PHI Cebu taas

Grant lensi joulun jälkeen Filippiineille, ja me oltiin sovittu jo etukäteen treffipaikaksi pääkaupungin lähettyvillä oleva Moalboal, jonka mä olin todennut alkumatkasta ihan mukavaksi paikaksi. Cebun pääkaupunki, myös nimeltään Cebu, ei nimittäin ollut mukava ja sieltä halusi mielellään pois mielellään mahdollisimman nopeasti. Me oltiin sovittu jo viikkoa aiemmin meidän tapaamispaikka, sillä mä tiesin, että nettiyhteydet olisivat todennäköisesti olemattomat Malapascualla, ja samalla suunnitelmalla mentiin edelleen. 

Tämäkään juliste ei saanut mua jäämään Cebuun.

Grant saapui melko myöhään illalla. Joku lento jostain oli ollut myöhässä. Vähän se oli kiukuissansa, mutta äkkiä sen tuuli muuttui aamulla, kun käytiin vähän plutraamassa. Reissussa nähtiin taas muutama kilpikonna - Grantin ensimmäiset -, kauhiasti kaloja ja koralleja. Ei huono uudenvuodenaatto.

Meidän majatalon naapurit kokkasivat koko päivän kaiken moista pihallaan, ja meidän porstualle kantoi aivan mielettömät ihanat tuoksut. Aina ohi kulkiessa me vilkuiltiin, mitä siellä oikein kokataan. Tulella ritisi kokonainen kullankeltainen sika. Vesi vain tirisi kielellä. 

Me saatiin kutsu heidän uudenvuodenbileisiinsä, joten mekin päästiin maistamaan sikaa. Pöydät  oikein notkuivat kaikenlaisista herkuista. Mä lapoin lautaselle vähän kaikkea ja pöytään päästyä olin aika yllättynyt, että jokainen ruoka sisälsi possua. Mä luulin, että lautasella oli perunasalaattia - ei, se oli sikaa. Mä luulin, että lautasella oli curry-vihanneksia - ei, se oli sikaa. Mä luulin, että lautasella oli paistettua riisiä - ei, se oli jauhettua sikaa. Ja hitto, että maistuikin hyvälle!

Me vedäyttiin vielä ihastelemaan auringonlaskua muutaman bissen kanssa. Isännät tarjosivat nekin. Täytyy muistaa mainita, että filippiiniläiset ovat kenties vieraanvaraisinta sakkia, johon olen missään törmännyt. Hienoja isäntiä. Vuoden viimeinen auringonlasku oli ohi, ja me keräännyttiin katselemaan raketteja. Kauhea pauke oli alkanut jo pitkälle ennen puoltayötä, mutta ei ketään tuntunut haittaavan. Ei edes koiria, jotka juoksivat hännät viuhuen rakettien viereen haukkumaan. Mä en ole ennen törmännyt myöskään koiriin, jotka pitäisivät ilotulitteista.

Seuraavana päivänä mentiin uiskentelemaan mun vanhojen kamujen, valashaiden, kanssa. Meri oli selkeästi ärtsympi kuin viime kerralla, ja meidän oli hankala uida, pysyä paikallaan ja sukeltaa. Edellisellä kerralla oli helppo sukeltaa valashaiden alle, kellua paikallaan ja möllöttää tai uida niiden perässä, kun ne hiljalleen liukuivat veden läpi. Toisaalta tällä kerralla me nähtiin, miten nopea elukka valashai voikin olla. Yhtäkkiä vain pyrstöä heiluttamalla ne olivatkin viiden kymmenen metrin päässä. Upeita eläimiä. 

     

Kalakelluttelun jälkeen me jatkettiin matkaa pohjoiseen meidän työkaverin luokse. Meidän naapurissa Wadeyessä asuu filippiiniläinen opettaja australialaisen miehensä kanssa, ja he ovat meitä pyytäneet käymään luonaan. Me oltiin toki nähty valokuvia jo aiemmin, mutta silti mulla lävähti leuka lattiaan, kun me astuttiin heidän kotiinsa. Talo oli aivan meren äärellä, ja heillä oli yksityinen ranta, jonka vesistä ilmestyi silloin tällöin kilpikonnan pää. Talo itse oli aivan mahtava. Siinä oli neljä kerrosta, seitsemän makuuhuonetta ja varmaan samanverran vessoja. Älytöntä luksusta ja aivan pennosilla!

