Höperöä pöperöä 5: Siirappinykeröt

Grant huokaili Suomessa silloin tällöin "Ai että kun saisi mutsin siirappipulluroita". Siirappipullurat, -pyörykät, -pullat tai -nykeröt kuulostavat kyllä mun makuun melko kamalilta. Siirappi-etuliite pääsääntöisesti ihan minkään kanssa kuulostaa hirvittävältä. Mikään ei kuulemma maistu niin hyvältä kuin mutsin siirappinykeröt. Paitsi isoäisin triffle, jonka resepti on salaisuus, eikä sitä mulle kerrota, joten näillä mennään. Grantin mutsi yritti kyllä opettaa mulle, miten näitä siirappipullukoita väännetään. Ehkä ne haluaa nähdä ennen triffleä, miten mä pärjään näiden siirappipyöryköiden kanssa. Mun perhe ei ole oikein ikinä järjestänyt mitään jälkiruokaa, eikä mun käsityksen mukaan suomalaiset yleisestikään ole kauhean persoja makealle. Nämä täällä ovat. Esimerkiksi pikaruokaravintoloiden hampurilaissämpylät ovat usein sellaisia, että mä luokittelisin ne pullaksi. Nam nam.

Huomaa, että kuvan kaikki respetit alkavat sanoin 'collect ingredients'.

Tässä siis Grantin mutsin herkkuresepti:

Baked Golden Syrup Dumplings

(Nyt täytyy varoittaa, että resepti on vanhempi kuin eurooppalainen asutus Australiassa ja se on englanniksikin hippasen omituinen, joten mä olen ottanyt erillisvapauden kääntämisen suhteen ja menen sumeilematta siitä, missä aita on matalin.) 

Nykeröt

1 kuppi vehnäjauhoja

½ teelusikallinen suolaa

1 ruokalusikallinen shorteningia (?)

1 muna (kanan)

2-3 ruokalusikallista maitoa

Siirappi

1 ½ kuppia kiehuvaa vettä

½ kuppia sokeria

1 ruokalusikallinen voita

1 ruokalusikallinen siirappia

1. Collect ingredients? No shit, Sherlock! Hommaa ainekset. 

2. Siftaa jauhot ja suola (eli varmaan siivilöi); läpsyttele jollain kauhalla vähän sitä kananmunaa rikki, lisää maito.

3. Hiero voi jauhoihin, lisää neste ja väännä siitä sellanen kiva pehmeä taikina. Ok? Ok.

4. Lätkäise siirappiainekset kattilaan. Sekoittele, kunnes sokeri on liuennut, ja anna kiehahtaa.

5. Laita jälkiruokalusikallinen (Oikeasti? Ei kai tällä vuosituhannella enää ole jälkiruokalusikoita erikseen?) taikinaa rasvattuun astiaan.

6. Kaada siirappi nykeröiden päälle ja paista uunissa 20 minuuttia 375 asteessa.

7. Tarjoile custardin (tai ihan meikäläisen vaniljakastikkeen), kerman tai jäätelön kera. (Tai vaikka kaikkien.)

Kohta 5. Katsokaa: jälkiruokalusikka! Näyttää kyllä teelusikalta.

Kohta 6.

Kohta 6.

Kohta 7. Naamariin vaan!

Vroom vroom vroom

Originelli

En tiedä, tulitteko huomanneeksi, mutta Melbournessa ajeltiin vormuloita tässä viikonloppuna. Kaikki varmaankin tietävät, mistä on kyse, joten enpä tässä postauksessa ajatellut ruveta lataamaan Formula ykkösten historiaa paperille. En itse mennyt katsomaan (tai kuuntelemaan) formuloita, joten en voi juurikaan antaa mitään omakohtaista kuvausta hulinasta ja hyörinästä. Katseltiin vormula uunoa kaverin sohvalta, joten mun kokemus kisoista ei ole sen kummoisempi kuin sunkaan. Sen sijaan mä ajattelin vähän rupatella siitä, miten Australian Grand Prix on näkynyt täällä Melbournen ulkopuolella. Ja se on täällä näkynyt kahdella tavalla:

1. Aamutelkkarissa puidaan varikkotyttöjen muotivalintoja.

2. Lehdissä puidaan, onko vormuloissa mitään järkeä. 

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa vormuloiden historiassa muotia olivat VAATTEET! 

