Bali ja bogans

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Viimeisenä aamuna kaikilla oli kyllä reput pakattuna, mutta lomamieli oli vielä jossain rannalla tai poljettuna Sama Saman tanssilattialle. 

Onneksi meidän lomamieltä nostatti venematka takaisin Balille. Tällä kertaa me istuttiin koko konkkaronkka kannella auringonpaisteessa. Ne helposti nahkansa polttavatkin uskaltautuivat ulos. Onneksi! Sillä osan matkasta meidän vierellä uiskenteli ja hyppi lauma veneestä hirveän kiinnostuneita delfiinejä. Kyllä väsyneimpiäkin matkaajia hymyilytti. 

Me palattiin meidän vakkari majataloon, joka on aivan Balin suurimman turistialueen sydämessä. Kuta on täynnä turistikauppoja, turistiravintoloita, turistipubeja, turistipalveluja - ja turisteja. Niitä vääränkaltaisia turisteja, joilla on helppo nyrpistää nenäänsä. Hirveän kovaäänisiä juntteja (yleensä Australiasta), jotka tulevat levittämään länsidollareita. Näitä tyyppejä kutsutaan Australiassa sanalla bogan. Yleensä he kulkevat isoissa laumoissa, iho kirkkaanpunaisena, nahka koristeltuna kaameilla tribali-tatuoinneilla. Miehillä ei ole ikinä paitaa päällä vartalotyypistä riippumatta. Naiset ovat aina pari numeroa liian pienissä vaatteissa. Heistä uhkuu hirvittävä ylemmyyden tunne. Kaikki on Australiassa paremmin. Nämä paikalliset eivät ole yhtä älykkäitä kuin me.

Ei bogan

Bogan.

(Lahde: http://www.macrobusiness.com.au/2011/05/let%E2%80%99s-parity/)

Ja näitä on Kuta pullollaan. Kuta on meille pirun kätevä kauttakulkuväylä Gileille, joista boganit eivät ole jostain syystä kuulleet lainkaan. Hyvä niin. Kuta on myös kätevä siitä, että me hommataan sieltä yleensä työvaatteet koko vuodeksi alle kahdella kympillä. Turistiputiikeista lähtee mukaan ihan muutamalla dollarilla keveitä housuja ja mekkoja, jotka ovat juuri sopivia meidän keleihin. Tällä kertaa mä teetin mun rakkaasta matkakassista kopion. Siihen upposi noin 50 euroa, mutta kassi on autoa nahkaa, käsin tehty ja juuri sellainen kuin halusinkin. Mun vanha kassi on HenuManusta, ja se on kulkenut ympäri maapalloa useamman vuoden, ja matkat ovat jättäneet siihen jälkensä. Viimeisen vuoden mä olen pelännyt, että pohja irtoaa tai sanka katkeaa. Nyt mulla on uusi matkakumppani.

Seuraavana päivänä meillä oli muutama tunti aikaa ennen lentoa. Me vietettiin iltapäivä Water Bom -vesipuistossa. Juostiin liukumäestä toiseen kuin pienet lapset. Me liu'uttiin, polskittiin, plutattiin, läträttiin ja vähän mä kiljuinkin. 

Kaikista hauskin oli torni, jonka huipulta lähti putki, joka kierteli ja kaarteli aikansa, sitten yhtäkkiä vastaan tulee äkkijyrkkä alamäki. Mun maha hyppäsi mun kurkkuun, keuhkot tyhjeni kiljumisesta ja hyvä, ettei jotain lurahtanut housuunkin. Alamäestä pyllyn alla oleva liukuri otti vauhtia oikein kunnolla, ja sitten sitä oltiinkin yhtäkkiä melkein pystysuoran korkean seinän huipulla ja sitten taas alhaalla. Mitä oikein tapahtui? Ei hajua, mutta se oli samalla kertaa ihan hirveää ja tosi kivaa.

Viime kerralla mä uskaltauduin siihen aivan hirveimpään hurvittelurataan, eikä mulla sen jälkeen ollutkaan mitään tarvetta kokea sitä liukua uudestaan, joten mä tyydyin dokumentoimaan muiden menoa. Tässä radassa hurvittelija nousee kapseliin, jossa hänen täytyy ristiä jalkansa ja kätensä ja sitten vain seistä paikoillaan. No, ei kuulosta kauhealta, mutta sitten kapselilta vain yksinkertaisesti tipahtaa pohja, ja sitten sitä seisookin aivan tyhjän päällä. Sitten sitä mennään tuhatta ja sataa, kunnes yhtäkkiä ollaankin taas maan tasalla uikkarit niin syvällä pakaroiden välissä, että hyvä ettei ne häviä aivan kokonaan.

Näiden huvittelujen jälkeen ei auttanut muu kuin lähteä lentokentälle. Kotiinpaluu. En olisi ollut valmis ihan vielä.