Meidän saariseikkailu jatkui Bohol-saarella. Me oltiin aamulla hypätty valashaiden kanssa puljaamisen jälkeen pieneen veneeseen ja lähdetty kohti uusia erikoisia elukoita auringonpaisteessa ja rommipullo kainalossa. Kyllä rommia saa juoda rantalomalla ihan mihin kellonaikaan vain. Juuri ennen perille pääsyä alkoi sataa ropsittaa, joten kun vene oli hiekassa, me raahattiin reput äkkiä palmun alle turvaan, järjestettiin hotellihuone nopeasti ja sitten ruokaa äkkiä mahalaukkuun rommin kaveriksi. Siinä rytäkässä tuli yhtäkkiä myös järjestettyä seuraavaksi päiväksi snorkkelointiturnee.
Aamulla oli lähtö aikaisin, ja me pyydetiin hotellia hommaamaan meille aamiaiset ajoissa. EIhän me sitten oltukaan kuin yli puoli tuntia myöhässä veneessä. Muut turistit kyllä nyökyttelivät, että ei haitannut odottaa veneessä. Ei varmaan. Jotenkin niillä oli jäykät hymyt naamalla meille puhuessaan - varsinkin kun me kaivettiin muna-pekoni-sämpylät esille ja syötiin ne veneessä - ja varsinkin kun kävi ilmi, että ensimmäisessä kohteessa meillä on aamiainen. Ei se kauan harmittanut. Olihan meillä taas sitä rommia. Entäs sitten, että kello oli 6.30. Ja joo, matkalla näkyi myös delfiinejä.
Siinä se päivä sitten menikin snorklaillessa. Vedenalaiset maisemat olivat hyvin samankaltaisia kuin Moalboalissakin, mutta mikäs niitä katsellessa. Ympärillä pyöri paljon pieniä värikkäitä kaloja, ja näin mä vilaukselta yhden kilpikonnankin. Ei ne maisemat huonoja olleet pinnallakaan.
Seuraavana päivänä me vuokrattiin skootterit ja lähdettiin etsimään tarsiereita. Ne on niitä kaljatölkin kokoisia apinoita, joilla on lautasen kokoiset silmät. Me arvottiin pitkään säätiedotuksen kanssa, että kannattaisiko vuokrata auto vai skootterit. Skoottereihin me päädyttiin, ja tietenkin heti kylästä lähdön jälkeen alkoi sataa. Ja tietenkin me eksyttiin siinä sateessa, kun meitä neuvottiin umpikujille ja mutavelliin. Mutta löytyihän ne tarsierit. Ja heti kun sellaisen näki, ei sade enää haitannut pätkääkään. Kattokaa nyt niitä! Onko söpömpää kaveria nähty!
Meillä oli vielä hyvin aikaa ennen skoottereiden palauttamista, joten me kurvailtiin ympäri Boholia. Vähän väliä mutkan takaa ilmestyi pieni kylä, riisipeltoja, pieni kylä, riisipeltoja, pieni kylä, riisipeltoja. Kaunis saari. Boholilla oli ollut ennen joulua aikamoinen maanjäristys, ja niin meidänkin matka toppasi yhtäkkiä, kun joen ylittävästä sillasta oli romahtanut toinen puoli. Jalankulkijoille oli väsätty hätävaraportaat alas, mutta ei siitä skootterilla ajeta. Me todettiin, että ehkä me annetaan paikallisten kantaa meidän kulkupelit alas sen sijaan, että ajetaan samaa kautta takaisin. Oli vähän kylmäkin. Maanjäristys oli vienyt sillan lisäksi kirkonkin. Sääli.
Illalla me juhlittiin onnistunutta päivää rannan tuntumassa syöden ja kilistytellen. Me löydettiin pienestä lähikaupasta paikallista maustettua rommia, ja siinähän ne illat menivätkin käyden valikoimaa läpi. Sieltä löytyi kookosrommia, melonirommia, capuccino-rommia ja tietenkin rommirommia. Ei ainakaan tullut tekemisen puute. Ja mikäs siinä hiekalla istuessa, kun auringonlaskut olivat niin mahtavia.