Vormuloita on ajettu vuodesta 1996 aivan Melbournen keskustassa sijaistevassa Albert Parkissa. Useita melbournelaisia ei kauheasti kisat kiinnosta, ja niistä aiheutuukin kaikennäköistä haittaa. Albert Parkin ympärillä on asuintaloja, joiden asukkaita jurmittaa itse autoista lähtevä meteli, vaikka sitä ei tarvitsekaan kuunnella kuin kolmisen päivää, mutta myös kaikenmoinen oheistoiminta kuten viikkokausia kestävä vormulakylän pystytys ja purkaminen, eikä koiraankaan pääse pissittämään puistoon. Lisäksi puiston muut sporttikeskukset ovat suljettuina viikkoja vormuloiden aikaan. Pienen meluhaitan sijasta keskustelua on käyty lähinnä siitä, voiko julkisesta puistosta tehdä rikkaiden leikkikenttää. Näköjään voi.

Originelli

Sitten on tietysti myös se rahapuoli. Melbournessa järjestetään joka viikko jos jonkinnäköistä urheiluspektaakkelia. On tennistä, golfia, krikettiä, futista, aussifutista jne. Ilmeisesti näistä kaikista kisoista formulat tuottavat kaupungille vähiten tuloa. Kisat on kalliit järjestää, ja aikaeron vuoksi niillä ei kuulemma ole Euroopassa yhtä paljon seuraajia, mikä meinaa sitä, että sponsoreilta ja mainostajilta ei heru pennejä yhtä paljon kuin muille kisoille. Kuulemma. Kisat ovat maksaneet Victorian osavaltiolle 50 miljoonaa, ja rahaa on tullut takaisin kirstun pohjalle 39 miljoonaa. Ups. Sitäkin on ehdotettu, että kisat järjestettäisiin keskellä yötä, jotta niitä voitaisiin seurata Euroopassa livenä kätevämpään aikaan, mutta ymmärrettävästi tästäkään eivät ole lähitalojen ihmiset innoissaan.

Originelli

Vaihtoehtona Albert Parkin päiväkisoille on ehdotettu yksinomaan formuloille tarkoitettua rataa kaupungin ulkopuolelle. Ilmeisesti tällaisen radan rakentaminen ei olisi ollut sen kalliimpaa kuin Albert Parkin kunnostaminenkaan, ja kaupungin ulkopuolella olisi voinut hurjastella ihan mihin päivänaikaan tahansa, mutta Mr Ecclestone sanoi "ei". Bernien mielestä Melbournen kisoista erityisen tekevät nimenomaan kaupunkirata ja mielettömät maisemakuvat. Kompromissina kisat järjestetään nykyään myöhään iltapäivällä. Jos kisat järjestettäisiin Aussilan landella ilman kaupunkirataa ja komeita kamerakulmia, ne voitaisiin yhtä hyvin järjesteää Euroopassa, mikä olisi paljon kätevämpää ja halvempaa organisaatiolle itselleen. Ei tarvitse roudata autoja planeetan toiselle puolelle kauhein kustannuksin.

Originelli

Kaiken kaikkiaan kuulostaa siltä, että melbournelaisia ei enää kauheasti kiinnosta. Uutuudenviehätys on kadonnut, mikä näkyy katsojamäärissä. Kisat järjestettiin ennen Adelaidessa, jossa katsojia kerääntyi paikalle puoli miljoonaa. Melbournen ensimmäisenä kisaviikonloppuna paikalle ilmestyi sata tuhatta katsojaa vähemmän, ja määrä on vähentynyt joka vuosi. Kisojen sopimus umpeutuu vuonna 2015, ja mediassa on epäilty myös sitä, haluavatko Melbournen asukkaat enää uusiakaan koko sopimusta. Ilmeisesti Sydneytä ja Perthiä kiinnostaisi ottaa vormulat hoitoon, mutta vormulaorganisaatio on antanut ymmärtää, että halukkaita järjestäjiä olisi paljon  muuallakin ja kätsyimmissä paikoissa ja että, jos kisat katoavat Melbournesta, ne katoavat kokokaan Australian mantereelta. Että näillä mennään.

Lukekaa vaikka itte:

- Rahhoo ei oo: Herald Sun, The Age

- "My way or the highway", says Bernie: Herald Sun, Herald Sun

Näkemiin!

Mä ja Google ei olla enää kavereita. Mä en pysty enää lisäämään vanhaan blogiin valokuvia, jollen mä halua ostaa Googlelta lisää muistia. Kiitos, mutta ei kiitos! Tästä johtuen vanha blogi kuopataan. Sinne ei tästä päivästä lähtien enää ilmesty uutta materiaalia. 

Älähän hättäile, sillä uusi blogi on jo pystyssä uudessa osoitteessa. Huomaatko eroa?

Hei hoi!

Mä ja Google ei olla enää kavereita. Mä en pysty enää lisäämään vanhaan blogiin valokuvia, jollen mä halua ostaa Googlelta lisää muistia.

Kiitos, mutta ei kiitos! 

Tästä johtuen vanha blogi kuopataan. Sinne ei tästä päivästä lähtien enää ilmesty uutta materiaalia. Älähän hättäile, sillä uusi blogi on jo pystyssä uudessa osoitteessa, jonka oletkin jo löytänyt. Onneksi olkoon!

Eräs toinen sunnuntai

Mun Melbournen-kontaktit muuttivat pois (buu!), joten me pakattiin viikonloppukamat viimeisen kerran ja lähdettiin läksiäisiin. Läksiäisistä mulla ei valitettavasti ole vielä kuvamateriaalia, joten kerrotaan tässä teille dagen-efteristä. Krapulapäiväksi sunnuntai oli oikein onnistunut. Vielä onnistuneempi se olisi ollut, jos mä olisin pystynyt muodostamaan kokonaisia lauseita tai pystynyt keskittymään muiden kokonaisiin lauseisiin. Mutta kun ei, niin ei. Mutta eivät tuntuneet muutkaan olleen kauhean älykkäällä päällä. Me sovittiin meidän reissukamu-Daven ja Grantin vanhan koulukaveri-Lauran kanssa tärskyt mun suosikki- vietnamilaiseen ravinteliin. Me käppäiltiin paikan päälle, eikä ketään näkynyt missään, joten mentiin sisälle ja tilattiin sapuskaa. Kolme varttia myöhemmin astuttiin ravintolasta kadulle, ja siinä ne nojailivat seinään ravintolan vieressä. Olivat kuulemma käyneet katsomassa, oltiinko me jo sisällä. Ei kuulemma oltu. Mäkin pidin silmällä katua, mutta ei siellä ketään ollut. En ymmärrä.

Wilman kotikadulla oli katukemut. Tie oli suljettu muutaman korttelin matkalta, ja asfaltille oli pystytetty monenmoista kojua ja lavaa. Live-musiikki soi kajareista, ja ihmiset kittasivat sunnuntaikaljaa auringonpaisteessa. Oli mukava fiilis. Kierreltiin alueella jonkin aikaa, ja nälkäiset vietnamilaisesta sapuskasta paitsi jääneet nappasivat kojuista katusapuskaa. Me hölmöteltiin sillä aikaa musiikkitarjontaa, joka oli vähintäänkin monipuolista. Toiselta lavalta tuli afrojazzia ja toiselta kristillistä räppiä. Me käveltiin aikamme ympäriinsä, ja pojat koettivat maistella vähän oluttakin, mutta eihän siitä mitään tullut. Poor effort. Me noustiin ratikkaan ja lähdettiin takaisin cityä kohti. Dave nukahti heti päästyään istumaan.

Itse kuningatarkin oli päässyt paikalle. Good on ya, Madge!

