Grant osti joululomalla Ballaratissa joukkojenkuljetusajoneuvon eli troopyn. Se oli hoidossa monsuunikauden ajan Grantin vanhempien luona, ja, nyt kun tiet ovat kuivat ja yhteys ulkomaailmaan taas auki, Grantin ukko ajoi sen tänne meille Wadeyeen. Yhteensä reissuun meni viisi päivää - onhan matkaakin noin 3800 kilometriä, saman verran kuin Turusta Sevillaan tai vaikka Turkin etelärannikolle.
Grant meni isäänsä vastaan parin sadan kilsan päähän päätien varteen, ja he tulivat sitten yhdessä Wadeyeen. Tie kun on aika haastava ajaa nelivedollakin. Neljäkymmentä kilometriä ennen kotia tuulilasiin sitten pamahti kivi joka jätti jälkeensä aikamoisen reiän. Nyt auto on kai sitten laillisesti ajokelvoton. "Laillisesti." Hyvin se silti kulkee.
Ukot tekivät pienen turistikierroksen kylän ympäri. Grantin ukon leuka kuulemma lähes loksahti sijoiltaan. Ei vissiin meinannut uskoa silmiään. Ihmiset asuvat täällä todellisen sonnan ympäröiminä paskaisissa taloissa, ja kulkukoiria pyörii joka risteyksessä. Kaupan tienoilla istui puiden alla varjossa perheitä ostoksineen. "Tuossako ne sitten istuu koko päivän?" "No, joo. Mutta mitäs itse teet lauantaisin…" Valkonahat istuvat sisällä ja katsovat telkkaria. Paikalliset istuvat ja rupattelevat ulkona. Miksi se ulkona istuminen olisi sitten jotenkin paljon huonompi juttu?
Ensimmäisen päivän iltana me pakattiin grilli uuteen autoon ja ajettiin rantsuun sapuskalle. Heitettiin me pari siimaakin veteen, mutta ei sieltä mitään noussut. Oli silti aika mukava vain istuskella raikkaassa meri-ilmassa auringonlaskua ihastellen. Tosin show oli aika mahtava auringonlaskun jälkeenkin. Taivaalta paljastui miljoonia tähtiä. Täällä on niin vähän muuta valoa, että linnunrata näyttää olevan aivan kosketusetäisyydellä.
Me oltiin sovittu Grantin paikallisen apuopen kanssa, että mennään lauantaina hänen maillensa tutustumaan. Lauantaiaamuna selvisi kuitenkin, että apuope oli jäänyt läheiseen (pubilliseen) kylään viikonlopuksi, joten hänen maillensa meillä ei ollut mitään asiaa ilman opasta. Me pakattiin silti ruoat kylmälaukkuihin ja kalastusvehkeet autoon ja ajeltiin ympäri kylää, kunnes löydettiin joku, jolta saatiin lupa käydä tutustumassa maihin. Mä pakkasin ruokaa pirusti ylimääräistä mukaan ja totesin Grantin ukon ihmetellessä ruoan määrää, että ei sitä tiedä josko meillä sattuisi autossa olemaan vartin päästä kymmenen muuta ihmistä seurana. Ja niinhän meillä olikin. Ruokittiin sitten koko perhe, jonka maille me matkattiin. Ihan reilu meininki mun mielestä.
Me ajettiin noin tunnin verran ryteikön läpi paikkaan nimeltä Yederr. Siellä on vain yksi, hylätty talo, upea ranta, korkeat punaiset rantakalliot ja mieletön mangrovemetsikkö. Me vedettiin lounasta naamariin ja laskeuduttiin kallioilta rannalle. Ei mennyt kuin kaksi minuutti ja Grantin isä hoiperteli kallioilta takaisin rantahiekalla kättänsä pidellen. Käsivarresta valui verta oikein norona. Verta oli hiekalla paksuna polkuna ja sitä oli kerääntynyt lätäköiksi myös jalanjälkiin. Isä oli liukastunut mudassa ja telonut käsivartensa helkutin teräviin ja röpölöisiin rantakiviin. Ne ovat veitsenteräviä, sillä niissä elää tuhansia ostereita, joiden kuoret ovat kuin lasinsiruja.
Haava oli suorakulman muotoinen ja noin viisi senttiä leveä ja viisi senttiä pitkä. Iho oli kuoriutunut koko matkalta taakse, ja haavasta pilkotti valkoinen luu. Tervetuloa tänne pohjoiseen. Me väännettiin äkkiä siihen t-paita ympärille ja pyyhkeitä tiukasti päälle. Sitten muksut takaisin autoon ja takaisin kylään. Ehdittiinhän me perillä ollakin ehkä yhteensä 10 minuuttia.
Kylän klinikka oli tietenkin kiinni, sillä oli lauantai. Ovessa ei ollut mitään puhelinnumeroa, johon soittaa, eikä missään ollut ohjeita hätätapauksia varten, joten mä soitin hätänumeroon. Ajattelin, että sieltä varmaan osataan yhdistää jollekulle, joka tietää, mitä tekee. Ei sieltäkään juuri apua tullut. Lopulta nurkan takaa paljastui ensiapunappula, jota painamalla sai suoran yhteyden päivystäviin sairaanhoitajiin. Yksi kyltti etuovella olisi ihan hyvä. No, käsi paikattiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Grant oli luvannut eräälle oppilaalleen, että hän vie heidät ajelulle, kunhan troopy saapuu kylään, joten klinikkakäynnin jälkeen me haettiin oppilas kyytiin. Tietenkin talosta purkautui kaikki siskot, veljet, serkut, serkkusiskot ja serkkuveljet, enot ja täditkin mukaan. Nuo serkkusiskot ja -veljet ovat muuten ihan oikeita käsitteitä täällä. Meillä oli taas autolastillinen mukuloita mukana. Näin tässä aina käy.
Grantin oppilaallakin oli raajoja paketissa. Hänen kimppuunsa oli käynyt paria päivää aikaisemmin sianmetsästyskoirta. Hyvä, ettei henki lähtenyt. Pojalla on koivessa neljä isoa purujälkeä ja takaraivo tikkejä täynnä. Koirat olivat karanneet pihalta ja retuuttanut poikaa ympäri kylän raittia. Nyt niillä on kuulat kallossa ja hyvä niin.
Me käytiin ajelulla läheisellä näköalakukkulalla ja sitten tietenkin ympäri kylää. Muksuille oli hirveän tärkeää päästä näyttämään kaikille sukulaisilleen ja kavereilleen, että he ovat Grantin uuden auton kyydissä. Me pysähdyttiin vähän väliä juttusille paikallisten kanssa ja nyt on auton ostajia jo jonoksi asti. Ensimmäinen kun lyö rahat tiskiin saa auton omakseen. Meille kun on tulossa toinenkin troopy vähän ajan kuluttua. Se löytyi netistä aivan sika halvalla ja se on pinkki. Mutta siitä lisää joskus myöhemmin.
Seuraava päivä meni lähinnä telkkaria katsoen, sillä kädessä ammottavan reiän takia me ei oikein uskallettu lähteä ryteikköönkään. Maanantaina Grantin isä toimi apuopena koulussa ennen lentokentälle lähtöä. Me oltiin mun luokan kanssa sillon ryteikössä riehumassa, mutta siitäkin sitten joskus myöhemmin lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti