PHI Malapascua

Joulupäivänä oli aika vaihtaa maisemaa. Korkea aika vaihtaa maisemaa. Mä halusin kivan ja rauhallisen rannan jossain, missä ei rantakauppiaat tule tyrkyttämään kaikenmoista roinaa. Vaikka on kyllä myönnettävä, että missään muualla maailmassa en ole törmännyt näin mukaviin, lepposiin ja ystävällisiin kauppiaisiin. Pelkkä "ei kiitos" riittää. No, mutta siis. Paikanvaihdos ja Malapascua.

Jos Malapascuan nimi kuullostaa jotenkin tutulta, se saattaa johtua siitä, että Haian-myrky veti sen aika sileäksi. Mulla ei ollut aikomusta lähteä niille nurkille seikkailemaan, mutta mä en jotenkaan saanut kauheasti irti Cebusta ja Boholista. Malapascua oli kuulemma upea ennen myrskyä, joten mä ajattelin kokeilla onnea ja lähteä katsomaan, oliko siitä mitään jäljellä.

Pitkän bussimatkan aikana alkoivat maisemat muuttua, mitä pohjoisemmaksi mentiin. Palmuista ei ollut jäljellä enää kuin rungot. Ensin taloista puuttuivat katot, sitten seinä ja katto, sitten pari seinää ja katto, lopulta jäljellä oli vain kivijalat. Tien varsilla oli pieniä pahvikylttejä, joihin oli raapusteltu kiitoksia ja avunpyyntöjä. "Please, help us." "Thank you, world, for helping us. " "God save us!" Itkuhan siinä meinasi tulla. Kyllä luontoäidillä on habaa.

Bussimatkan jälkeen mulla oli vielä edessä venematka saarelle. Itse Malapascua oli vähintään yhtä huonossa kunnossa. Monesta majatalosta mut käännytettiin pois. Huoneet eivät olleet asumiskunnossa. Bungalowit olivat lentäneet myrskytuulien mukana hittoon. Kahdestatoista huoneesta oli toimintakunnossa vain kaksi. Ulkomaalaisomistuksessa olevat hotellit olivat toki auki, mutta mä halusin löytää jotakin kivaa ja paikallista. Tuli sellainen olo, että nämä ihmiset täällä tulevat tarvitsemaan turistidollareita vielä pitkään ja parempi, että rahat jäävät saarella asuville ihmisille. Lopulta mä löysin pienen majatalon. Yön hinnaksi tuli 5 dollaria, eihän se paljon ollut mutta jotain silti.

Itse saari oli kyllä vielä kaunis kuin mikä. Rannan hiekka oli vitivalkoista, vesi turkoosia ja taivas vihdoinkin pilvetön. Mä lätkäisin itseni hiekalle enkä juuri liikahtanut koko päivänä lainkaan. Mä olin pakannut mukaan vinon pinon kirjoja ja ensimmäisenä rantapäivänä mä taisin lukea niistä kaksi. Mulla oli kyllä tarkoitus kävellä saaren ympäri, mutta eihän siitä mitään tullut. Oli vaan niin pirun hyvä olla tekemättä mitään.

Mä vietin vajaan viikon Malapascualla. Mulle muodostui hyvin nopeasti rutiini. Aamulla rannalle, sitten puljausta ja yksi kirja, kolmelta tunnin hieronta a 7,5 dollaria, neljäksi ainoaan auki olevaan baariin happy houriksi, samalla tsekataan auringonlasku, sitten lähigrillin kautta majataloon jännittämään, koska sähköt tulevat takaisin. Jos ne eivät tule takaisin sitten mä menin nukkumaan kello kahdeksan. Jos ne tulivat takaisin, mä olin hereillä jopa puoli yhdeksään.

Grillikatoksen alla istuessa kanan tai possun paistumista odotellessa tuli rupateltua paikallisten kanssa. Kukaan ei ollut saarella kuollut, mikä oli kieltämättä pieni ihme. Läheistä kioskia pitävä täti kertoi, että hänen talostaan lähti yläkerta eikä hänellä ole vieläkään sähköjä, vaikka myrskystä on jo yli kuukausi. Naapurilla on sähköt, mutta kioskintädillä ei ole varaa uusiin sähköjohtoihin, kun pitää hommata niin paljon kaikkea muutakin. Toisaalta hän oli kiitollinen, että talosta jäi jäljelle edes alakerta. Monet perheet asuivat teltoissa tai vanerihökkeleissä.

Saarella ei tuntunut olevan mun lisäksi kuin muutama muu turisti, joten mun vakkaripaikoissa mut tunnettiin hyvin nopeasti nimeltä. Iltapäivällä mun seuraan liittyi yleensä lauma muksuja. Heidän englantinsa ei ollut kovin kummoista, mutta hyvin me juttuun tultiin silti. He kertoivat mulle tarinoita myrskystä, niin mä ainakin oletan, sillä puheen papatuksesta mä erotin välillä sanan Yolanda - nimen, jolla myrskyä täällä kutsuttiin. Lasten kädet viuhuivat ympäriinsä. Sen mä tulkitsin myrskytuuliksi ja kaikenmoiseksi rojuksi, joka lensi taivaalla. Kovia he ovat kokeneet.

Mä kävin puljaamassa muksujen kanssa rantavedessä. Mä uin käsipohjaa hiekalla, ja mulla oli niskassa noin kymmenen tyttöä. Yhtäkkiä mun kämmen tuntui hirveän kuumalta. Merisiili! Tietenkin. Mä olin lykännyt käteni suoraan merisiiliin. Se tuntui kuumalta mutta ei polttanut tai sattunut. Mä arvelin, että kohta saattaisi olla toinen ääni kellossa, joten mä käväisin läheisessä sukellusfirmassa hakemassa ensiapua. He kehottivat virtsaamaan sen päälle. Hyvä yritys. Oisko teillä etikkaa? Toimiihan se virtsakin, mutta mieluummin mä laittaisin siihen etikkaa. Paikalliset lapset tiesivät, että kuuma auttaa. Yksi heistä kipaisi äkkiä hiilen nuotiosta ja piti sitä mun käden alla. A vot! Hyvä siitä tuli.

Mulla oli seuraavana päivänä tärskyt Grantin kanssa Cebun saarella, joten mun oli pakko jatkaa matkaa. Ei kauheasti huvittanut lähteä Malapascuan paratiisisaarelta, vaikka edellisenä päivänä olikin taas satanut koko valoisan ajan. Näillä nurkilla tuntui olevan toinen trooppinen matalapaine, joka piti taivaan pilvessä koko ajan. Sade loppui juuri sopivasti, ja mä pääsin kuivin nahoin veneelle, joka suuntasi takaisin Cebulle. Oli vähän haikea olo.