PHI Cebu

Sitten sinne Filippiineille. Mun tarvitsi järjestää itselleni viisuminpidennys, sillä mä aioin viipyä maassa yli kuukauden. Mä skippasin Manilan ja lensin suoraan etelään lähemmäs rauhallisia rantoja, joten mun täytyi järjestää viisumi kaupungissa nimeltä Cebu. Mä olin varautunut pirunmoiseen byrokratiahärdelliin, sillä yleensä näillä mailla saa istua vuohien ja kanojen kanssa jonossa pari päivää tai sitten lahjoa virkailija toimimaan nopeasti. Olin positiivisesti yllättnyt, että homma hoituikin parissa minuutissa lentokentällä. Hienoa!

Mä olin varannut pari yötä etukäteen hostellista, sillä mä oletin, että siihen viisumiin uppoaisi ainakin päivä. Yleensä mä vaan ilmestyn paikan päälle ja järkkään majoituksen henkilökohtaisesti. Mä olin suunnitellut viettäväni muutaman tunnin ainakin maahanmuuttovirastossa, mutta ei mun sitten tarvinnutkaan. Ihan kiva, että aikaa vapautui näin nähtävyyksien tollottamiseen. Harmi vain, että Cebun kaupungissa ei ollut mitään nähtävää. Ei sitten mitään. Cebu on kyllä tylsin, rumin ja masentavin kaupunki, jossa olen ikinä käynyt. Olihan siellä tietenkin joku kirkko, jossa oli joku Jeesus-nukke. That's it. Ja hirveä määrä katulapsia. 

Mä vietin ne kaksi yötä Cebussa, jotka olin jo etukäteen maksanut, ja lähdin sitten kiireen vilkkaa hittoon sieltä. Mä en viitsinyt kauas lähteä, sillä mulla oli parin päivän päästä tärskyt mun vanhan lukiokaverin Jannen ja hänen tyttöystävänsä Emilin kanssa. Mä päädyin läheiseen rantakaupunkiin nimeltä Moalboal pariksi päiväksi. Mä olin kyllä tietoinen, että mitään kaunista hiekkarantaa siellä ei sitten ole, mutta aivan rannan tuntumassa pitäisi olla komea koralliriutta. Ja olihan siellä.

Pari päivää mä sitten uiskentelin rantaa edestakaisin snorkkelikamojen kanssa. Siellähän oli vaikka mitä. Pari kilpikonnaa, kovasti niitä koralleja, hirmuisesti kaikenmoisia kaloja ja yksi merikäärme.

Sitten oli ne tärskyt finskien kanssa. Meillä kaikilla oli uinti valashaiden kanssa aika korkealla sijalla to do –listalla, joten me päätettiin järkätä se alta pois kuljeksimasta. Janne ja Emili tulivat uintimestoille suoraan lentokentältä vasta pimeän jälkeen, joten me päätettiin suorittaa kalakellunta seuraavana aamuna. Jotenkin siinä sitten kävi niin, että me päädyttiin illalla kylän joulujuhlan päänumeroksi. Annas ku mä selitän. Mua ja Emiliä pyydettiin tuolileikkiin mukaan. Kun musiikki pysähtyy, pitää istua tuolille ja joka kierros otetaan yksi tuoli ringistä pois. Kyllä te tiedätte. Mitä meille EI kerrottu on se, että tuolilla istuu kylän miehiä ja meidän pitää istua heidän syliinsä. Jotenkin siinä sitten kävi niin, että miehet halusivat suomalaisen neidon syliinsä ja törkkivät muutaman vanhemman paikallisen tädin pois sylistään. Leikki loppui sitten siihen, että me oltiin kaikki rähmällään maassa. Selkeästi alkoi olla nukkumaanmenoaika. 

Seuraavana päivänä me herättiin ajoissa ja into piukassa. Tänään me uitaisiin valashaiden kanssa. Me hypättiin kanoottiin, joilla meidät melottiin valashaiden luokse. Niiden evät näkyivät jo rannalle. Mä olin aika täpinöissäni. Mä en ollut hokannut, kuinka isoja ne olivatkaan. Vasta veteen hypättyä sitä vasta tajusikin, millaisista möllyköistä oli kyse. Jumaleissön, ne olivat isoja! Eikä niistä kiinnostanut meidän meno lainkaan. Ne olivat niin lauhkeita elukoita, että Emili meinasi hypätä kanootista yhden hain kitaan.

Toistan: Emili meinasi hypätä valashain kitaan! Muutama huomionarvoinen asia: Ensinnäkin elukkaa ei paljon kiinnostanut, ja toiseksi sen suu oli todellakin niin iso, että siihen voi hypätä.

Me oltiin kaikki melko muikeita vedestä noustua. Kokemus oli mieletön. Kun me oltiin selvitty äärettömästä innostuksesta, eräs tuolileikki-illan miehistä järjesti meille veneen, jolla me putputeltiin muutama tunti kohti uusia saaria ja uusia seikkailuita. Aurinko paistoi. Päivä oli alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Mukana oli vielä paikallista rommiakin. Alkoi tuntua ihan lomalta.