Australian ympäri kymmenessä päivässä - Mä näen sinistä

Ja homma jatkuu...

PÄIVÄ 6

Kuudentena päivänä ei varsinaisesti tapahtunut kyllä mitään. Aamulla nähtiin kyllä villihevosia, mutta siinä se sitten olikin. Yhdellä niistä oli selvästi kipeä jalka, ja se näytti siltä, ettei kovin monta päivää enää kestä. Mulla ei ollut puhelimessa kuuluvuuksia, mutta seuraavalta bensa-asemalta soitin kansallispuiston rangereille ja annoin hevosen koordinaatit. Joskohan ne sitten kävisivät sen lopettamassa, ettei se tänttäröi tuskissaan tiellä  liikenteen seassa. Muuten päivä menikin paluumatkan merkeissä. Istuttiin autossa nelisentoista tuntia ja yritettiin päästä mahdollisimman etelään. Mä olin kartasta laskeskellut, että pitäisi vähintään 1200 kilometriä keretä rullailla. Illalla pistettiin taas teltat tien syrjään levähdysalueelle. Siinä se oikeastaan olikin se päivä. Me oltiin nämä maisemat jo kertaalleen nähty, eikä meillä ollut oikein syytä fiilistellä tien päällä sen enempää kuin oli pakko. Oikeastaan päivä meni paljon nopeammin kuin menomatkan ajelu. Oli vähän sellainen tekemisen meininki.

PÄIVÄ 7

Grant ehdotti, että vedettäisiin Great Ocean Road putkeen Rockin-reissun kanssa. Sehän sopi. Me tarvittiin matkan varrelta vielä yöpymispaikka ennen Suurta meritietä. Mä katselin kartasta, että Adelaidesta etelään olisi kansallispuisto, jossa voisi yöpyä autolastillinen ihmisiä muutamalla pennosella, joten me päätettiin vetäistä vähän lyhyempi päivä autossa ja suunnata sinne. Sitä paitsi matkaopaskirjasen mukaan kansallispuistossa olisi jos jonkinmoista tekemistä. Paikan päällä selvisikin, että meressä on aivan liian vaarallista uida, sillä merivirrat ovat todella voimakkaita ja voivat helposti vetää joko merelle tai pinnan alle. Ei kiitos. Myös karttaan merkityt järvet olivat kuivuneet suolajärviksi. Okei, tämä meinasi sitten sitä, että ei peseydytty tänäänkään. Edellinen yöhän meni taas tienposkessa.

Emun jälki suolassa

Me kierreltiin erilaisia pikku lenkkejä kansallispuistossa, yritettiin bongailla pelikaaneja ja echidnoja. Ei näkynyt. Illan hämärtyessä kurvattiin leirintäalueelle, ja silloin näkyi kyllä paljon kenkuja. Me ajettiin soratietä hiljalleen eteenpäin ja pysähdyttiin katselemaan kenguruita. Ne nostivat päätään heinikosta, höristelivät korviaan ja haastoivat selvästi tuijotuskisaan. Tuntuivat olevan jopa yhtä kiinnostuineita meistä kuin me niistä. Leirintäalueella oli hieman vaikeuksia löytää sellainen paikka teltoille, ettei navakka tuuli olisi puhaltanut niitä kumoon. Vuorokausi aiemmin me paistuttiin aavikon helteessä, ja nyt mulla oli melkein koko vaatekassin sisältö niskassa, sillä tuuli tuiversi kyllä luihin ja ytimiin saakka. Pimeän tultua me tuijotettiin melko täyttä tähtitaivasta niskat kenossa. On se vaan niin, että en ole samanlaista nähnyt pohjoisella pallonpuoliskolla. Melko mykistävää. Pojat päättivät vielä lähteä etsimään aikaisempia kenguruita taskulamppujen valossa. Ansku meni jo pehkuihin, mutta mä lähdin mukaan. Ei sieltä pöheköistä enää muuta näkynyt kuin taskulampun keillassa vilkkuvia silmiä. 

PÄIVÄ 8

Aamulla mä suunnittelin käveleväni rannalle yksinäni, ennen kuin muut kaivautuivat teltoistaan. Ansku olikin myös hereillä ja lähti mun matkaan. Me käveltiin parin kilometrin matka läpi hiekkadyynien. Taidettiin säikäyttää pari kenguruperhettä, sillä puskista lähti pomppimaan L-kenguru, M-kenguru ja S-kenguru. Ilma oli vieläkin vähän kirpsakka ja tuulinen, mutta ei rantakaan näyttänyt miltään auringonottobiitsiltä. Aallot olivat melko voimakkaita, ja hiekka oli käytännöllisesti katsoen pienen pientä simpukkahilettä, joka tuntui kuin lasinsiruilta jalkojen alla. Jotenkin tyrskyissä ja rannan loputtomuudessa tuntui olevan jonkinlaista alkuvoimaa. Paluumatka me käppäiltiin nelivetotiellä, jonka hiekasta me tunnistettiin ainakin kengurun, jäniksen, ketun ja vompatin jalanjäljet.

Me lähdettiin köröttelemään kohti Victorian osavaltiota ja Great Ocean Roadia. Matkalla meritielle sattui kaikenmoista. Ensin me eksyttiin. Sitten meiltä loppui bensa. Jep. Onneksi se sattui sitten etelämpänä ihmisten ilmoilla, ettei pohjoisen aavikolla, jossa pahimmassa tapauksessa lähimmälle bensa-asemalle on yli sata kilometriä. Grantin auton bensamittari ei toimi, joten bensan määrää on arvioitu matkamittarin avulla. Ilmeisesti meidän eksyttyä nimettömille sorateille bensaa on vain kulunut enemmän kuin normaalisti. Parin päivän päästä lakkasi matkamittarikin sitten toimimasta. Että näin. Hyvin oltiin varustauduttu. Me lähdettiin Daven kanssa liftaamaan takaisin juuri ohitettuun kylään, josta Grant oli bongannut bensiksen, eikä meillä kauan mennyt, ennen kuin saatiin kyyti sinne, bensat ja kyyti takaisin.

Mutta ei jotain huonoa jollei hyvääkin. Tai hyvää jollei huonoakin. Oltiin juuri puhuttu, että ei meidän Australian eläinbingosta taida puuttua kuin koalat, ja niitä on hyvin vaikea bongata villinä luonnosta. Ei tainnut mennä kuin muutama minuutti, ja Grant voitti koalajäätelön. Me heitettiin jarrut pohjaan ja tehtiin uukkari. Käännyttiin takaisin, sillä Grantin mukaan aivan tien yllä korkeassa eucalyptuspuussa näkyi sen näköinen harmaa klöntti, että se olisi saattanut olla koala. Ja olihan se. Siinä me sitä ihmeteltiin muutama minuutti hirvittävän isojen rekkojen suhatessa ohi. Koalaa ei juuri kiinnostanut rekat tai me. Jatkettiin matkaa ja huokailtiin, että nyt ei enää puutu kuin echidna, ja niitä taas on lähes mahdoton bongata. Ei mennyt kuin muutama minuutti jälleen, ja tien yli taapersi yksi nokkasiili. Taas jarrut pohjaan, kamerat esille ja napsimaan todistusaineistoa.

Lisäksi me pysähdyttiin aivan toviksi toljottelemaan kraaterijärviä Mt Gambierissa. Järvet muuttavat opastuskylttien mukaan syistä tuntemattomista väriään harmaasta aivan sinisiksi kesällä. Outoa. Pysähdyttiin myös puistossa, jossa oli aikoinaan maa vajonnut kuin kuoppaan. Keskellä puistoa oli syvä kuoppa kuin ämpäri. Ämpärin reunoilta valui paksuja köynöksiä syvälle maan sisään. Pysähdyttiin myös muutamaan otteeseen rannan tuntumassa ihan muuten vaan. Käveltiin hiekassa, ihmeteltiin simpukoita ja nautiskeltiin suolaisesta ilmasta.

Illalla saavuttiin juuri sopivasti Great Ocean Roadille siten, että kerettiin katselemaan maisemia juuri auringon laskiessa. Mereen romahtaneiden kallioiden värit kirkastuivat väsyneen auringon vielä paistaessa. Aallot pauhasivat kallion alla ja nakersivat hiljalleen kallion seinää luoliksi, pylväiksi ja silloiksi, jotka taas vuosien saatossa romahtavat meren pohjalle hiekaksi. Meidän oli tarkoitus ihastella auringonlaskua Great Ocean Roadin kuuluisimmalla osuudella. Twelve Apostles, Kaksitoista apostolia, olivat ennen kaksitoista merestä pönöttävää kalliopilaria, mutta enää niitä on pystyssä viisi. Ilta oli vetänyt taivaan hieman pilviseksi, joten auringonlasku ei hohtanut mitenkään neonväreissä, mutta aposteleja verhosi outo sumu ja hämärä, joka sai ne näyttämään jotenkin mystisiltä.

Pojat olivat löytäneet meille jostain hyvän leirintäalueen, jolle me sitten yritettiin ehtiä ennen täyttä pimeytää. Great Ocean Road kiemurtelee ylös, alas, oikealle ja vasemmalle, joten ajaminen on haasteellista ihan valoisassakin. Sitten on vielä ne elukat, jotka tykkäävät loikkia tielle. Niinhän se sitten oli, että me meinattiin jyrätä pari koalaa vielä ennen leirintäalueelle saapumista. Hypättiin autosta ulos ja yritettiin ne hätistää tien penkalle, ettei kukaan muukaan niitä litsaisi. Vai että on muka vaikea nähdä koalia luonnossa…

PÄIVÄ 9

Aamulla herättiin sateiseen aamuun. Ollaan selkeästi takaisin Victorian-osavaltiossa. Meidän pään yltä alkoi taas kuulua rapinaa ja ähkintää. No, mikäs se siellä? Sielläpä olikin taas yksi niistä koalista, joita on niin vaikea nähdä luonnossa. Tämä kaveri oli melkein kosketusetäisyydellä ja antoi meidän syöttää itseään oikein mehevillä tuoreilla eucalyptuksen lehdillä. Koalilla on oikeasti ihan törkeän pitkät, terävät ja pelottavat kynnet, joten mä yritin pysytellä siitä sopivan turvaetäisyyden päässä, vaikka eläimenä koalat tuntuvat olevan sen oloisia, että tuskinpa väijyvät missään puskissa vainoamassa ihmisiä. Ihan oman turvallisuutensa vuoksi heiluttelevat kynsiään. Kyllä kaverin kätösissä tuntuikin olevan voimaa, sillä sellaisella tahdolla se repäisi lehdet mun kourasta. Dave uskalsi vähän rapsuttaa sitä pyllystä, sillä aikaa, kun kaveri mutusteli eucalyptusta. Mäkin sitten uskaltauduin hyppäämään Grantin selkään ja kokeilin koalan karvoja. Ihan permeitähän ne oli. En tiedä, miten mä muistelisin, että se tuntuu teräsvillalta. Mutta jep, on silitetty sitten vielä villikoalaakin.

Me jatkettiin Grat Ocean Roadia etelään päin. Me pysähdyttiin lounaalle Apollo Bayhyn, käytiin turisti-infossa selvittelemässä, josko Anskulle löytyisi paikkaa, jossa voisi käydä ratsastelemassa (ei löytynyt), käppäiltiin rannalla ja ravattiin turistiputiikeissa. Käyskenneltiin Apollo Bayn satamassa, ja joku meni taas voittamaan jäätelön. Gran löysi rauskun. Mä uitin jalkoja vedessä, ja laiturin alta hyökkäsi mun jalkojen kimppuun aikamoinen parvi pieniä katkarapuja, jotka mutustelivat mun koivista kuollutta ihoa. Se nipisteli ja kutitti ihan hirveästi, ja mä kikattelin vissiin siihen malliin, että Davenkin teki mieli koettaa. On kuulkaas nyt niin pehmeä iho varpaissa kuin vauvoilla.

Lähdettiin päristelemään kohti tien loppua eli Torquaytä. Great Ocean Roadin maisemat olivat ennen Apollo Baytä lähinnä kivitolppia ja kalliopaaseja, jotka kohoavat merestä lähellä pystysuorana putoavaa rannikkoa. Apollo Bayn jälkeen maisemat muuttuvat jonkin verran. Tie kulkee aivan meren äärellä, hiekka muuttuu kallioksi ja reitti kulkee vielä enemmän ylös alas. Juuri ennen Apollo Bayta tie kurvaa pitkälle sisämaahan vuorille, jotka kohoavat vihreinä kapean tien molemmin puolin ja välillä peittävät taivaankin. Aika huippua.

Meillä oli suunnitelmissa käydä siellä sijaitsevissa tehtaanmyymälöissä, joissa on surffikudetta läjässä niin pirusti. Anskulla oli vielä muutamat tuliaiset hankkimatta, ja mä komppasin hyllyjä ihan vaan huvikseni. Ei oikein mitään kummallista löytynyt, sillä kama on vielä aika hinnakasta. Jos Billabongista, Roxystä ja Quiksilveristä maksaa kaupassa satasen shortseista ja tehtaanmyymälässä viisi kymppiä, onhan se jo ihan mojova alennus, mutta mun pienessä päässä huutaa ja pomppii tasajalkaa Roope-Ankka, joka on pöyristynyt siitä, että joku edes kehtaa pyytää viittä kymppiä shortseista. Tarttui mulle mukaan kuitenkin pipo.

I went to Ayer's Rock and all I got was this lousy beanie.

Illalla shoppailujen ja lyhyehkön rannalla löhöämisen jälkeen päristeltiin kotiin. Saavuttiin takaisin Ballaratiin, saatiin kamat pesuun, kropat suihkuun jne. Päätettiin juhlistaa kotiin saapumista chicken parmalla, sillä ketään ei oikein huvittanut kokata ja vielä vähemmän ketään huvitti syödä pastaa ja tonnikalaa enää. Mielettömän korkealle kapuava lämpötila rajoitti meidän matkasapuskaa melkoisesti, sillä kuumassa autossa ei oikein säily mikään muu kuin kuiva- ja tölkkimuona (meillä suli autoon muoviset viinilasitkin). Edellä mainituista aineksistakaan ei oikein saa kovin monta mielenkiintoista yhdistelmää. 

PÄIVÄ 10

Nukuttiin melko pitkään ja otettiin aamu rauhallisesti. Jäljellä oli vain viimeiset järjestelyt. Mä ja Ansku pestiin varmaan viisi koneellista pyykkiä, pestiin teltat ja kylmälaukku, tiskattiin kaikki mahdolliset tiskit. Suurin homma oli auton paikkaamisessa. Me ajettiin Grantin mutsin ja ukkon luokse ja jynssättiin autoa muutama tunti. Uskomatonta, miten aavikon punaista hiekkaa ja pölyä olikin joutunut niin moneen paikkaan. Ikkunoita ei edes saatu enää puhtaiksi. Eikä itse asiassa se lähtenyt oikein vaatteistakaan. Ansku heitti menemään vaaleita paitoja, jotka olivat hien ja punaisen pölyn jäljiltä aivan raidallisia. Mä en ymmärrä, miten mun sukatkin olivat sisäpuolelta aivan oranssit. Onneksi auton pohjaväri oli punainen.

Sen pituinen se. 6500 kilometriä.