Grant sai postissa paketin, jota oli odotettu kauan. Siltä meinasi revetä pelihousut, kun se sai vihdoin hyppysiinsä lempijoukkueen uuden pelipaidan. Tämä pelipaita oli suunniteltu erityisesti aussifutiksen aboriginaali-kierrokselle, jolla kunnioitetaan Aussilan ensimmäisiä asukkaita. Meidän naapuri, Joyce, joka on Aussilan ensimmäisiä asukkaita, oli myös tohkeissaan pelipaidasta. Kieltämättä se oli kyllä komea. Nämä sitten päättivät järjestää muotishow'n. Ehkä taas oli otettu vinkkua tai vastaavaa.
Meidän kummityttö Kara Maree Kolumboort täytti vuoden. Mä leivoin tytölle kakun, johon tuli sateenkaaren värisiä kerroksia kuusi ja voita sekä sokeria muutaman kilo.
Mä olin ennakoinut synttärit mun aikaisemmalla Darwinin-reissulla ja ostanut vaaleanpunaisia koristenauhoja, joilla me saatiin Karan kotitalon etupiha oikein komeaksi. Askartelin vielä viirejäkin, joissa oli teeman mukaan pinkkejä sydämiä.
Me laulettiin Karalle onnittelulaulut ja vedettiin sitten kakkua naamariin ainakin yhden diabeteksen verran.
Kara itse ei oikein tainnut ymmärtää hölkäsen pöläystä meidän bileistä, mutta sitten nauratti kauheasti, kun kaikki alkoivat laulaa. Kara taputti käsiä yhteen ja kikatteli innoissaan.
Kemut jäivät väliin Karan isoäidiltä ja siskolta, sillä he olivat Melbournessa sairaalassa. Karan sisko on ollut pitkään kipeänä, ja vasta vuoden kuluttua meidän klinikalla tajuttiin, että ei hittolainen, sillä on reumakuume - yli vuoden. Ei kuin sydänleikkaukseen. Hätälennolla hittoon. Ai, mikä on reumakuume? No, se on tauti, jonka vaaroista sekä isoäiti että sisko lauloivat viime vuonna. Yhteistyössä klinikan kanssa. Eikä kellään välähtänyt…
Parin kuukauden päästä isoäiti ja siskokin tulivat takaisin. Kummatkin ihan ehjin nahoin ja hirvittävän tuliaismäärän kera. Tärkeimpänä tuliaisena oli tietenkin läjä aussifutisfanikamaa.
Jätkät hakkaa korttia noin kerran kuukaudessa heidän super salaisessa pokerikerhossaan. Se on super salainen, sillä muutaman kerran joukkoon on eksynyt uusi ihminen, joka on jälkikäteen todettu sietämättömäksi sälliksi. Reksikin keksi jossain vaiheessa, että hän voi ehdottaa uusille työntekijöille, että pokerikerhossa voi helposti tutustua uusiin ihmisiin. Öhöm. Nyt pokerikerho sitten kokoontuu maan alla. Salassa. Pimeällä. Kokoontumiskutsu tapahtuu jotenkin samaan tyyliin kuin vanhassa brittikomediassa: Aló, aló. Listen carefullé.
Sillä aikaa kun pojat lätkivät korttia, me likat yleensä tintataan vinkkua tai vastaavaa. Samalla, kun tulee tintattua sitä vinkkua tai vastaavaa, tulee myös valitettua ja motkotettua koulusta. On ollut viime aikoina vähän rankkaa. Jengi on hyvin lähellä lopareita. No, tunnelmaa vähän piristääksemme mekin ollaan alettu kisaamaan. Suosikiksi on nopeasti noussut Pictionary, joka oikeastaan vaan muuttuu hauskemmaksi mitä enemmän sitä vinkkua tai vastaavaa on juotu.
Kas, löytyyhän sieltä Darwinistakin vielä jotain, mitä ei ole ennen nähty, tehty tai koettu. Darwin alkaa olla aika kulunut juttu. Me käydään siellä muutaman kerran vuodessa lähinnä vain ostoksilla ja rilluttelemassa. Ostoskeskus, klubi, ostoskeskus, klubi, ostoskeskus, klubi. Mjäääh.
