Eräs toinen sunnuntai

Mun Melbournen-kontaktit muuttivat pois (buu!), joten me pakattiin viikonloppukamat viimeisen kerran ja lähdettiin läksiäisiin. Läksiäisistä mulla ei valitettavasti ole vielä kuvamateriaalia, joten kerrotaan tässä teille dagen-efteristä. Krapulapäiväksi sunnuntai oli oikein onnistunut. Vielä onnistuneempi se olisi ollut, jos mä olisin pystynyt muodostamaan kokonaisia lauseita tai pystynyt keskittymään muiden kokonaisiin lauseisiin. Mutta kun ei, niin ei. Mutta eivät tuntuneet muutkaan olleen kauhean älykkäällä päällä. Me sovittiin meidän reissukamu-Daven ja Grantin vanhan koulukaveri-Lauran kanssa tärskyt mun suosikki- vietnamilaiseen ravinteliin. Me käppäiltiin paikan päälle, eikä ketään näkynyt missään, joten mentiin sisälle ja tilattiin sapuskaa. Kolme varttia myöhemmin astuttiin ravintolasta kadulle, ja siinä ne nojailivat seinään ravintolan vieressä. Olivat kuulemma käyneet katsomassa, oltiinko me jo sisällä. Ei kuulemma oltu. Mäkin pidin silmällä katua, mutta ei siellä ketään ollut. En ymmärrä.

Wilman kotikadulla oli katukemut. Tie oli suljettu muutaman korttelin matkalta, ja asfaltille oli pystytetty monenmoista kojua ja lavaa. Live-musiikki soi kajareista, ja ihmiset kittasivat sunnuntaikaljaa auringonpaisteessa. Oli mukava fiilis. Kierreltiin alueella jonkin aikaa, ja nälkäiset vietnamilaisesta sapuskasta paitsi jääneet nappasivat kojuista katusapuskaa. Me hölmöteltiin sillä aikaa musiikkitarjontaa, joka oli vähintäänkin monipuolista. Toiselta lavalta tuli afrojazzia ja toiselta kristillistä räppiä. Me käveltiin aikamme ympäriinsä, ja pojat koettivat maistella vähän oluttakin, mutta eihän siitä mitään tullut. Poor effort. Me noustiin ratikkaan ja lähdettiin takaisin cityä kohti. Dave nukahti heti päästyään istumaan.

Itse kuningatarkin oli päässyt paikalle. Good on ya, Madge!

Me oltiin sovittu Bearin kanssa, että käydään iltamurkinalla, kunhan se pääsee töistä. Raasuparka soitettiin töihin läksiäistensä jälkeisenä päivänä. Huh. Työpäivä venyi venymistään, ja meillä alkoi kaikilla lupsua silmäluomet. Käytiin Roof Top Barissa juomassa neljä litraa kahvia (Dave tietenkin teetä, onhan se sentään engelsmanni) ja katseltiin muikeina auringonlaskua. Lopulta, kun Bear pääsi töistä, käytiin vetäisemässä kiinalaisia dumplingeja naamaan, ja pojat halusivat käydä vielä iltabissellä. Kai niillä otti vähän luonnon päälle, kun päivällä ei meinannut saada tuoppia alas.

Dave sattuu asumaan hostellissa, joka on Grantille hyvin tutun pubin yläkerrassa. Exford Hotel on pubi, jossa Grant on oppinut juomaan olutta. Grantin vanha koulukamu muutti kolmetoista vuotta sitten lähialueelle, ja Exfordista tuli sällien kantis oivan kulttuuritarjontansa ja sen asiakaskunnan tarjoamien mielekkäiden filosofisten keskustelujen vuoksi. Har har. Ei, kun bisse oli halpaa. Kolmetoista vuotta sitten kannullinen olutta maksoi kymmenen dollaria, mutta se oli silloin kultaisina hyvinä aikoina kolmetoista vuotta sitten. Nykyään se on kaksitoista dollaria. Mihin tämä maailma on oikein mennyt?