Talo oli rakennettu samaan kylään, josta meidän filippiiniläinen naapuri oli kotoisin. Me käytiin vilkaisemassa hänen lapsuudenkotiaan, joka oli käytännöllisesti bambuhökkeli. Mahtaa makea elämä nyt maistua. Kylä itsessään oli todella söötti. Kaikki tunsivat meidän isäntäperheen, olivathan he joko sukua tai olleet osallisina talon rakennuspuuhiin. 

Me vietettiin pari päivää heidän vierainaan. Kierreltiin ympäri kylää, saatiin yksityiskierros Filippiinien vanhimmassa kirkossa, käytiin toreilla hölmöttelemässä tarjontaa ja pyörittelemässä päitämme paikalliselle erittäin epäilyttävälle alkoholille. Huh. Litku oli friteerausrasvan näköistä kamaa vanhoissa tynnyreissä. Mä olin maistellut uutenavuotena jotain paikallista Baileysiltä maistuvaa kookosviinaa, jota kauhottiin koussikalla ämpäristä, ja se maistui todella hyvältä, mutta ei mulla ollut rohkeutta maistaa tätä kamaa.

Meillä oli lennot järkättynä jo seuraavalle saarelle, ja lentokenttä oli tietenkin Cebussa. Meillä oli muutama tunti aikaa ennen lentokentälle menoa, joten me käytiin Grantin kanssa katsomassa se kirrko, missä on se Jeesus-lapsi, jota täällä niin kovasti palvotaan. Meille jäi vielä aikaa käydä vanhassa puolustuslinnakkeessa. Vieläkin oli aikaa, ja kaikki näkemisen arvoinen oli jo nähty puolessa tunnissa, joten me päädyttiin nappaamaan taksi ostoskeskukseen. Surullista, jos ei ole muuta tekemistä kuin mennä ostoskeskukseen paikalliseen hesburgeriin. Edelliseen virkkeeseen tiivistyy koko Cebun-kaupunki.

Purilaiset naamaan ja lentokentälle! 

PHI Malapascua

Joulupäivänä oli aika vaihtaa maisemaa. Korkea aika vaihtaa maisemaa. Mä halusin kivan ja rauhallisen rannan jossain, missä ei rantakauppiaat tule tyrkyttämään kaikenmoista roinaa. Vaikka on kyllä myönnettävä, että missään muualla maailmassa en ole törmännyt näin mukaviin, lepposiin ja ystävällisiin kauppiaisiin. Pelkkä "ei kiitos" riittää. No, mutta siis. Paikanvaihdos ja Malapascua.

Jos Malapascuan nimi kuullostaa jotenkin tutulta, se saattaa johtua siitä, että Haian-myrky veti sen aika sileäksi. Mulla ei ollut aikomusta lähteä niille nurkille seikkailemaan, mutta mä en jotenkaan saanut kauheasti irti Cebusta ja Boholista. Malapascua oli kuulemma upea ennen myrskyä, joten mä ajattelin kokeilla onnea ja lähteä katsomaan, oliko siitä mitään jäljellä.

Pitkän bussimatkan aikana alkoivat maisemat muuttua, mitä pohjoisemmaksi mentiin. Palmuista ei ollut jäljellä enää kuin rungot. Ensin taloista puuttuivat katot, sitten seinä ja katto, sitten pari seinää ja katto, lopulta jäljellä oli vain kivijalat. Tien varsilla oli pieniä pahvikylttejä, joihin oli raapusteltu kiitoksia ja avunpyyntöjä. "Please, help us." "Thank you, world, for helping us. " "God save us!" Itkuhan siinä meinasi tulla. Kyllä luontoäidillä on habaa.

