Ilmastonmuutos

Mä olen vääntänyt viimeiset puoli vuotta rautalangasta ilmastonmuutosta oppilaiden kanssa tiedetunneilla. Meillä ei täällä ole kemiaa, fysiikkaa, biologiaa ja maantietoa erikseen vaan kaikki on tiede-nimikkeen alla. Puoli vuotta tosiaan ollaan puhuttu ilmastonmuutoksesta, merivirroista, tuulista, kasvihuoneilmiöstä sun muusta. Vieläkään nämä eivät oikein ymmärrä sään ja ilmaston eroa. 

Hankalaa on ollut myös selittää, että ilmastonmuutos on oikeasti tosi vaarallinen. Mä olen selittänyt, että kuivuuskaudet meinaavat sitä, että ei ole puhdasta juomavettä ja maanviljelijöiden sadot niukkenevat. Takaisin luokasta mua tuijottaa viisitoista silmäparia, ja mä voin vain kuvitella, mitä siellä silmien takana liikkuu: "Mitä toi horisee? Meillä ei sada puoleen vuoteen eikä kukaan nurise." Sitten mä selitän, että toisaalta jollain alueilla sataa enemmän ja on tulvia. "Meillä sataa puoli vuotta putkeen ja on julmetut tulvat eikä me valiteta." Myös lämpötila nousee ja on liian kuuma. "Ooks tosissas? Ulkona on nyt 37 astetta."

Me käytiin ryteikössä tarkkailemassa, miltä täällä näyttää nykyään. Sitten me käytettiin vähän mielikuvitusta ja ihmeteltiin, miltä täällä saattaisi näyttää 20 vuoden päästä. Siihen meni noin viisi minuuttia ja sitten me keskityttiin oleelliseen. Me ollaan rannalla! Tuossa on vettä! Ja siellä on kaloja!

Ei mennyt hetkeäkään, kun meillä oli koukut vedessä. Mä hätyyttelin muksuja vähän kauemmas vedestä, sillä siellä on niitä krokoja. Mä tiedän, että muksujen vanhemmat kyllä varmasti antavat heidän kahlata syvemmälle, mutta kun mua ei huvittaisi mennä vankilaan sen takia, että joku on syöty luokkaretkellä.

Kohta alkoi siima nykiä. Pojat saivat ravun. Noin minuutin kuluttua rapu oli jo tulella. Nämä ovat täällä kyllä mestareita tulenteossa. Tietysti kuivakausi ja rutikuivat puut auttavat. Rapu vähän rutisi ja vinkui tulella, mutta ai että se maistui hyvälle! Mä niin tykkään merenelävistä, ja tämän tuoreempaa sapuskaa ei saa mistään. 

Paluumatkalla joku tarkkasilmäinen huomasi hiekassa kilpikonnan jäljet. Bussi seis! Muksut juoksivat heti tikut kourassa hiekkapenkalle ja alkoivat tökkiä maata. He kokeilivat tikuilla, josko kilpikonnan pesässä olisi munia. Ei sieltä mitään löytynyt. Harmi, olisi kilpparin muniakin kiva ollut maistaa.

Hyvä päivä.

Grantin ukko kyläilemässä

Grant osti joululomalla Ballaratissa joukkojenkuljetusajoneuvon eli troopyn. Se oli hoidossa monsuunikauden ajan Grantin vanhempien luona, ja, nyt kun tiet ovat kuivat ja yhteys ulkomaailmaan taas auki, Grantin ukko ajoi sen tänne meille Wadeyeen. Yhteensä reissuun meni viisi päivää - onhan matkaakin noin 3800 kilometriä, saman verran kuin Turusta Sevillaan tai vaikka Turkin etelärannikolle.

