Kaka-du, Kaka-done!

Kakadu on ihan pirun ärsyttävän ja kovaäänisen linnun lisäksi Darwinin lähettyvillä sijaitseva varsin komea kansallispuisto. Kakadu tunnetaan lähinnä kahdesta varsin vanhasta seikasta, joista toinen on 55 miljoonaa ja toinen noin 50 000 vuotta vanha. Ja onhan ne maisematkin kovin mukavia.

Nämä 55 miljoonaa vuotta vanhat kaverit ovat tietysti krokoja. Aussilan pohjoisosissa asustelee kahdentyyppisiä krokoja - makean veden krokoja ja suolaisen veden krokoja. Kummankaan puraisu ei varmastikaan tunnu kivalta, mutta suolaisen veden krokot ovat ne, joita kannattaa oikeasti pelätä. Hai saattaa kyllä puraista palasen ihmisestä, mutta ne eivät tykkää ihmislihasta. Krokot päinvastoin ihan väijyvät ihmispoloja ja pistelevät kokonaisen ison äijänkin ihan mielellään poskeensa. Syöväthän ne sentään vesipuhveleitakin, jotka painavat yli tuhat kiloa. Se on aika vänskä fiilis, kun tuijottelee krokoa sekä kroko tuijottelee takaisin ja sitten sitä hoksaa, ettei enää ole ravintoketjun huipulla.

Me nähtiin Kakadussa useampaankin otteeseen niitä suolaisen veden krokoja - salties. Nimi on sinällään aika hämäävä, sillä suolaisen veden krokot kyllä tykkäävät kovastikin uiskennella makeassa vedessä. Niinpä Kakadun vesireittien rannoilla oli tasaisin väliajoin varoituskylttejä, joissa kielletään uiminen ja kehotetaan välttämään rannan läheisyyttä. Silti silloin tällöin muutaman turistin matka loppuu Kakadun jokiin ja lampiin. Me käveltiin muutaman suositellun vesireitin varrella ihan merkittyjä polkuja. Me saavuttiin perille melkein auringon laskiessa ja päätettiin tehdä pieni kävelyreitti joen rannalla. Virhe. Oltiin kävelty muutama metri polkua, joka johti metallisille tarkkailutasanteille, kun metsän puolelta polkua alkoi kuulua tasaista möreää murinaa. Ööööö… villisiat eivät kuulosta tuolta. Ei siellä mitään näkynyt, mutta tiivistettiin kyllä tahtia aika tarmokkaasti. Seuraavana päivänä valoisaan aikaan tehtiin sama lenkki uudestaan ja ihmeteltiin, missäs kohtia se mörinä kuului. Grant totesi, että jossakin näillä main, kun tuntuu ilmassa vielä eilisen jännäkakan tuohkaisu.

Sitten se toinen vähän junnumpi vain 50 000 vuotta vanha homma. Kakadu on täynnä aboriginaalien kalliomaalauksia. Vanhempien arvioidaan olevan noin 50 000 vuotta vanhoja ja nuoremmat vain muutaman sata vuotta. Ja mistäs niin päätellään? Maalauksista on vaikea ottaa näytteitä radiohiiliajoitusta varten tuhoamatta maalauksia täysin, mutta itse maalausten teemat ja kohteet kertovat paljon. Uusimmissa maalauksissa esiintyy purjelaivoja, valkoisia valloittajia isoine saappaineen, piippu huulessa ja kädet taskuissa (ei aboriginaaleilla ollut taskuja tai saappaita), kivääreitä tai naisten pitsikäsineitä. Nämä maalaukset eivät voi olla muutamaa sataa vuotta vanhempia.

Sitten on tietysti ne superjännät tapaukset, joissa maalauksissa esiintyy jo sukupuuttoon kuolleita eläimiä kuten Tasmanian tiikereitä. Monissa maalauksissa elukat ovat lisäksi ihmisiin verrattuna aivan järjettömän kokoisia. Me mietittiin aluksi, että kai koko kuvastaisi eläimen tärkeyttä, mutta ranger tiesi kertoa meille, että eläimet olivatkin ihan oikeassa kokoluokassa, sillä tällä mantereella oli muutama kymmenen tuhatta vuotta sitten mahtavan kokoisia kenguruita ja emuja. Lisäksi ranger huomautti meille, että eikös ole aika outoa, että alueen maalauksissa on bumerangeja, jotka ovat Kakadun metsäisillä tasangoilla aika hyödyttömiä. No, totta vikiset, outoahan se. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten Kakadu tietenkin näytti aivan toiselta. Suot ja metsät ilmestyivät ennen heinikkoisille aroille, joilla bumerangi on oiva metsästysväline, vasta kun meillä pohjoisessa loppui jääkausi ja merenpinta nousi. Voi helkuta! Kun meillä oli vielä Turun päällä kilometrin paksuudelta jäätä, nämä täällä harjoittivat jo melkoisen upeaa ja yksityiskohtaista kuvataidetta. Kuvataidetta, joka on vieläkin näkyvissä kallionseinämissä. Maalaukset eivät ole lasien takana kaapissa, jonka ilmankosteutta valvotaan jatkuvasti. Äää, mun mieli räjähtää! Osa noista maalauksista on viisikymmentä tuhatta vuotta vanhoja! TAJUATTEKSTE!!!?

