Island hopping: Bunaken

Passit kourassa oli hyvä jatkaa matkaa, vaikka ei me Indonesian ulkopuolella reissattukaan. Ikinä vaan ei voi olla varma, haluaako lentoyhtiö minkämoista todistetta henkilöllisyydestä. Passin käy aina. Ajokortti ei niinkään. Lisäksi me päätettiin lähteä Sulawesi-saarelle, jonne on matkaa jonkin verran. Jos sieltä pitäisikin yhtäkkiä lähtee laivalla takaisin Balille, matkaan menisi joululomasta suurin osa. Ei kiitos.

Grantin kaveri, Bear, lähti vielä seuraksi Sulawesiin. Meidän suunnitelmissa oli viettää Sulawesin lähimaastoissa melkein kuukausi, joten aikaa oli ihan kivasti pyöriä eri saarilla. Bunaken sopi hyvin Bearille, joka pääsi sukeltamaan maailmanluokan riutoilla.

Me suunnattiin suoraan lentokentältä satamaan ja toivottiin parasta. Kai sieltä joku paatti löytyy, jolla pääsisi Bunakenille. No, siellä oli sellainen todella luotettavan näköinen möhömahainen setä, jolla oli hirmuisesti kultaisia sormuksia sormissa. Nämä on just sellaisia heppuja, joiden kanssa tekee mieli tehdä bisnestä. Saatiin me hinta kohdilleen, ja sitten keula kohti Bunakenia. 

Bunaken ei ole mikään rantafanaatikon kohde. Lähes koko saarta ympäröi mangrove-metsä, ja ainut rantakin on näkyvissä vain laskuveden aikaan, milloin se oli mutainen, märkä ja täynnä rapuja. 

Mutta ei saarelle kukaan rantojen takia menekään. Valttikortti on meressä. Mangrove-metsän lisäksi saarta ympäröi huima riutta. Me käytiin snorklaamassa pari kertaa Bearin sukellusreissuilla, ja täytyy sanoa, että en juuri muista nähneeni moisia vedenalaisia maisemia missään ennen. Korallit olivat upean värisiä, ja kaloja oli miljoonittain. Iso peukku.

Erittäin pieni peukku roskan määrälle. Vedessä kellui muovipulloja ja sipsipusseja siinä määrin, että välillä ne peittivät auringonkin, kun sukelteli pinnan alla. Roskat kulkeutuvat Sulawesin pääsaarelta Bunakenille. Paikallisia tietenkin kismittää, sillä turistidollarit lämmittävät mukavasti takataskua, sulawesiläisiä ei niinkään. Eiväthän ne roskat ole enää omalla takapihalla. 

Roskat eivät juurikaan kyllä harmittaneet. Paluumatkalla meidän paatin kylkeen liimautui lauma delfiinejä. Ne loikki ja pomppi meidän ympärillä pitkään, joten mä ajattelin koettaa onnea. Ei kun maski naamariin, räpylät jalkaan ja veteen. Delfiinit olivat kuin ukkospilvi täynnä rasvattuja salamia. Ennen kuin mun päälaki oli edes vedessä, ne olivat jo näkymättömissä. En ehkä nyt vielä menisi väittämään, että ollaan uitu delfiinien kanssa. Mutta delfiinien "läheisyydessä" ollaan uitu - ei "kanssa".

Me vietettiin joulu Bunakenilla, mutta teki mieli lähteä jonnekin, missä voisi löhötä rannallakin. Mä ja Grant ostettiin lennot Togean saarille Keski-Sulawesin tienoille, ja Bear osti lennot Melbourneen. Seuraavana päivänä me matkattiin takaisin lentokentälle. 

Meillä oli pari tuntia aikaa Manadossa, joka osoittautui aivan hirveäksi lääväksi. Ei läävin läävä, missä ollaan käyty (sen kunnian saa Medan Sumatralla tai Hospet Intiassa, mutta sanotaan, että läävien top kympissä ollaan. Me istuttiin amerikkalaisessa kanaravintolassa muutaman tunnin, kun ulos ei tehnyt mieli mennä. Nam. 

Island hopping: Bali

Läksiäisten järjestämisessä lomalla on se huono puoli, että joutuu sanomaan kavereille moro, ja se hyvä puoli, että on lomalla trooppisilla paratiisisaarilla ja mielen saa aika helposti hyvästien heittämisestä muualle. 