Grant meni isäänsä vastaan parin sadan kilsan päähän päätien varteen, ja he tulivat sitten yhdessä Wadeyeen. Tie kun on aika haastava ajaa nelivedollakin. Neljäkymmentä kilometriä ennen kotia tuulilasiin sitten pamahti kivi joka jätti jälkeensä aikamoisen reiän. Nyt auto on kai sitten laillisesti ajokelvoton. "Laillisesti." Hyvin se silti kulkee. 

Ukot tekivät pienen turistikierroksen kylän ympäri. Grantin ukon leuka kuulemma lähes loksahti sijoiltaan. Ei vissiin meinannut uskoa silmiään. Ihmiset asuvat täällä todellisen sonnan ympäröiminä paskaisissa taloissa, ja kulkukoiria pyörii joka risteyksessä. Kaupan tienoilla istui puiden alla varjossa perheitä ostoksineen. "Tuossako ne sitten istuu koko päivän?" "No, joo. Mutta mitäs itse teet lauantaisin…" Valkonahat istuvat sisällä ja katsovat telkkaria. Paikalliset istuvat ja rupattelevat ulkona. Miksi se ulkona istuminen olisi sitten jotenkin paljon huonompi juttu?

Ensimmäisen päivän iltana me pakattiin grilli uuteen autoon ja ajettiin rantsuun sapuskalle. Heitettiin me pari siimaakin veteen, mutta ei sieltä mitään noussut. Oli silti aika mukava vain istuskella raikkaassa meri-ilmassa auringonlaskua ihastellen. Tosin show oli aika mahtava auringonlaskun jälkeenkin. Taivaalta paljastui miljoonia tähtiä. Täällä on niin vähän muuta valoa, että linnunrata näyttää olevan aivan kosketusetäisyydellä.

Me oltiin sovittu Grantin paikallisen apuopen kanssa, että mennään lauantaina hänen maillensa tutustumaan. Lauantaiaamuna selvisi kuitenkin, että apuope oli jäänyt läheiseen (pubilliseen) kylään viikonlopuksi, joten hänen maillensa meillä ei ollut mitään asiaa ilman opasta. Me pakattiin silti ruoat kylmälaukkuihin ja kalastusvehkeet autoon ja ajeltiin ympäri kylää, kunnes löydettiin joku, jolta saatiin lupa käydä tutustumassa maihin. Mä pakkasin ruokaa pirusti ylimääräistä mukaan ja totesin Grantin ukon ihmetellessä ruoan määrää, että ei sitä tiedä josko meillä sattuisi autossa olemaan vartin päästä kymmenen muuta ihmistä seurana. Ja niinhän meillä olikin. Ruokittiin sitten koko perhe, jonka maille me matkattiin. Ihan reilu meininki mun mielestä.

Me ajettiin noin tunnin verran ryteikön läpi paikkaan nimeltä Yederr. Siellä on vain yksi, hylätty talo, upea ranta, korkeat punaiset rantakalliot ja mieletön mangrovemetsikkö. Me vedettiin lounasta naamariin ja laskeuduttiin kallioilta rannalle. Ei mennyt kuin kaksi minuutti ja Grantin isä hoiperteli kallioilta takaisin rantahiekalla kättänsä pidellen. Käsivarresta valui verta oikein norona. Verta oli hiekalla paksuna polkuna ja sitä oli kerääntynyt lätäköiksi myös jalanjälkiin. Isä oli liukastunut mudassa ja telonut käsivartensa helkutin teräviin ja röpölöisiin rantakiviin. Ne ovat veitsenteräviä, sillä niissä elää tuhansia ostereita, joiden kuoret ovat kuin lasinsiruja.

Haava oli suorakulman muotoinen ja noin viisi senttiä leveä ja viisi senttiä pitkä. Iho oli kuoriutunut koko matkalta taakse, ja haavasta pilkotti valkoinen luu. Tervetuloa tänne pohjoiseen. Me väännettiin äkkiä siihen t-paita ympärille ja pyyhkeitä tiukasti päälle. Sitten muksut takaisin autoon ja takaisin kylään. Ehdittiinhän me perillä ollakin ehkä yhteensä 10 minuuttia.