Me oltiin sovittu Bearin kanssa, että käydään iltamurkinalla, kunhan se pääsee töistä. Raasuparka soitettiin töihin läksiäistensä jälkeisenä päivänä. Huh. Työpäivä venyi venymistään, ja meillä alkoi kaikilla lupsua silmäluomet. Käytiin Roof Top Barissa juomassa neljä litraa kahvia (Dave tietenkin teetä, onhan se sentään engelsmanni) ja katseltiin muikeina auringonlaskua. Lopulta, kun Bear pääsi töistä, käytiin vetäisemässä kiinalaisia dumplingeja naamaan, ja pojat halusivat käydä vielä iltabissellä. Kai niillä otti vähän luonnon päälle, kun päivällä ei meinannut saada tuoppia alas.

Dave sattuu asumaan hostellissa, joka on Grantille hyvin tutun pubin yläkerrassa. Exford Hotel on pubi, jossa Grant on oppinut juomaan olutta. Grantin vanha koulukamu muutti kolmetoista vuotta sitten lähialueelle, ja Exfordista tuli sällien kantis oivan kulttuuritarjontansa ja sen asiakaskunnan tarjoamien mielekkäiden filosofisten keskustelujen vuoksi. Har har. Ei, kun bisse oli halpaa. Kolmetoista vuotta sitten kannullinen olutta maksoi kymmenen dollaria, mutta se oli silloin kultaisina hyvinä aikoina kolmetoista vuotta sitten. Nykyään se on kaksitoista dollaria. Mihin tämä maailma on oikein mennyt?

Eräs sunnuntai

Sunnuntaisin rotarit ympäri Aussilaa järjestävät kirppareita, joihin on sisäänpääsymaksuna gold coin donation, mikä meinaa kullanväristä kolikkoa eli yhtä tai kahta dollaria. Grant jäi pehkuihin makaamaan, mutta mä, Sharon ja Aron lähdettiin tekemään löytöjä. Ballaratin kirpparilla nimeltä Trash and Trivia (enemmän trashia kuin triviaa) on yleensä samat naamat myymässä samoja roiniaan. Kojuista löytyy sukkia, koruja, kännykänsuojia, taimia, huomioliivejä ja muuta sälää. Harvemmin siellä näkee nuoria myymässä klänninkejään, mutta jotenkin sieltä silti tulee löydettyä kaikennäköistä. 

Me kierreltiin kojuja ja yritettiin parhaamme mukaan välttää pomppulinnoja, liukumäkiä ja muita lasten kotkotuksia, joista Aron olisi voinut innostua ja sitten vetää herneen nenään, kun ei kuitenkaan pääse. Tällä kertaa me selvittiin ihan ilman kyyneleitä. Tosin mukaan tarttui ylläripaketti, joka piteli pojan hiljaisena, kun kuljettiin kierrätyslelulaarien ohitse. Ylläripaketista kyllä paljastui pirun itsensä suunnittelema ankkalelu, joka vinkuu just sillä oikealla taajuudella ja saa mun aivot veteläksi. Onneksi mä löysin taas salmiakkia, niin ei harmittanut niin paljon se perkeleellinen älämölö.

Mä pengoin itselleni lusikan, joka me taivuteltiin sormukseksi. Mä olen ihastellut Wilman sormusta ja varastin häikäilemättömästi idean. Me hakattiin vasaralla itse lusikka littanaksi ja sitten väänneltiin mun sormen paksuiseksi rinkulaksi. Voi kun siitä tuli hieno!

Sunnuntai oli pitkästä aikaa taas aurinkoinen ja lämmin päivä, joten me hypättiin fillareiden päälle ja poljettiin Wendouree-järvelle. Ballaratissä järjestetään joka vuosi begoniafestarit, ja me käytiin katsomassa vähän floraa. Kuljeskeltiin Ballaratin Botanical Gardens -puistossa ja nautittiin auringosta. Mä ihastuin meksikolaisiin mehikasveihin, jotka näyttivät jotenkin hirveän symppiksiltä. Mä napsin niistä enemmän valokuvia kuin itse juhlakaluista - begonioista.

Ballaratissa on joskus aikoinaan ollut ratikoita, mutta mielettömässä fiksuudessaan kaupungin sedät päättivät repiä kiskot ylös. Nykyään heitä harmittaa. (Kuulostaako tutulta?) Kiskoja on enää Wendouree-järven ympäristössä, ja ratikat haetaan naftaliinista vain erikoistapauksissa. Me hypättiin antiikkiratikan kyytiin ja matkustettiin sillä jopa 300 metriä. Olihan siinä silti jotain tunnelmaa.

Sunnuntai-illan perinteisiin kuuluvat myös Skype-treffit kamujen kanssa. Mulla oli tärskyt mutsin ja ukkon kanssa iltakuudelta ja Sussun kanssa iltaseitsemältä. Viime viikonloppuna ehdin vaihtaa muutaman sanasen myös kummitytön kanssa, joka on päättänyt ruveta myymään pilveä isona. Ehdotin tukkumyyntiä, jotta tulot kattaisivat riskit. Mä luulen, että Siiri puhui kyllä eri pilvestä - pilvestä ihan ilman mitään symbolismia. Meillä ei ole himassa nettiä, joten me mennään aina Grantin vanhempien luokse, josta me lähdetään yleensä kohti kotia kassit täynnä leipää. Sukulaistäti on töissä paikallisessa leipomossa, josta me saadaan viikon loputtua kaikki myymättä jääneet leivät, sämpylät, piirakat ja pullat. Om nom.

Paluu sivistykseen

Anskun viimeisiä päiviä viedään...

Palattiin sivistykseen. Tai niinhän me luultiin, mutta aikamoinen neandertalin ukko tuli vastaan rantsussa. Pakattiin kassit, Ansku hyvästeli Ballaratin ja lähdettiin viettämään viimeisiä päiviä Melbourneen. Päivä oli oikein lämmin ja aurinkoinen, joten me heivattiin kamppeet kaverin luo keskustaan ja lähdettiin junalla rantsuun. Etsittiin hyvä paikka hiekalta ja heitettiin leviäksi siihen. Ensin tietysti lutrattiin litra aurinkorasvaa niskaan, sillä näillä raukoilla kun ei oikein ole otsonikerrosta, nahka palaa herkästi. Mua on siunattu sellaisella epidermillä, joka ei pala helposti, mutta täällä on ihan todellinen ihosyövän riski. Australiassa onkin maailmassa eniten ihosyöpätapauksia. Taas merkki siitä, että ei valkoinen mies tänne kuulu.

Puljattiin viileässä meressä ja kellittiin rannalla. Otinhan mä kirjankin mukaan, mutta en tainnut lukea siitä sanaakaan, sillä uni tuli aika helposti pitkän viikon jälkeen. Mä sippasin rannalle sillä aikaa, kun Ansku haki meille lisää vettä. Tuli sitäkin kitattua muutama litra yhdessä iltapäivässä. Rannalla oli jonkin verran ihmisiä - olihan kyseessä kesän viimeisiä aurinkoisia lauantaipäiviä - mutta me valittiin rantsu, joka on vähän kauempana keskustasta, eikä rantaa vallannut varsinaisesti mikään joukkoeksodus. Yksi vanhempi mies heitti itsensä leviäksi meidän viereen. Kun mä tulin uimasta, huomasin, että kaveri rykii jotenkin oudosti uimahousujaan. Jep, sillä oli ihan reteästi keppi käsissään. Piti vielä kysyä Anskulta, että onko munhun iskenyt lumisokeus vai mitä ihmettä. Ansku totesi ihan saman kuin mäkin. Siinä se patu runkkaili. Ihan meidän silmien alla. Huh. Äkkiä se siitä lähti, kun murahdin vähän kovempaan ääneen. Soitin sitten vielä poliisille.

Muutaman tunnin relailun jälkeen lähdettiin takaisin cityyn. Meillä oli suunnitelmissa mennä Wilmalle muutamaksi päiväksi ja lähteä viettämään lauantai-iltaa kaupungille. Me oltiin molemmat aika kuitteja rannalla lekoilusta, ja taisi kummallakin olla päänsärky. Mä tankkasin vettä, sillä mä oletin, että mulla on vaan paha nestehukka. Olo ei oikein helpottunut, mutta mä ajattelin, että kyllä se siitä, joten hypättiin taksiin ja lähdettiin Wilman kaverin bileisiin etkoille. Mä astuin taksista ulos ja meinasin kuolla siihen paikkaan. Oli hirveän huono olo ja purjotutti. Jep, auringonpistos. Kiva kiva. Ei sitten auttanut muu kuin lähteä takaisin Wilmalle. Sinne jäi se Melbournen yöelämä.