Pussihukka

Jättikenguru

Australian aboriginaaleilla onkin maailman vanhin yhtäjaksoinen kulttuuriperinne, mikä meinaa raffisti sitä, että nykyiset nuorukaiset osaavat vielä tulkita kalliomaalauksia ja heille maalausten hahmot ovat vieläkin näinkin pitkän ajan kuluttua tuttuja. Heillä on suora ja välitön yhteys 50 000 takaisiin esi-isiinsä. Aivan mieletöntä! He ovat asuneet näillä mailla yli 3000 sukupolven ajan, pitäneet maasta huolta, jotta maa voisi pitää heistä huolta. Monet maalauksista ovatkin ohjeita. Maalauksissa opastetaan, mitä voi syödä ja mitkä paikat ovat kilppareissa ja kaloissa maukkaimpia. Myös käyttäytymissäännöt ovat kallioissa. Paha saa palkkansa. Varkaan, jonka käsistä roikkuu kasseja, pusseja ja varastettu kalansaalis, päivät päättyivät mystisesti, kun hänet muurattiin luolaan. Maa antaa, ja maa ottaa.

Sitten tuli valkoinen mies, joka alkoi tonkia maata ja löysi uraania. Sen pituinen se. Nykyään aboriginaaliyhteisön vanhimpia kutsutaan nimellä traditional owners eli vapaasti käännettynä jotakin sellaista kuin perinteiset maanomistajat. Maanomistajilta pitää pyytää lupa, jotta heidän maillaan saa esimerkiksi kävellä. Aboriginaalit itse eivät kyllä koe omistavansa maata. Maa omistaa heidät. Jotenkin tuntuukin, että luvan pyyntö on vain muistutus meille valkoisille siitä, ketkäs täällä olivatkaan aikaisemmin. He osaavat lukea luontoa ja ympäristöään tavoin, joita valkoiset valloittajat eivät vieläkään osaa. Esimerkiksi aboriginaalit kutsuivat aluetta, jolta uraania löytyi, sickness-countryksi - sairausmaaksi. Kyllä he tietävät, mistä puhuvat.

Okei, sitten se kolmas homma eli maisemat. Kakadun pohjoisosat ovat mangrovemetsää, joka muuttuu monsuunimetsäksi, joka muuttuu soiksi, joiksi, lammiksi. Täällä hengaavat krokot ja aivan tolkuton määrä vesilintuja. Monsuunikauden aikana vedenpinta nousee peittäen alleen laajat alueet. Tällöin ei kannata lähteä omin nokkinensa tarpomaan, sillä levinneiden vesien lisäksi leviävät myös krokot. Niiden reviiri kasvaa, ja ne pääsevät liikkumaan huomattavasti laajemmalle huomattavasti nopeammin.

Sisämaassa on kuivaa metsää, joka kohoaa korkeasta heinikosta. Aikoinaan vaeltelevat aboriginaaliheimot kaskesivat kuivaa heinikkoa, jotta monsuunikauden alun ukkosmyrkyt eivät sytyttäisi ja polttaisi koko aluetta. Kontrolloidut palot polttavat kuivahkon heinän mutta ei puita ja pensaita. Kakadun viranomaiset toimivat yhteistyössä aboriginaalien kanssa ja polttavat vieläkin kuivat heinät pois. Iltaisin metsästä tulvi savu ja liekkien loimotus. Päivisin tulirajalla pörräsivät kymmenet haukat, jotka vetelivät kitaansa tulta pakoon kipittävät elukat. Ihme kyllä, niitä ei kiinnostanut termiitit. Eikä termiittejä juuri kiinnostanut tulipalot. Aika epeleitä.

Kuivasta metsästä nousevat korkeat pystysuorat kalliot, jotka on kirjailtu maalauksin. Pystysuorat kalliot ovat muodostuneet joskus ties koska, kun meri on huuhtonut kallioiden reunoja. Jos vihreän metsän kuvittelee loiskiviksi aalloiksi, maisema näyttääkin aivan samalta kuin Victorian Great Ocean Road. Kyllä meidän planeetta on ihmeellinen. Koska krokot eivät ole mestarikiipeilijöitä, voi kallioiden päällä olevissa joissa ja lammissa uiskennella turvallisin mielin. Viimeisenä päivänä me päästiinkin pesemään reissun hiet ja hiekat iholta. Tuntui kyllä ihanalta.

Kakadu on ehdottomasti paikka, johon haluan uudelleen. Ensi kerralla nelivedon kanssa, ja ainakin joskus monsuunin aikana!