Bussimatkan jälkeen mulla oli vielä edessä venematka saarelle. Itse Malapascua oli vähintään yhtä huonossa kunnossa. Monesta majatalosta mut käännytettiin pois. Huoneet eivät olleet asumiskunnossa. Bungalowit olivat lentäneet myrskytuulien mukana hittoon. Kahdestatoista huoneesta oli toimintakunnossa vain kaksi. Ulkomaalaisomistuksessa olevat hotellit olivat toki auki, mutta mä halusin löytää jotakin kivaa ja paikallista. Tuli sellainen olo, että nämä ihmiset täällä tulevat tarvitsemaan turistidollareita vielä pitkään ja parempi, että rahat jäävät saarella asuville ihmisille. Lopulta mä löysin pienen majatalon. Yön hinnaksi tuli 5 dollaria, eihän se paljon ollut mutta jotain silti.

Itse saari oli kyllä vielä kaunis kuin mikä. Rannan hiekka oli vitivalkoista, vesi turkoosia ja taivas vihdoinkin pilvetön. Mä lätkäisin itseni hiekalle enkä juuri liikahtanut koko päivänä lainkaan. Mä olin pakannut mukaan vinon pinon kirjoja ja ensimmäisenä rantapäivänä mä taisin lukea niistä kaksi. Mulla oli kyllä tarkoitus kävellä saaren ympäri, mutta eihän siitä mitään tullut. Oli vaan niin pirun hyvä olla tekemättä mitään.

Mä vietin vajaan viikon Malapascualla. Mulle muodostui hyvin nopeasti rutiini. Aamulla rannalle, sitten puljausta ja yksi kirja, kolmelta tunnin hieronta a 7,5 dollaria, neljäksi ainoaan auki olevaan baariin happy houriksi, samalla tsekataan auringonlasku, sitten lähigrillin kautta majataloon jännittämään, koska sähköt tulevat takaisin. Jos ne eivät tule takaisin sitten mä menin nukkumaan kello kahdeksan. Jos ne tulivat takaisin, mä olin hereillä jopa puoli yhdeksään.

Grillikatoksen alla istuessa kanan tai possun paistumista odotellessa tuli rupateltua paikallisten kanssa. Kukaan ei ollut saarella kuollut, mikä oli kieltämättä pieni ihme. Läheistä kioskia pitävä täti kertoi, että hänen talostaan lähti yläkerta eikä hänellä ole vieläkään sähköjä, vaikka myrskystä on jo yli kuukausi. Naapurilla on sähköt, mutta kioskintädillä ei ole varaa uusiin sähköjohtoihin, kun pitää hommata niin paljon kaikkea muutakin. Toisaalta hän oli kiitollinen, että talosta jäi jäljelle edes alakerta. Monet perheet asuivat teltoissa tai vanerihökkeleissä.

Saarella ei tuntunut olevan mun lisäksi kuin muutama muu turisti, joten mun vakkaripaikoissa mut tunnettiin hyvin nopeasti nimeltä. Iltapäivällä mun seuraan liittyi yleensä lauma muksuja. Heidän englantinsa ei ollut kovin kummoista, mutta hyvin me juttuun tultiin silti. He kertoivat mulle tarinoita myrskystä, niin mä ainakin oletan, sillä puheen papatuksesta mä erotin välillä sanan Yolanda - nimen, jolla myrskyä täällä kutsuttiin. Lasten kädet viuhuivat ympäriinsä. Sen mä tulkitsin myrskytuuliksi ja kaikenmoiseksi rojuksi, joka lensi taivaalla. Kovia he ovat kokeneet.

Mä kävin puljaamassa muksujen kanssa rantavedessä. Mä uin käsipohjaa hiekalla, ja mulla oli niskassa noin kymmenen tyttöä. Yhtäkkiä mun kämmen tuntui hirveän kuumalta. Merisiili! Tietenkin. Mä olin lykännyt käteni suoraan merisiiliin. Se tuntui kuumalta mutta ei polttanut tai sattunut. Mä arvelin, että kohta saattaisi olla toinen ääni kellossa, joten mä käväisin läheisessä sukellusfirmassa hakemassa ensiapua. He kehottivat virtsaamaan sen päälle. Hyvä yritys. Oisko teillä etikkaa? Toimiihan se virtsakin, mutta mieluummin mä laittaisin siihen etikkaa. Paikalliset lapset tiesivät, että kuuma auttaa. Yksi heistä kipaisi äkkiä hiilen nuotiosta ja piti sitä mun käden alla. A vot! Hyvä siitä tuli.

Mulla oli seuraavana päivänä tärskyt Grantin kanssa Cebun saarella, joten mun oli pakko jatkaa matkaa. Ei kauheasti huvittanut lähteä Malapascuan paratiisisaarelta, vaikka edellisenä päivänä olikin taas satanut koko valoisan ajan. Näillä nurkilla tuntui olevan toinen trooppinen matalapaine, joka piti taivaan pilvessä koko ajan. Sade loppui juuri sopivasti, ja mä pääsin kuivin nahoin veneelle, joka suuntasi takaisin Cebulle. Oli vähän haikea olo. 

PHI Bohol

Meidän saariseikkailu jatkui Bohol-saarella. Me oltiin aamulla hypätty valashaiden kanssa puljaamisen jälkeen pieneen veneeseen ja lähdetty kohti uusia erikoisia elukoita auringonpaisteessa ja rommipullo kainalossa. Kyllä rommia saa juoda rantalomalla ihan mihin kellonaikaan vain. Juuri ennen perille pääsyä alkoi sataa ropsittaa, joten kun vene oli hiekassa, me raahattiin reput äkkiä palmun alle turvaan, järjestettiin hotellihuone nopeasti ja sitten ruokaa äkkiä mahalaukkuun rommin kaveriksi. Siinä rytäkässä tuli yhtäkkiä myös järjestettyä seuraavaksi päiväksi snorkkelointiturnee.

Aamulla oli lähtö aikaisin, ja me pyydetiin hotellia hommaamaan meille aamiaiset ajoissa. EIhän me sitten oltukaan kuin yli puoli tuntia myöhässä veneessä. Muut turistit kyllä nyökyttelivät, että ei haitannut odottaa veneessä. Ei varmaan. Jotenkin niillä oli jäykät hymyt naamalla meille puhuessaan - varsinkin kun me kaivettiin muna-pekoni-sämpylät esille ja syötiin ne veneessä - ja varsinkin kun kävi ilmi, että ensimmäisessä kohteessa meillä on aamiainen. Ei se kauan harmittanut. Olihan meillä taas sitä rommia. Entäs sitten, että kello oli 6.30. Ja joo, matkalla näkyi myös delfiinejä.

 

Siinä se päivä sitten menikin snorklaillessa. Vedenalaiset maisemat olivat hyvin samankaltaisia kuin Moalboalissakin, mutta mikäs niitä katsellessa. Ympärillä pyöri paljon pieniä värikkäitä kaloja, ja näin mä vilaukselta yhden kilpikonnankin. Ei ne maisemat huonoja olleet pinnallakaan.

Seuraavana päivänä me vuokrattiin skootterit ja lähdettiin etsimään tarsiereita. Ne on niitä kaljatölkin kokoisia apinoita, joilla on lautasen kokoiset silmät. Me arvottiin pitkään säätiedotuksen kanssa, että kannattaisiko vuokrata auto vai skootterit. Skoottereihin me päädyttiin, ja tietenkin heti kylästä lähdön jälkeen alkoi sataa. Ja tietenkin me eksyttiin siinä sateessa, kun meitä neuvottiin umpikujille ja mutavelliin. Mutta löytyihän ne tarsierit. Ja heti kun sellaisen näki, ei sade enää haitannut pätkääkään. Kattokaa nyt niitä! Onko söpömpää kaveria nähty!

Meillä oli vielä hyvin aikaa ennen skoottereiden palauttamista, joten me kurvailtiin ympäri Boholia. Vähän väliä mutkan takaa ilmestyi pieni kylä, riisipeltoja, pieni kylä, riisipeltoja, pieni kylä, riisipeltoja. Kaunis saari. Boholilla oli ollut ennen joulua aikamoinen maanjäristys, ja niin meidänkin matka toppasi yhtäkkiä, kun joen ylittävästä sillasta oli romahtanut toinen puoli. Jalankulkijoille oli väsätty hätävaraportaat alas, mutta ei siitä skootterilla ajeta. Me todettiin, että ehkä me annetaan paikallisten kantaa meidän kulkupelit alas sen sijaan, että ajetaan samaa kautta takaisin. Oli vähän kylmäkin. Maanjäristys oli vienyt sillan lisäksi kirkonkin. Sääli. 