Darwinin klubit ovat sitä paitsi aika hirveitä. Vastaavat lähinnä Turun Marilyniä tai minkä tahansa ruotsinlaivan yökerhoa. Hirveästi jengiä liian tiukoissa lycra-vaatteissa kauhea känni päällä. Menoa on ihan kamala seurata, ellei sitten itse ole samanlaisessa koltussa ja hirvittävässä humalassa, sillä silloin meno on aivan parasta. Ottakaa nyt sitten huomioon myös se seikka, että me päästään ihmisten ilmoille korkeintaan kymmenen viikon välein. Sadekauden aikana vielä harvemmin.
Tällä kertaa mä vain menin nukkumaan. Ei kiinnostanut lycra. Aamulla oli nousuvesi ja hyvä aika mennä tsekkaamaan kaloja. Me käveltiin rannalle, ja siellähän niitä polski jo satoja. Me viskottiin ranskanleivän paloja veteen, ja kalat kieppuivat niiden ympärillä. Näky oli kuin vanhasta Disney-piirretystä, jossa tappelu muuttuu yhtäkkiä kieppuvaksi sykkyräksi, josta silloin tällöin putkahtaa esiin käsi tai jalka.
Kalat uivat ympäri mun koipia, eikä niitä tuntunut häiritsevän pieni potkiskelukaan. Välillä syvemmältä molskahti esiin sellaisia ekaluokkalaisen kokoisia hirvityksiä. Niitä kun syötti kädestä pitäen, koko nyrkki katosi kalan suuhun. Onneksi niillä ei ollut hampaita.
Eräs vanhempi herra tiesi kyllä kertoa, että alueella viihtyy myös kala, jolla on hampaat. Se tykkää pureskella sellaisia varpaita, joissa on punaiset kynsilakat. Kuulemma luulee niitä koralliksi. Eräältä turistilta meni ilmeisesti kokonainen varvas. Taisi olla kaverin jutuissa vähän värikynää. Vaikka ei sitä kyllä ikinä tiedä täällä territoriossa.
Mulla on ollut viime aikoina huonoa tuuria. Koira puri, ja silmä meni mäsäksi. Nämä täällä sanovat, että onnettomuudet "come in threes", joten mä tässä odottelinkin jo kolmatta onnettomuutta. Veikkasin, että passi katoaa ennen lomia.
Ei sentään. Me päästiin Balille passeinemme, nou hätä. Lentokin oli ihan aikataulussa, ja kentältäkin päästiin ulos nopeamminkin kuin ikinä. Edellisellä kerralla oli joku herra-iso-herrain kokous, johon osallistui obamia ja putineita ympäri maailman. Nämä sitten laittoivat lentokentän kiinni, mutta eihän meidän lentoyhtiö meille mitään kertonut. Sattumalta kuultiin kaverilta, että hänen lentoyhtiönsä oli ilmoittanut aikataulumuutoksista. Me jouduttiin sitten lähtemään kolme päivää aikaisemmin pois. Sitä edellisellä kerralla joku yritti kaapata koneen, ja me oltiin motissa kentällä.
Tulihan se kolmas huono onni sietä sitten. Käytiin likkojen kanssa kauneushoitolassa vahaamassa ylimääräiset karvat pois heti ensimmäisen päivän aamuna. Vahaajamimmi vetäisi multa pari kerrosta ihoa kulmakarvojen lisäksi. Jep, tuntui ihan helvetin kivalle. Vaha jätti jälkeensä kivat ruvet, jotka sitten jättivät jälkeensä kivat rusketusraidat. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että mä en halunnut bikinivahausta. Auts.
Tässä vaiheessa vielä hymyilytti
Lomaviikko meni nopeasti, ja mä hinguin hierontaa ennen kotiinpaluuta. Meidän shoppailut venyivät aika myöhäiseen, ja paikka, johon mä suunnittelin meneväni hierottavaksi olikin kiinni. Onneksi viereinen kauheushoitola - anteeksi, kauneushoitola - oli vielä auki. Mä ehdin jo sopimaan hieronnasta ennen kuin mä huomasin hoitolan seinien värin. Ei jumankauta! Tämä onkin se sama vihreä hirvitys, jossa mun kulmakarvat tuhottiin.
Shoppailukamulla oli sellainen ilme naamalla, että meinaako se tosiaan tuolla hierontaa. Meinasi se. Näillä mennään kun ei muutakaan ole. Mä ajattelin, että ei se nyt niin kauheaa voi olla. No, ei ollutkaan. Mimmillä oli aika kovat otteet, mutta mä oikeastaan tykkäänkin sellaisesta ruhjovasta hieronnasta - ei rentouttavasta aromi-suklaa-kuuma-kivi-hötöstä. Seuraavana aamuna kävi tosin ilmi, että mimmi oli ruhjonut mulle välilevypullistuman.
Ehkä mä nyt otan opista vaarin. En taida enää tähän hoitolaan tulla.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Viimeisenä aamuna kaikilla oli kyllä reput pakattuna, mutta lomamieli oli vielä jossain rannalla tai poljettuna Sama Saman tanssilattialle.
Onneksi meidän lomamieltä nostatti venematka takaisin Balille. Tällä kertaa me istuttiin koko konkkaronkka kannella auringonpaisteessa. Ne helposti nahkansa polttavatkin uskaltautuivat ulos. Onneksi! Sillä osan matkasta meidän vierellä uiskenteli ja hyppi lauma veneestä hirveän kiinnostuneita delfiinejä. Kyllä väsyneimpiäkin matkaajia hymyilytti.
Me palattiin meidän vakkari majataloon, joka on aivan Balin suurimman turistialueen sydämessä. Kuta on täynnä turistikauppoja, turistiravintoloita, turistipubeja, turistipalveluja - ja turisteja. Niitä vääränkaltaisia turisteja, joilla on helppo nyrpistää nenäänsä. Hirveän kovaäänisiä juntteja (yleensä Australiasta), jotka tulevat levittämään länsidollareita. Näitä tyyppejä kutsutaan Australiassa sanalla bogan. Yleensä he kulkevat isoissa laumoissa, iho kirkkaanpunaisena, nahka koristeltuna kaameilla tribali-tatuoinneilla. Miehillä ei ole ikinä paitaa päällä vartalotyypistä riippumatta. Naiset ovat aina pari numeroa liian pienissä vaatteissa. Heistä uhkuu hirvittävä ylemmyyden tunne. Kaikki on Australiassa paremmin. Nämä paikalliset eivät ole yhtä älykkäitä kuin me.
Ja näitä on Kuta pullollaan. Kuta on meille pirun kätevä kauttakulkuväylä Gileille, joista boganit eivät ole jostain syystä kuulleet lainkaan. Hyvä niin. Kuta on myös kätevä siitä, että me hommataan sieltä yleensä työvaatteet koko vuodeksi alle kahdella kympillä. Turistiputiikeista lähtee mukaan ihan muutamalla dollarilla keveitä housuja ja mekkoja, jotka ovat juuri sopivia meidän keleihin. Tällä kertaa mä teetin mun rakkaasta matkakassista kopion. Siihen upposi noin 50 euroa, mutta kassi on autoa nahkaa, käsin tehty ja juuri sellainen kuin halusinkin. Mun vanha kassi on HenuManusta, ja se on kulkenut ympäri maapalloa useamman vuoden, ja matkat ovat jättäneet siihen jälkensä. Viimeisen vuoden mä olen pelännyt, että pohja irtoaa tai sanka katkeaa. Nyt mulla on uusi matkakumppani.
Seuraavana päivänä meillä oli muutama tunti aikaa ennen lentoa. Me vietettiin iltapäivä Water Bom -vesipuistossa. Juostiin liukumäestä toiseen kuin pienet lapset. Me liu'uttiin, polskittiin, plutattiin, läträttiin ja vähän mä kiljuinkin.