Me -minä, Grant ja Bear- saatettiin läksijät yksi kerrallaan veneelle, heitettiin hyvästit ja painuttiin takaisin uima-altaan reunalle. Meilläkin oli seuraavana päivänä paikan vaihto edessä, mutta toisin kuin muilla meillä oli vielä edessä viisi viikkoa Indonesiassa. Nokkelat jo varmaan huomasivat, että sehän on yli 30 päivää, joten meillä oli viisuminuusintareissu tiedossa. Eli takaisin Balille!

Balin turistikeskus, Kuta, on ehkä yksi masentavimmista turistirysistä, missä olen ikinä käynyt. Ei se likainen ole, mutta meluisa, tylsä ja täynnä kaljamahaisia ausseja. Mutta arvatkaapas, missä Balin maahanmuuttovirasto on, jossa viisumit uusitaan. 

Me jätettiin passit virastoon ja lähdettiin karkuun setiä, jotka kauppaavat Bintang-paitoja, ja tätejä, jotka tuputtavat saronkeja/hierontaa/pedikyyrejä yms. Me vuokrattiin skootterit ja ajeltiin ympäri Balin eteläisintä niemeä.

Meidän viisumien valmistumisessa meni noin viikko, mikä oli ehkä noin viikon verran kauemmin kuin me oltiin toivottu ja noin neljää päivää kauemmin kuin meille oli odotusaika arvioitu. Siinä oli sitten aikaa kierrellä kaarrella niemen rantoja. Tietenkin koko viikon satoi.

Oltiin kuitenkin sateesta huolimatta oikein kulturellejä. Käytiin katsomassa perinteistä, paikallista tanssia jonkin temppelin pihalla. Olihan se aikamoinen show. Puolentoista tunnin ajan miehet lauloivat tsäk-tsäk-tsäk ja tanssijat kertoivat tarinaa hindujen "raamatusta". Hämärä kirja. Mutta hyvin mielenkiintoinen show.

Seuraavana päivänä meidän passit olivat valmiit, joten me palattiin Kutaan, ostettiin lennot seuraavaan kohteeseen ja käytiin tsekkaamassa toisenlainen show. Star Warsin uusin leffa. Pojat olivat into piukassa. Mä nukahdin puolen tunnin jälkeen. 

Ennen kun alatte siellä nyt keuhkota siitä, miten upea spektaakkeli uusin Star Wars oli, mun täytyy nyt puolustautua ja kertoa, että mulla oli jostain syystä mieletön ihottuma päällänsä ja mä sain apteekista tabletteja syyhyyn ja niiden sivuvaikutus oi uneliaisuus. Normaalisti siihen nukahtamiseen olisi mennyt ainakin kolme varttia.

Island hopping: Gili

Ja niin meillä sitten oli joululoma. Osaako kukaan arvata, mitä me tehtiin lomalla? Anyone? Someone? Ai, kukaan ei tiedä vai? No, mentiin Balille, ku ei olla ennen käyty. Paitsi ehkä joku kolme kertaa vuodessa pohjoiseen muuton jälkeen.

Tällä kertaa meidän reissu oli sillä lailla erityinen, että meidän porukasta oikeastaan kaikki paitsi mä ja Grant otti loparit ja sanoi sayonara Wadeyelle. Meidän reissu oli sitten ikään kuin lähtiäiset kaikille. Jackson lähti opettamaan Japaniin ja päätti matkalla sinne, että haluaakin sittenkin Kolumbiaan. Push ja Siobhan muuttivat Darwiniin, kun alkoi tökkiä Wadeyen työkuviot. Dominic ja Joyce pakkasivat laukut ja lähtivät Victoriaan. Dominic on jo viettanyt viisi vuotta Wadeyessä, ja alkoi olla sellainen olo, että maiseman vaihto voisi olla hyvästä. Gili olisi meidän viimeinen mahdollisuus hengata yhdessä. Eli sillä lailla erityinen reissu.

Ai niin, ja Dominic kosi Joycea. Olihan sekin tietysti erityistä. Meh.

Kaikin muin tavoin meidän Gili-reissu oli aivan samanlainen kuin aina ennenkin. Venematka saarelle on euforian täyttämä kokemus, joka on jostain syystä aina joka kerta parempi. On vihdoin sellainen olo, että nyt ollaan Lomalla. 

Me yövyttiin samassa osoitteessa kuin aina ennenkin. Meidän vakipaikassa on vain neljä huonetta, joten me saadaan aina paikka kokonaan käyttöömme. Ei tarvitse surra, että melutaanko me naapureiden mielestä liikaa.

Käytiin meidän vakkarikapakassa. Edellisten reissujen hengessä tietenkin. Meinasi löysät valahtaa lahkeeseen, kun käveltiin ensimmäisen kerran paikan ohi. Se oli nimittäin paketissa. Mustat muovit peittivät koko rakennuksen. Niillä oli remontti meneillään. Ei paljon naurattanut. Sitten meille huikattiin, että avajaiset olisi samana iltana. Huh. 

Tietenkin me myös grillattiin itseämme rannalla. Hiekkaa, aurinkoa, lämmintä vettä ja rommia. Maisemat on aina yhtä upeat, vaikka joka kerta me taidetaan viettää vähemmän ja vähemmän aikaa ihaillen niitä maisemia. Tällä kertaa me ei edes käyty snorklaamassa.

Ja se kosinta. Hän sanoi "kyllä".

Kuin telkkä pöntöstä

Sitten olikin jo joulu. Joulu katolisessa koulussa on yllättävän rento. Ei olisi uskonut. Ehkä se johtuu siitä, että me ollaan lomilla pari viikkoa ennen aattoa. Eikä näille se aatto itse asiassa olekaan mikään kummallinen päivä. Joulupäivänä vasta ollaan hartaana. Noin niin kuin periaatteessa olisi kiva viettää joulu täällä, mutta noin niin kuin käytännössä sitä kyllä tekee mieli suksia suolle mahdollisimman nopeasti koulun päätyttyä.

Kuin telkkä pöntöstä

Tietenkin katolisen koulun jouluun kuuluu jumalanpalvelus. Pläääh. Tähän aikaan vuodesta on lämpötilas 37 asteessa ja ilmankosteus reilusti päälle 90 prosentin. Meidän kylän kirkossa on kuusi tuuletinta, joista toimii kolme. Jos tekee aikuisille tiukkaa istua kirkossa, niin ei se ole helppoa muksuillekaan. Sitten onkin kiva lopettaa kouluvuosi, kun ollaan toisillemme kiukkuisia.

Kirkon jälkeen - ei tosin samana päivänä, mutta ehkä jo seuraavana päivänä - me harjoitellaan taas helteessä istumista, kerta ensimmäisellä kerralla oli niin mukavaa. Meillä on nimittäin päätösjuhla. Me istutaan pari tuntia koripallokentällä ja venataan innosta piukkana uutisia siitä, kuka on saanut palkintoja. Yleensä ne ovat samat oppilaat, jotka saavat palkinnon yrittämisestä, jaksamisesta, kouluun ilmestymisestä. Ennen muinoin palkinnoksi sai t-paidan, nykyään kirjan ja pallon. Hyvä vaihtokauppa.

Kun on palkinnot jaettu, muksut saavat lihapiirakan ja pääsevät vapaalle. Meidän joululoma kestää kuusi viikkoa ja on vuoden pisin loma. Loma on ehkä vuoden paskimpaan aikaan. Kylästä ei pääse autolla mihinkään, kun tiet on tulvavesien peitossa. Tietenkin sitä voisi lentää Darwiniin, mutta lennot ovat yhteensä  600 dollarria, mikä on aikamoinen summa perheelle, joka elää reilusti köyhyysrajan alapuolella. No, onpahan ainakin palloja, joilla leikkiä loman ajan.

Sen jälkeen, kun on päästy kersoista eroon, on aikuisten juhla. Koulun keittola laittaa aina parasta pöytään. Ensin me kuunnellaan pois lähtevien opettajien puheita ja sitten puheita heistä. Tai kuunnellaan on aika väljä käsite, sillä suurin osa porukasta kurkkii ikkunasta ja odottaa, koska keittolan väki tuo herkut pöytään. Loput vilkuilee kelloa, että joko täältä pääsisi pois. Vielä kaksi tuntia koneen lähtöön.

Sitten kentälle! Vapauden voi meilkein maistaa kielen päässä. Tähän aikaan vuodesta lennot tuppaavat olemaan aika pomppuisia. Pahimmillaan tuntuu siltä, kuin istuisi kuivausrummussa. Parhaimmillaan kuin olisi keskellä muutaman richterin maanjäristystä. Silti hymyilyttää.

Ai niin, meinasi unohtua kertoa, että koulussa käväisi mun maanmiehiä. Taisi olla mun ja Grantin lisäksi vielä koulun ainoa pakanakin.