Illalla me juhlittiin onnistunutta päivää rannan tuntumassa syöden ja kilistytellen. Me löydettiin pienestä lähikaupasta paikallista maustettua rommia, ja siinähän ne illat menivätkin käyden valikoimaa läpi. Sieltä löytyi kookosrommia, melonirommia, capuccino-rommia ja tietenkin rommirommia. Ei ainakaan tullut tekemisen puute. Ja mikäs siinä hiekalla istuessa, kun auringonlaskut olivat niin mahtavia.

Muutaman päivän päästä tuli aika jatkaa matkaa. Janne ja Emili lensivät Manilaan joulun viettoon, ja mä päädyin saaren itärannikolle jahtaamaan hiljaisempia ja tunnelmallisia rantoja. Meidän hotellin alakerrassa oli sukelluspulju, jossa työskentelevä rantapummi suositteli mulle paikkaa, jossa voisi opetella leijalautailemaan. Mulle alkoi muodostua suunnitelma, sillä olihan mulla se leijalautailu ämpärilistalla. Perille päästyä tuli ikävä kyllä huomattua, että täällä ei tule leijalautailua tapahtumaan. Kylä oli aivan kuollut. Ranta oli ruma. Ja tuulinen. Kyllähän siellä lautailla olisi voinut, mutta ei siellä ollut ketään, joka olisi mua opettanut.

No, nokka kohti uusia pettymyksiä. Mä olin rupatellut parin paikallisen kanssa iltasella, ja me sovittiin, että mennään yhdessä katselemaan lähialueen nähtävyyksiä. Hekin olivat lomilla ja alueella ensimmäistä kertaa. Me käytiin puljaamassa parissa luolassa, joissa oli uskomattoman kirkasta vettä. Yllättäen se olikin suolaista, vaikka me oltiin aika kaukana rannasta. Lisäksi me käytiin hautausmaalla muuten vaan käyskentelemässä. Maanjäristys oli jättänyt aika rujoa tuhoa jälkeensä sielläkin. Nämä täällä tykkäävät haudata ruumiinsa maanpäällisiin betonilaatikoihin, jotka sitten olivat haljenneet maan rytisteltyä. Meidän viimeinen kohde oli vesiputoukset. Vesiputous olikin kallionseinämää nuoleva pieni puro. Luola, hautausmaa, puro. Tässä kylän valttikortit. Kellokaan ei ollut vielä edes kahtatoista. Selkeästi aika pakata kamat ja hypätä bussiin.

Ei mulla ollut oikein mitään suunnitelmaa. Mä ajattelin käväistä Boholin Chocolate Hillseillä, Suklaakukkuloilla. Janne oli siellä jo aikaisemmin käynyt, ja sateisena skootteripäivänä ei kauheasti kiinnostanut lähteä jurnuttelemaan sinne. Bussillakin kesti jo tarpeeksi kauan. Oli jouluaatto, ja koko maa tuntui olevan matkalla jonnekin. Mun aamu oli alkanut luolilla, hautausmaalla ja surkealla vesiputouksella. Päivän mä istuin bussissa, ja lopulta, kun mä pääsin perille, aurinko alkoi laskea. Ja tietenkin alkoi taas sataa. Murr. 

Suklaakukkulat olivat kyllä aika hienot. Hassun malliset, ei kovin suklaiset. Niitä jatkui aivan silmänkantamattomiin. En mä niitä montaa minuuttia kerennyt katselemaan, sillä venäläinen pariskunta tarjosi mulle kyydin kukkuloilta takaisin samalle rannalle, jossa mä olin hyvästellyt Jannen ja Emilin edellisenä päivänä, ja mä hyväksyin kiitollisena tarjouksen, sillä mua ei kiinnostanut enää pätkääkään värjötellä sateessa, vaikka mun olikin tarkoitus jatkaa matkaa toiseen suuntaan. Vietetään sitten joulu siellä. Olihan siellä ne komeat auringonlaskut! 

Oikeastaan kaikki menikin oikein hyvin. Janne oli unohtanut tuliaisensa taksiin, taksikuski vei ne meidän vanhalle hotellille, ja nyt mä pääsinkin hakemaan ne kätevästi. Mun oli tarkoitus jatkaa matkaa seuraaville saarille, mutta kulkeehan niitä lauttoja joulun jälkeenkin.