain niin painavia, että ne eivät liiku milliäkään, mikä on mulle hankalaa, sillä mä tykkään, että asialliset asiat hoidetaan ja sitten ollaan kuin ellun kanat. Hyvin usein täällä territorioissa törmää siihen, että ollaan ellun kanoja 24/7 ja asioille ei tehdä mitään, ennen kun joku valittaa. Kirjallisesti.
Eikä meidän poliisitkaan juuri tästä poikkea.
Mä olen täyttänyt ja jättänyt jo kolme alkoholilupahakemusta, mutta lupia ei vain kuulu. Ensimmäisestä hakemuksesta on jo puolitoista vuotta. Me juodaan nyt lainsuojattomina ilman lupia.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Ei tässä ollut edes kaiken alkukaan. Onneksi ei tapahtunut mulle vaan rehtorin vaimolle. Koulu osti uusia autoja, ja osa jengistä lensi Darwiniin ja ajoi autot takaisin kylään. Tänä vuonna rehtorin vaimo oli yksi kuskeista. Mekin tehtiin samanmoinen reissu toissa vuonna. Se oli sikäli ikimuistoinen retki, että auto syttyi tuleen keskellä ryteikköä.
Tällä kertaa oli sitten muunlaista draamaa. Vähän ennen kylää poliisit pysäyttivät autot ja tarkistivat, ettei kylään salakuljeteta alkoholia ilman lupia. No, ei tietenkään ilman lupaa. Ei tulisi mieleenkään. Poliisisetä, joka oli rehtorin vaimon vanha tuttu, kiitti vaivannäöstä ja lähetti kuskin matkaan.
Pikakelauksella pari kuukautta eteen päin. Rehtorin vaimo kävi poliisilaitoksella järjestelemässä paikallisten työlupia, kun poliisilaitoksen takahuoneesta kuuluu: "Olikos se Rehtorin Vaimo [nimi muutettu]? Hänestä on pidätysmääräys." Rehtorin vaimo otti äkkiä hatkat, meni takaisin koululle, jutteli miehensä kanssa ja soitti asianajajalle.
Asianajaja selvitti, että kyseessä on rekisteröimättömällä ajoneuvolla ajaminen. Siis se koulun uusi auto, jonka rehtorin vaimo ajoi Darwinista. Kun poliisit pysäyttivät hänet viinatullissa, he myös tarkistivat rekisteriotteen, jota ei siis kai ollut. Mutta kukaan ei sanonut kuskille mitään. Ei sanaakaan.
No, sakothan siitä tuli mutta ei suoraan kouraan vaan postissa. Mutta kun ei tullut. Sitten tuli kusu oikeuteen, sillä sakkoja ei ollut maksettu. Mutta kun ei tullut. Sitten tuli toinen ja kolmas ja neljäs kutsu oikeuteen. Mutta kun ei tullut. Sitten tuli pidätysmääräys.
Älytöntä tässä on se, että meidän poliisilaitos on noin 100 metrin päässä meidän koulusta. Kaikki tuntevat rehtorin vaimon. Hänet löytää joka päivä joko koulusta tai ainakin kotoaan. Meillä on kylässä ehkä joku kahdeksan tietä. Kyllä täältä ihmisen löytää alle puolessa tunnissa. Kaiken lisäksi rehtorin vaimo kaitsee vielä poliisien lapsiakin kaksi kertaa viikossa. Eikä viesti sakoista, oikeusistunnosta tai pidätysmääräyksestä kulkenut sitä 100 metriä. Kamoon!
Ihmiselle, joka työskentelee koulussa, pidätetyksi tuleminen merkitsee melkein samantein työsuhteen loppumista. Se merkitsee myös sitä, että samanmoista duunia ei enää saa ainakaan tältä mantereelta. Siksi oli heti otettava yhteys asianajajaan.
Kaikki järjestyi loppujen lopuksi. Mutta aikamoinen asianajajan lasku rehtorin vaimolle jäi. Ja tietenkin se alkuperäinen sakko. Huonomminkin olisi voinut jäädä, sillä rehtori ja vaimo olivat lähdössä muutaman viikon päästä lomalle Balille. Olisi ollut kohtuu noloa, kun rehtorin vaimo olisi talutettu passintarkastuksesta käsiraudoissa putkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti