Itä-Timor 4

Kun kerran päästiin tekemisen makuun, niin jatkettiin tohinointia seuraavanakin päivänä. Noustiin taas avolavan tarakalle ja lähdettiin reissuun. Tällä kertaa ajettiin kilometrin korkeuteen vuorille. Meidän ensimmäinen stoppi oli pienessä kylässä, jossa oli meneillään viikoittaiset markkinat. Ei kumma, että paikallisia ei kiinnosta kävellä alas rannalle lauantaisille markkinoille, jos muutos korkeudessa on kilometri. Meillä meni autollakin ainakin tunti  perille pääsyyn.

Markkinoilla ei ollut myynnissä juuri mitään, mutta niukkuudessaan ja ankeudessaan tori oli kyllä näkemisen arvoinen. Muutamia muovikippoja, pari ananasta ja pieniä munkkeja lähinnä. Ei ollut juuri akuuttia tarvetta muovikipoille, joten niitä ei ostettu, mutta ananas ja munkkeja kyllä. Lähinnä vain siksi, että saatiin levitettyä meidän länsivaluuttaa tähänkin kylään. Munkit mä syötin paikallisille lapsille.

Kylässä oli toki naisten osuuskuntakauppa, josta sai perinteisiä kudottuja mattoja. Mimmit pistivät meille pystyyn kudontaspektaakkelin. Mattojen matsku on käsin kerättyä ja käsiteltyä. Se on värjätty luonnon värein. Maton kutomiseen on mennyt kaksi viikkoa. Koko hommaan on helposti mennyt kauemminkin. Tietenkin me ostettiin niitä matkamuistoksi ja joululahjoiksi. Kyllä oli mummot tohkeissansa.

Ennen maiseman vaihtoa me käytiin katsastamassa paikallinen koulu. Oppilaita ujostutti kauheasti. Me ilmestyttiin juuri lounasaikaan, eivätkä mukulat oikein millään uskaltaneet tulla takaisin luokkaan lounaskulhojensa kera. Opettajaa ei näkynyt missään, ja pian kävikin ilmi, että opettaja ei tullut tänään töihin, sillä hän oli matkannut pääkaupunkiin asioille. Muksut sitten opettivat toisiansa koko päivän.

Koulu oli melko vaatimaton – sanoisinko. Meillä Aussilassa on pelit ja vehkeet. Välillä on vaikeuksia keksiä, mihin ylijäämäbudjetin saisi sullottua. Joka luokassa on SmartBoard, iPadit, läppärit, kuulokojeet, mikit, kaiuttimet ja oikeastaan mitä ikinä mieleen vain välähtääkään. Kaiken tämänkin jälkeen koulun tilillä on yli neljä miljoonaa plussaa. Ensi vuonna ne rakentavat uuden katetun urheilustadikan.

Näillä kavereilla oli liitutaulu. Katto. Pari penkkiä. Mutta jos on intoa opiskeluun, tarviikos sitä sen enempää? Meidän kylässä taas ei ole intoa opiskeluun, paitsi silloin kun paikallinen Kela katkaisee tuet, kun oppilasta ei ole näkynyt koulussa 20 päivään. Eli ei käytännöllisesti katsoen tarvitse käydä koulussa kuin kerran 20 päivässä. Silloinkin riittää, että on läsnä - tai fyysisesti sentään koulualueella jonkin aikaa. Että mua vituttaa tuollainen passiivisuus.

Me pysähdyttiin vielä toisessa kylässä, sillä meidän majatalon isännän piti käydä tsekkaamassa, miten toisen koulun rakennusprojekti etenee. Australialaisen pikkukaupungin Rotarit ovat lahjoittaneet tälle kylälle 5000 dollaria, ja niillä pistetään koulurakennus pystyyn. Mieletön ajatus, että niin pienellä summalla saa koko kylälliselle muksuja alakouluopetuksen.

Me vietiin työmaalle sementtisäkkejä ja jotain rakennussälää. Rupateltiin hetki rakennusmiesten kanssa ja kävi ilmi, että heidän päiväpalkkansa oli 5,50 dollaria per mies. Laatoittajat saivat 7,50 dollaria päivän töistä. Jotenkin mulla oli sellainen fiilis, että nämä eivät täällä harrasta kahdeksan tunnin työpäiviä lakisääteisten kahvitaukojen kanssa. Ilmankos kutojamummot olivat niin tohkeissaan meidän matoista. Meidän matot olivat muistaakseni 40 dollaria kipale. Se on aikamoinen summa se, kun vertaa perusduunarin palkkaan.

Paluumatkalla pysähdyttiin näköalakukkulalle. Atauro-saari on kyllä upean näköinen, katsoi sitä sitten mistä suunnasta tahansa. Harvassa paikassa kilometrin korkuiset vuoret nousevat niin lähellä merenrantaa. Tuuli viuhui avonaisen mäen päällä, mutta ei se paljon haitannut. Me tihrustettiin vetisin silmin merelle. Aika huippu paikka.

Itä-Timor 3

Lomasta oli kulunut jo useampi päivä, ennen kuin me päästiin oikein käyntiin. Ensimmäisenä päivänä käveltiin tuskin sata metriä. Toisena päivänä parin korttelin ympäri. Kolmantena käytiin sentään jo naapurikylässä. Sitten me tempaistiin ja lähettiin ihan saaren toiselle puolelle. Vau.

Ei sentään kävellen. Se olisi ollut jo liian korkea hyppäys aktiviteettimittarilla. Majatalon palkollinen heitti meidät avolavalla puoleen väliin, ja siitä me sitten käpyteltiin saaren toiselle rannalle.

Atauro-saari on Itä-Timorin pääkaupungin Dilin rannikolta noin parin tunnin venematkan päässä. Sen korkein kohta on noin kilometrin korkeudessa, joten ei kauheasti kiinnostanut kävellä ylämäkeen. 

Meidän reitti kulki pienen kylän läpi. Paikalliset vilkuttelivat meille peltotöistä, ja kakarat kihersivät nurkan takana, kun ne valkonahat ovat niin jännittäviä. Kylässä pauhasi musiikki kovalla, ja osa porukasta oli tekemässä palmunlehvistä katosta kirkon eteen. Oli vissiin jotkut kemut tulossa.

Kylän jälkeen polku laskeutuikin yllättävän nopeasti saaren toiselle puolelle. Matkaan olisi kuulemma pitänyt mennä pari tuntia, mutta ilmeisesti sitä ollaan sitten aika hyvässä kunnossa, sillä me oltiin taas meren äärellä alta tunnin.

Tällä puolla saarta ranta oli heinikon äärellä. Maisemat vastasivat hyvin läheisesti mun mielikuvia Afrikasta ja savannisafareista. En olisi ollut yllättynyt lainkaan, jos korsien seassa olisi vilahtanut leijona tai kaukaisuudessa näkynyt kirahveja.

Meidän päätepysäkki oli pieni ravinteli, jonka meidän majatalossa työskentelevän hepun äiti oli laittanut pystyyn turisteja varten. Me vietettiin iltapäivän tunnit syöden Marion äidin herkkuja, kitaten kookospähkinöitä ja melko tuhtia itätimorilaista kahvia.

Ja mikäs siinä lötkötellessä. Maisemat olivat aika muikeat. Oli täyden kuun aika, ja nousuveden tuomat aallot olivat aika rajun näköisiä. Niissä oli aika mukava pomppia tovi, mutta läkähtyminen oli lähellä. Me yritettiin päästä aaltojen ja terävien kivien yli syvemmille vesille katselemaan koralleja, mutta hankalaksi meni.

Sitten me hokattiin, että rannan toiseen päähän oli kaivettu veneitä varten syvempi kohta, jossa ei ollut aaltoja juuri lainkaan. No, sinne! Sitä kautta me päästiin koralliriutan syvemmälle puolelle telomatta jalkoja. Ja vau sitä kalamäärää! 

Me pulikoitiin kalojen kanssa tovi. Sitten olikin hyvä heittää maaten hiekalle ja nokostella. Päivä oli pilvetön ja pirun kuuma. Hieman harmitti, että me oltiin jo maksettu yöstä meidän majatalossa. Tänne olisi voinut mielellään jäädä pidemmäksikin aikaa.

Itä-Timor 2

Loman ensimmäiset päivät olivat aika vähätapahtumaisia - mikä tapahtumarikkaan vastakohta sitten onkaan! Ensimmäisenä päivänä kierreltiin markkinoita. Siihen meni ehkä tunti. 

Seuraavana päivänä käytiin kirkossa. Tiedän, tiedän. Lomallakin kirkkoon? No, ei varsinaisesti tullut sellaista oloa, että olisi piru jo niskaan henkinyt, kun ollaan oltu erossa katolisesta koulusta jo kaksi päivää, mutta meidän majatalon isäntä kehotti tutustumaan. On kuulemma kovat laulukekkerit aina sunnuntaisin. Käytiin siis kahtomassa. 

Istuttiin sisällä ehkä vartti, ja sitten oli jo sellainen fiilis, että ei viitsisi lomaansa tähän kuluttaa, joten me jatkettiin käppäilyä ympäri kylää. Sitten törmättiin kouluun. Kaksi asiaa, joista tarvitsin lomaa: jeesustelu ja koulu. Tämä koulu oli hyvin erilainen kuin meidän koulu. Meillä on millä mällätä - paavin taskut ovat lähes pohjattomat. Näillä kavereilla ei ollut edes seiniä koulussa. Pisti vähän vihaksi.

Onneksi on lähes krokotiilitön ranta, joka saa pahat ajatukset katoamaan alta aikayksikön. Lähes krokotiilitön siksi, sillä näissä maisemissakin on nähty krokotiilejä. Eihän me kauhean kaukana Australian pohjoisosista olla. Meille kyllä vakuuteltiin, että ei niitä ole näkynyt pitkään piiiiiitkään aikaan. Tiedä sitä sitten. Ihan ehjänä me sieltä kuitenkin palattiin.

Illalla meidän seurueen aussit päräyttivät majatalon karaokessa hienot musisoinnit. Ehkä hieman rantarommin auttamina. Aamulla mä olin sitten ainut, joka nousi auringon kanssa samaan aikaan. 

Seuraavana päivänä toimittiin jonkin verran enemmän. Sunnuntaina käveltiin ehkä kolmen korttelin ympäri ja that's it. Maanantaina sitten me vuokrattiin villarit ja sotkettiin seuraavaan kylään.

Kylässä on nukketehdas, jossa meidän oli tarkoitus käväistä ostoksilla. Maassa ei ole juuri minkäänlaista sosiaaliturvaa. Suurin osa jengistä elää kädestä suuhun, ja jos ei takapihalla kasva puutarhaa, merestä nouse kalaa tai muuten jaksa käydä duunia, ei ole mitä syödä. Näin on näreet. Sattuneesta syystä Itä-Timorissa käyvät sitten mummot ja vaaritkin töissä. 

Nukketehdas on Atauro-saaren tapa työllistää naisia. Siellä väsätään nukkeja ja kasseja värikkäistä kankaista. Jopa täytteet kerättiin, lingottiin ja putsattiin paikan päällä. Mä ostin kummityttö-Karalle nuken ja itselleni pöllön. Oli ne kamat niin symppiksiä.