Kylän klinikka oli tietenkin kiinni, sillä oli lauantai. Ovessa ei ollut mitään puhelinnumeroa, johon soittaa, eikä missään ollut ohjeita hätätapauksia varten, joten mä soitin hätänumeroon. Ajattelin, että sieltä varmaan osataan yhdistää jollekulle, joka tietää, mitä tekee. Ei sieltäkään juuri apua tullut. Lopulta nurkan takaa paljastui ensiapunappula, jota painamalla sai suoran yhteyden päivystäviin sairaanhoitajiin. Yksi kyltti etuovella olisi ihan hyvä. No, käsi paikattiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Grant oli luvannut eräälle oppilaalleen, että hän vie heidät ajelulle, kunhan troopy saapuu kylään, joten klinikkakäynnin jälkeen me haettiin oppilas kyytiin. Tietenkin talosta purkautui kaikki siskot, veljet, serkut, serkkusiskot ja serkkuveljet, enot ja täditkin mukaan. Nuo serkkusiskot ja -veljet ovat muuten ihan oikeita käsitteitä täällä. Meillä oli taas autolastillinen mukuloita mukana. Näin tässä aina käy.

Grantin oppilaallakin oli raajoja paketissa. Hänen kimppuunsa oli käynyt paria päivää aikaisemmin sianmetsästyskoirta. Hyvä, ettei henki lähtenyt. Pojalla on koivessa neljä isoa purujälkeä ja takaraivo tikkejä täynnä. Koirat olivat karanneet pihalta ja retuuttanut poikaa ympäri kylän raittia. Nyt niillä on kuulat kallossa ja hyvä niin. 

Me käytiin ajelulla läheisellä näköalakukkulalla ja sitten tietenkin ympäri kylää. Muksuille oli hirveän tärkeää päästä näyttämään kaikille sukulaisilleen ja kavereilleen, että he ovat Grantin uuden auton kyydissä. Me pysähdyttiin vähän väliä juttusille paikallisten kanssa ja nyt on auton ostajia jo jonoksi asti. Ensimmäinen kun lyö rahat tiskiin saa auton omakseen. Meille kun on tulossa toinenkin troopy vähän ajan kuluttua. Se löytyi netistä aivan sika halvalla ja se on pinkki. Mutta siitä lisää joskus myöhemmin. 

Seuraava päivä meni lähinnä telkkaria katsoen, sillä kädessä ammottavan reiän takia me ei oikein uskallettu lähteä ryteikköönkään. Maanantaina Grantin isä toimi apuopena koulussa ennen lentokentälle lähtöä. Me oltiin mun luokan kanssa sillon ryteikössä riehumassa, mutta siitäkin sitten joskus myöhemmin lisää.

Olipa kerran terveyskeskus

Wadeye on tämän osavaltion neljänneksi suurin kylä, ja meillä on täällä jopa terveyskeskus. Huomionarvoista edellisessä virkkeessä on sana 'jopa'. Jotenkin täällä on sellainen asenne, että meidän pitäisi olla jotenkin kiitollisia, että meille on annettu terveyskeskus. Ja jotenkin musta tuntuu, että tuon terveyskeskuksen henkilökunnalla on myös asenneongelma.

Täällä ollaan töissä. Mä menen aamulla kouluun ja mä opetan, koska mulle maksetaan siitä palkkaa. Ei se tee musta hyväntekijää, pyhimystä tai enkeliä. Sama näillä sairaanhoitajilla ja lääkäreillä. Heille maksetaan työstä palkkaa. Ihan samalla tavalla kuin muillekin ihmisille. Silti on jotenkin sellainen olo, että terveyskeskukseen pitää mennä hattu kourassa anelemaan, josko joku viitsisi vilkaista mun vaivoja. Ihan kuin pitäisi rukoilla yläkerran ukolta apua, ja sieltä joko sitä tulee tai ei sitten tule.

Pari esimerkkiä, joista mulle tapahtuneet jutut kyllä kalpenevat paikallisille tapahtuneiden asioiden rinnalla.

1) Terveyskeskuksessa kirjoitetaan lappuselle oma nimi, syntymäaika ja ketä ollaan tultu tapaamaan - naisten / lasten / miesten lääkäriä, sairaanhoitajaa vai ketä, hä? Täytin paperin ja ojensin sen vastaanottovirkailijalle, joka alkoi naputella tietokoneelle tietojani. Mä istuin odottelemaan vuoroani. Kaksi tuntia myöhemmin mä istuin edelleen odottamassa, ja ihmiset, jotka olivat tulleet paljon mun jälkeen, kutsuttiin lääkärille. Mitäs, mitäs? Sairaanhoitajat pakkasivat jo kamojaan, joivat teetä tiskin takana ja rupattelivat ulko-ovella. Lopulta kävi ilmi, että mun nimi oli vastaanottovirkailijalle hankala, hän ei ollut löytänyt tietojani koneeltansa ja hän vain jätti lappuseni syrjään. Mä odotin kaksi tuntia noin viiden metrin päässä vastaanottovirkailijasta, eikä hänelle tullut mieleenkään kysäistä multa, mikä mahtaisi olla ongelma tai miten mun nimi kirjoitetaan. Ei hänelle tullut mieleen pyytää apua esimieheltäkään. Kiitti.

2) Viimeiset kolme kertaa, kun olen jopa päässyt sairaanhoitajan tai lääkärin pakeille, terveyden ammattilaiset ovat ongelmani kuultuaan kysyneet, koska menen kotiin. Kotiin? No, heti kun pääsen täältä lähtemään. Ei, kun kotiin-kotiin? Ehkä jouluna, ehkä ensi vuonna. Joo, parempi huollattaa tämä ongelma sitten, kun olet kotona. Sitten mä joudun selittämään heille, että Wadeye on nyt mun koti. Mä asun virallisesti Wadeyessä, maksan veroni täällä, mulla on Kela-kortti ja täysi oikeus saada apua täällä. Niin, mutta sun olisi helpompi saada apua esimerkiksi Darwinissa. Sitten mä selitän, että mun lennot Darwiniin maksaa yli 500 dollaria ja mä en sinne lähde esimerkiksi sairaslomalapun takia. Hitto. Mä en usko, että paikallisilta kysytään kertaakaan, koska nämä seuraavan kerran ovat Darwinissa, ja ehdotettaisiin, että lenssu on ehkä helpompi hoitaa siellä. 

3) Sitten se paikallinen nainen. Hän meni valittamaan päänsärkyä terveyskeskukseen. Sieltä annettiin Panadolia ja lähetettiin kotiin. Hän meni seuraavana päivänä valittamaan päänsärkyä uudelleen. Lisää Panadolia ja himaan. Kolmantena päivänä nainen olikin ambulanssilentokoneessa matkalla sinne Darwiniin, josta nämä lääkärit ja sairaanhoitajat niin puhuvat. Neljäntenä päivänä hän oli kuollut. On se kiva, kun otetaan tosissaan.

Olipa kerran poliisilaitos

Täällä pohjoisessa asiat kulkevat hyvin pitkälti omalla painollaan. Joskus asiat ovat vain niin painavia, että ne eivät liiku milliäkään, mikä on mulle hankalaa, sillä mä tykkään, että asialliset asiat hoidetaan ja sitten ollaan kuin ellun kanat. Hyvin usein täällä territorioissa törmää siihen, että ollaan ellun kanoja 24/7 ja asioille ei tehdä mitään, ennen kun joku valittaa. Kirjallisesti.

Eikä meidän poliisitkaan juuri tästä poikkea.