Lyhyessä lauantai-illassa oli se hyvä puoli, että me oltiin sunnuntaiaamuna aikaisin hereillä ja hyvässä kirpparikunnossa. Noustiin paikallisjunaan ja lähdettiin tonkimaan Camberwell marketin kojuja. Mulle tarttui heti ensimmäisestä kojusta sininen mekko ja toisesta kojusta dollarilla nahkalaukku. Ei paha ollenkaan. Wilmalle tarttui mukaan parit kengät ja nahkahame. Anskukin osti muutaman mekon. Ei ollenkaan huono kirpparireissu. Eikä me edes ehditty tonkimaan kuin alle puolet ihmisten vanhoista krääsistä. Haettiin kaupasta vähän sapuskaa ja suunnattiin kohti St Kildan rantaa. Oli taas todella kuuma päivä, joten me etsittiin varjoinen paikka nurmikolta ja mussutettiin sushit nopeasti. Kuumuus ja raaka kala eivät nimittäin ole kavereita keskenään. Matkalla ratikalle koluttiin vielä St Kildan sunnuntaikojut, mutta jotenkin siellä ei tuntunut olevan muuta kuin sitä samaa käsityösälää kuin DBTL:ssä.

Ehkä meidän lauantai ei onnistunut aivan täysillä itsensäpaljastelijoineen ja auringonpistoksineen, mutta sunnuntaina Ansku pääsi sentään tutustumaan toiseen aussilaiseen perinteeseen nimeltään sunday session eli sundi sesh. Sunnuntai-iltapäivisin ihmisillä on tapana kokoontua kaverin takapihalle, rantsuun tai puistoon ja ottaa muutama bisse vielä viikonlopun kunniaksi. Wilman kaveri soitti ja kysyi, haluttaisiko meitä liittyä seuraan ja juhlia viikon viimeistä päivää (toisaalta täällä osa porukasta pitää sunnuntaita viikon ensimmäisenä päivänä - friikit!). Pojilla oli kuulemma takapihalla uima-allas, ja meitä kyllä vähän himotti hypätä pulikoimaan kuuman ja hikisen päivän jälkeen. Kun päästiin perille uima-allas olikin vain pumpattava lasten kahluuallas, mutta hyvä siinäkin oli lillua. Ei haitannut yhtään. Illemmalla laitettiin vielä grilli kuumaksi ja kärtsättiin vähän kengurupihvejä ja -makkaroita. Nam. Hyvä päivä, hyvää shoppailua. Varsinkin kun menomatkalla mukaan tarttui vielä muutaman tytön pihakirppikseltä halpoja koruja.

Maanantaina meidän kirpparikierros huipentui paikallisen uffin, Saversin, alennusmyynteihin. Kaikki vaatteet puoleen hintaan. Anskulla meni 70 dollaria alehamosiin ja sun muuhun, ja munkin mukaan tarttui halvalla neulepaitoja. Nyt saa talvi tulla. Vielä halvemmalla mun mukaan tarttui kaulahuivi. Mä väänsin sen kaulan ympärille kassalle mennessä, sillä käsistä loppui tila. Kävelin sitten kassan ohi maksamatta huivista mitään. Eipä sanonut kassamummukaan mitään, vaikka huivissa oli vielä hintalaputkin tallella. Tuli nyt sitten vietyä paikallisilta orvoilta neljä dollaria. Munhun on tarttunut joku akuutti kleptomania, sillä mä vein ihan sumeilematta vielä jonkun junaan unohtaman sateenvarjonkin. Me oltiin viimeisen vaunusta nousseet, eikä sitä kukaan olisi löytötavarastakaan etsinyt. Sen jälkeen on maha vähän kyllä temppuillut. Taisi tulla samalla myös akuuttia karmaa. Tai sitten se oli se intialainen sapuska, jota illalla väännettiin. Tai sitten se fakta, että ei ole varmaan yhtään iltaa ollut, etteikö oltaisi Anskun kanssa viiniä avattu.

Tiistaina oltiin taas turisteja oikein kunnolla. Mä olin aikasemmin napannut turisti-infosta pieniä karttoja, johon on merkitty erilaisia pieniä kävelylenkkejä. Käveltiin Melbournen sivukaduilla sekä puistoissa ja käytiin ihastelemassa tyyriitä taloja. Melbournessa on paljon kauniita taloja, joiden verantoja koristavat upeat rautakoristeet, jotka näyttävät aivan pitsiltä. Me kierreltiin pieniä sivukatuja ja oltiin melko kateellisia taloista ja osoitteista, joissa ihmiset asuvat. Illalla mentiin pulikoimaan vielä Bearille. Laitettiin sauna lämpiämään ja relattiin porealtaassa. Pojat muuttavat pian pois kämpästään, joten oli kiva vielä päästä nauttimaan asuntoyhtiön palveluista. Kenen sohvalla mä sitten nukun, kun haluan tulla Melbourneen? Ei ole helppoa.

Keskiviikkoiltapäivä meni oikeastaan siinä, kun Ansku vielä riipi kokoon viimeiset matkamuistot ja tuliaiset. Bearin kämppis suositteli meille viereistä kauppakeskusta, joka on täynnä tehtaanmyymälöitä. Se, miksi pojat ovat piilotelleet multa tätä kauppakeskusta, on mulle täysi mysteeri. Hyi, tuhmat pojat! Ei sieltä kyllä oikein mitään löytynyt, mitä oikeasti olisi tarvinnut, mut loppujen lopuksi mun ostoksista yleensä hyvin pieni osa on sitä, mitä mä oikeasti tarvitsen, ja loput on sitä, mitä mä vaan satun sillä hetkellä haluamaan. Ihan kivoja kolttuja sieltä toki löytyi, mutta mun on kyllä vedettävä kukkaron nyörejä tiukemmalle. Sitä paitsi jostain syystä mulla tursuaa jo kaapit tavaraa, vaikka mä justiinsa möin kaiken pois vuosi sitten. On se kumma.

Illalla treffattiin taas Wilma. Käytiin kesän viimeisillä iltamarkkinoilla Queen Victoria Marketilla. Tori on toki auki ympäri vuoden, mutta kesäkeskiviikkoisin järjestetään iltatori, jolla myydään katuruokaa ja tietenkin bisseä. Mukavan iltatorista tekee tunnelma ja livebandit, joita on muutama ympäri markettia. Torilla on myös sitä samaa käsityökrääsää, jota löytyy jokaisilta markkinoilta ja toreilta, mutta pääasiassa ihmiset menevät iltatorille juuri ruoan, musiikin ja tunnelman vuoksi. Me vedettiin naamaan krokotiiliburgerit, ja tytöt törsäsivät jälkkäriksi itselleen vielä hollantilaiset pannukakut. Mun teki mieli jotain suolaista, joten mä hain itselleni perunatvisterin. Mun ehdoton suosikki. Kokonainen peruna on leikattu tornadoksi, laitettu tikun nokkaan ja uppopaistettu. Sitten kun se nostetaan rapeana ja rasvaisena öljystä, sitä kieritellään valitsemassasi mausteseoksessa. Ai nam. Malesiassa yhden tikun turistihinta oli 50 senttiä, täällä 5 dollaria. Buahahaha! Järjetöntä. Mä maksoin yhdestä perunasta viisi dollaria. Korkein kate ikinä. 

Juhlistettiin viimeistä iltaa vielä muutamalla bissellä, mutta muuten se olikin siinä. Meillä oli aikainen herätys aamulla, sillä Anskun piti ehtiä lentokenttäbussiin ja mun junaan. Pienessä tihkusateessa könkättiin bussiasemalle. Oli aika väsynyt olo, ja mua ei juuri kiinnostanut muu kuin omaan huoneeseen linnoittautuminen. Mä laskeskelin, että kuukauden aikana olin nukkunut kolme yötä omassa osoitteessa. Mä pääsinkin omaan sänkyyn kahdessa tunnissa. Anskulla taisi kestää pikkasen kauemmin.