Kaikista hauskin oli torni, jonka huipulta lähti putki, joka kierteli ja kaarteli aikansa, sitten yhtäkkiä vastaan tulee äkkijyrkkä alamäki. Mun maha hyppäsi mun kurkkuun, keuhkot tyhjeni kiljumisesta ja hyvä, ettei jotain lurahtanut housuunkin. Alamäestä pyllyn alla oleva liukuri otti vauhtia oikein kunnolla, ja sitten sitä oltiinkin yhtäkkiä melkein pystysuoran korkean seinän huipulla ja sitten taas alhaalla. Mitä oikein tapahtui? Ei hajua, mutta se oli samalla kertaa ihan hirveää ja tosi kivaa.
Viime kerralla mä uskaltauduin siihen aivan hirveimpään hurvittelurataan, eikä mulla sen jälkeen ollutkaan mitään tarvetta kokea sitä liukua uudestaan, joten mä tyydyin dokumentoimaan muiden menoa. Tässä radassa hurvittelija nousee kapseliin, jossa hänen täytyy ristiä jalkansa ja kätensä ja sitten vain seistä paikoillaan. No, ei kuulosta kauhealta, mutta sitten kapselilta vain yksinkertaisesti tipahtaa pohja, ja sitten sitä seisookin aivan tyhjän päällä. Sitten sitä mennään tuhatta ja sataa, kunnes yhtäkkiä ollaankin taas maan tasalla uikkarit niin syvällä pakaroiden välissä, että hyvä ettei ne häviä aivan kokonaan.
Näiden huvittelujen jälkeen ei auttanut muu kuin lähteä lentokentälle. Kotiinpaluu. En olisi ollut valmis ihan vielä.
Ensimmäisen jakson viimeisen koulupäivän loputtua me juostiin lentokentälle pika-pikaa. Äkkiä hittoon täältä. Ensin Darwiniin, sitten Denpasariin, sitten Gileille. Kyllähän te Gilit muistatte? Meidän mökki Balin lähistöllä. Tällä kertaa meitä oli kahdeksan kaverin joukko. Oli tarkoitus relata rannalla, relata uima-altaan reunalla ja relata paikallisissa ravintoloissa ja pubeissa.
Ensimmäinen yö vietettiin Balilla, ja seuraavana aamuna paatilla Gili Trawangan -saarelle. Matkalla oli hyvä relata laivan kannella. Me nautittiin lämpimästä auringosta ja kylmistä oluista. Oli jo huomattavasti parempi fiilis kuin edellisenä päivänä. Kaikki Wadeye-murheet katoavat kyllä yllättävän nopeasti, jos vain vaihtaa maisemaa.
Meidän majatalo oli aivan mahtava. Me varattiin koko pulju omaan käyttöön. Eipä tarvinnut surra, aiheutetaanko me liikaa melua tai ovatko muut vieraat käärmeissään. Meillä oli neljä huonetta, komea puutarha ja aivan oma uima-allas. Pojat kävivät hakemassa bisseboxin sillä aikaa, kun me lutrattiin altaassa. Uima-allas oli kyllä parasta. Me heräsin aamulla yleensä aikaisemmin kuin muut, mutta kertaakaan ei tullut sellainen olo, että jäisi loma-aikaa käyttämättä, kun odotteli muiden heräämistä uima-altaan reunalla auringosta nauttien.
Ja miksi ihmiset heräsivät myöhään? No, siihen on syynä Sama Sama -niminen reggae-juottola. Sinne meidän illat yleensä päättyvät. Paikassa on mukava meininki ja siellä soi live-musiikki. Ei paljon enempää voisi pyytääkään. Siellä on tullut notkuttua jo sen verran monta iltaa sen verran monella lomalla, että meidän naamat tunnetaan siellä jo. Me tykätään toki tutkia maailmaa, mutta viikon lomalla ei oikein jaksa lähteä kovin kauas. Ja meidän elo Wadeyssä on välillä niin rankkaa, ettei lomaltaan halua muuta kuin nukkumista ja rannalla makaamista. Niin että siksi me kulutetaan naamaa niin usein Gili-saarilla. Täytyy myös sanoa, että ihan hyvin pyyhkii, jos kantabaari on pienellä paratiisisaarella Balin kupeessa.
Yhtenä lomapäivänä me järjestettiin snorklausreissu. Aamu oli pilvinen, mikä sopi hyvin meidän herkkähipiäisille lomakamuille. Eipä tarvinnut parannella auringossa kärventynyttä nahkaa. Osa jengistä oli pienessä kohmelossa vielä, kun me lähdettiin vesille. Osa meistä olisi pienessä kohmelossa, kun me palattiin snorklausvesiltä. Näiden Gili-reissujen perinteisiin kuuluu, että rannalle lähdetään rantarommin kanssa, auringonlaskua lähdetään katsomaan auringonlaskurommin kanssa, uima-altaalla ollaan uima-allasrommin kanssa jne. Joten snorklaamaan lähdetään snorklausrommin kanssa.
Rantarommi
Tuntui siltä, että koralli voi tällä kerralla hieman paremmin - saattoi ehkä johtua siitä snorklausrommista -, mutta koralli näytti värikkäämmältä kuin aikoihin. Kalojakin oli aikamoinen liuta. Kaloja oli enemmän kuin ennen - siis sekä kalalajeja oli enemmän ja yksittäisiä kaloja oli enemmän. Me nähtiin myös yksi kilpikonna, joka nukkui pohjalla. Meidän opas osoitti, että siellä se on pohjalla, katsokaan nyt. Mitään me ei nähty. Lopulta opas ui aivan pohjalle, koputti kilpparia selkään, herätti sen ja vasta silloin me tajuttiin, että kah' tuossahan se olikin. Hyvin se oli pohjaan piiloutunut.
Päivä oli pirun kiva, Vaikka aurinko ei paistanutkaan ja välillä sadetta ropisikin niskaan. Märäksihän sitä kuitenkin snorklatessa tulee. Eivätkä maisematkaan näyttäneet sen huonommilta tummien pilvien alla. Seuraavakin päivä oli sateinen ja pilvinen. Me taidettiin jokainen käydä hierottavana, hemmoteltavana ja paijattavana.
Tämä taisi olla viides tai kuudes kerta, kun mä olen Gili-saarilla käynyt, ja ensimmäinen kerta, kun on satanut. Joka kerta viereisellä Lombok-saarella on satanut, ja siellä on satanut myös joka päivä. Joka ikinen päivä joka ikisellä lomalla Lombokin luoteisrannalla on ollut tummia, tummia pilviä, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin ropisseet maahan. Me ollaan myhäilty aurinkoisella Gilillä drinkit kourassa rannalla maaten ja ihmetelty Lombokin kummallista säätä.
Viimeinen Gili-päivä oli kaunis kuin mikä. Me vietettiin päivä rannalla katsellen Lombokin vuoria. Taas siellä oli pilvistä ja satoi. Me syötiin maha täyteen kaikkia herkkuja. Henkilökohtaisesti taisin syödä kaksi aamiaista, kaksi brunssia, kaksi lounasta, kaksi illallista ja kaksi iltapalaa. Ja jäätelöitä, suklaapatukoita, hedelmämehuja ja muita herkkuja joka aterian välissä. Ja tietenkin rantarommia. Aina kotiin lähdön kynnyksellä tulee sellainen olo, että pitää ottaa ilo kaikesta irti. Kotona kun ei saa jäätelöä silloin, kun siltä tuntuu.
Illalla käytiin vielä ihastelemassa auringonlaskua. Onko auringonlasku edes auringonlasku, jos se aurinko ei laske tulivuoren taakse? Kysynpä vaan. Me istuttiin aidalla viimeisiä auringonlaskurommeja siemaillen, ja olo oli aika muikea. Oli ihan sellainen olo, kuin lomalla kuuluu ollakin. Aurinko tipahti horisontin taakse ja taivas muuttui vaaleanpunaiseksi. Sitten tuli pimeä, ja yhtäkkiä olikin sellainen olo, että voisi käydä katsomassa, mikä meininki Sama Samassa on.