Mä olen täyttänyt ja jättänyt jo kolme alkoholilupahakemusta, mutta lupia ei vain kuulu. Ensimmäisestä hakemuksesta on jo puolitoista vuotta. Me juodaan nyt lainsuojattomina ilman lupia. 

Mutta ei tässä vielä kaikki. Ei tässä ollut edes kaiken alkukaan. Onneksi ei tapahtunut mulle vaan rehtorin vaimolle. Koulu osti uusia autoja, ja osa jengistä lensi Darwiniin ja ajoi autot takaisin kylään. Tänä vuonna rehtorin vaimo oli yksi kuskeista. Mekin tehtiin samanmoinen reissu toissa vuonna. Se oli sikäli ikimuistoinen retki, että auto syttyi tuleen keskellä ryteikköä. 

Tällä kertaa oli sitten muunlaista draamaa. Vähän ennen kylää poliisit pysäyttivät autot ja tarkistivat, ettei kylään salakuljeteta alkoholia ilman lupia. No, ei tietenkään ilman lupaa. Ei tulisi mieleenkään. Poliisisetä, joka oli rehtorin vaimon vanha tuttu, kiitti vaivannäöstä ja lähetti kuskin matkaan.

Pikakelauksella pari kuukautta eteen päin. Rehtorin vaimo kävi poliisilaitoksella järjestelemässä paikallisten työlupia, kun poliisilaitoksen takahuoneesta kuuluu: "Olikos se Rehtorin Vaimo [nimi muutettu]? Hänestä on pidätysmääräys." Rehtorin vaimo otti äkkiä hatkat, meni takaisin koululle, jutteli miehensä kanssa ja soitti asianajajalle.

Asianajaja selvitti, että kyseessä on rekisteröimättömällä ajoneuvolla ajaminen. Siis se koulun uusi auto, jonka rehtorin vaimo ajoi Darwinista. Kun poliisit pysäyttivät hänet viinatullissa, he myös tarkistivat rekisteriotteen, jota ei siis kai ollut. Mutta kukaan ei sanonut kuskille mitään. Ei sanaakaan.

No, sakothan siitä tuli mutta ei suoraan kouraan vaan postissa. Mutta kun ei tullut. Sitten tuli kusu oikeuteen, sillä sakkoja ei ollut maksettu. Mutta kun ei tullut. Sitten tuli toinen ja kolmas ja neljäs kutsu oikeuteen. Mutta kun ei tullut. Sitten tuli pidätysmääräys.

Älytöntä tässä on se, että meidän poliisilaitos on noin 100 metrin päässä meidän koulusta. Kaikki tuntevat rehtorin vaimon. Hänet löytää joka päivä joko koulusta tai ainakin kotoaan. Meillä on kylässä ehkä joku kahdeksan tietä. Kyllä täältä ihmisen löytää alle puolessa tunnissa. Kaiken lisäksi rehtorin vaimo kaitsee vielä poliisien lapsiakin kaksi kertaa viikossa. Eikä viesti sakoista, oikeusistunnosta tai pidätysmääräyksestä kulkenut sitä 100 metriä. Kamoon!

Ihmiselle, joka työskentelee koulussa, pidätetyksi tuleminen merkitsee melkein samantein työsuhteen loppumista. Se merkitsee myös sitä, että samanmoista duunia ei enää saa ainakaan tältä mantereelta. Siksi oli heti otettava yhteys asianajajaan. 

Kaikki järjestyi loppujen lopuksi. Mutta aikamoinen asianajajan lasku rehtorin vaimolle jäi. Ja tietenkin se alkuperäinen sakko. Huonomminkin olisi voinut jäädä, sillä rehtori ja vaimo olivat lähdössä muutaman viikon päästä lomalle Balille. Olisi ollut kohtuu noloa, kun rehtorin vaimo olisi talutettu passintarkastuksesta käsiraudoissa putkaan.