Muutaman päivän päästä tuli aika jatkaa matkaa. Janne ja Emili lensivät Manilaan joulun viettoon, ja mä päädyin saaren itärannikolle jahtaamaan hiljaisempia ja tunnelmallisia rantoja. Meidän hotellin alakerrassa oli sukelluspulju, jossa työskentelevä rantapummi suositteli mulle paikkaa, jossa voisi opetella leijalautailemaan. Mulle alkoi muodostua suunnitelma, sillä olihan mulla se leijalautailu ämpärilistalla. Perille päästyä tuli ikävä kyllä huomattua, että täällä ei tule leijalautailua tapahtumaan. Kylä oli aivan kuollut. Ranta oli ruma. Ja tuulinen. Kyllähän siellä lautailla olisi voinut, mutta ei siellä ollut ketään, joka olisi mua opettanut.
No, nokka kohti uusia pettymyksiä. Mä olin rupatellut parin paikallisen kanssa iltasella, ja me sovittiin, että mennään yhdessä katselemaan lähialueen nähtävyyksiä. Hekin olivat lomilla ja alueella ensimmäistä kertaa. Me käytiin puljaamassa parissa luolassa, joissa oli uskomattoman kirkasta vettä. Yllättäen se olikin suolaista, vaikka me oltiin aika kaukana rannasta. Lisäksi me käytiin hautausmaalla muuten vaan käyskentelemässä. Maanjäristys oli jättänyt aika rujoa tuhoa jälkeensä sielläkin. Nämä täällä tykkäävät haudata ruumiinsa maanpäällisiin betonilaatikoihin, jotka sitten olivat haljenneet maan rytisteltyä. Meidän viimeinen kohde oli vesiputoukset. Vesiputous olikin kallionseinämää nuoleva pieni puro. Luola, hautausmaa, puro. Tässä kylän valttikortit. Kellokaan ei ollut vielä edes kahtatoista. Selkeästi aika pakata kamat ja hypätä bussiin.
Ei mulla ollut oikein mitään suunnitelmaa. Mä ajattelin käväistä Boholin Chocolate Hillseillä, Suklaakukkuloilla. Janne oli siellä jo aikaisemmin käynyt, ja sateisena skootteripäivänä ei kauheasti kiinnostanut lähteä jurnuttelemaan sinne. Bussillakin kesti jo tarpeeksi kauan. Oli jouluaatto, ja koko maa tuntui olevan matkalla jonnekin. Mun aamu oli alkanut luolilla, hautausmaalla ja surkealla vesiputouksella. Päivän mä istuin bussissa, ja lopulta, kun mä pääsin perille, aurinko alkoi laskea. Ja tietenkin alkoi taas sataa. Murr.
Suklaakukkulat olivat kyllä aika hienot. Hassun malliset, ei kovin suklaiset. Niitä jatkui aivan silmänkantamattomiin. En mä niitä montaa minuuttia kerennyt katselemaan, sillä venäläinen pariskunta tarjosi mulle kyydin kukkuloilta takaisin samalle rannalle, jossa mä olin hyvästellyt Jannen ja Emilin edellisenä päivänä, ja mä hyväksyin kiitollisena tarjouksen, sillä mua ei kiinnostanut enää pätkääkään värjötellä sateessa, vaikka mun olikin tarkoitus jatkaa matkaa toiseen suuntaan. Vietetään sitten joulu siellä. Olihan siellä ne komeat auringonlaskut!
Oikeastaan kaikki menikin oikein hyvin. Janne oli unohtanut tuliaisensa taksiin, taksikuski vei ne meidän vanhalle hotellille, ja nyt mä pääsinkin hakemaan ne kätevästi. Mun oli tarkoitus jatkaa matkaa seuraaville saarille, mutta kulkeehan niitä lauttoja joulun jälkeenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti