Camp Diary: Day 5

INDIGENOUS SUPERVISOR: "Call this number, the number of an Irish woman, who lives next door to a guy. Call her, she doesn't understand my English. Her neighbour is deaf. I got the number from the white papers. I need the old man's son's number."

*what?*

Viidennen päivän aamuna tädit olivat vielä vähän nyreissään, mutta ainakin kummatkin olivat nyreissään hiljaa auton takapenkillä. Me vetästiin aamupala naamariin, pakattiin kamat ja lähdettiin kohti uusia seikkailuja. Näkemisiin, Wodonga!

Muksuille oli hirveän tärkeä päästä jättämään hyvästit meidän leirintäalueen omistajien koiralle. Samson-koira oli kai melkoinen kulttuurishokki meidän oppilaille. Wadeyessä ei nimittäin näy koiria, jotka käyttäytyvät kuten meikäläiset lemmikkikoirat. Eivät ne hae palloja, eikä niitä silitellä. Samson oli jotain käsittämättömän ihmeellistä, sillä sitä sai rapsutella ja sen kanssa voi riehua ja leikkiä. 

Tänään oli se päivä, kun me mentiin tutustumaan oikeaan suurkaupunkiin, mutta ennen Melbournea me pysähdyttiin matkan varrella pienessä paikassa, joka on kuuluisa erään herrasmiehen vuoksi. Glenrowan on paikka, jossa Australian kuuluisin rikollinen saatiin lopulta kiinni vähän päälle sata vuotta sitten. Sankari oli nimeltään Ned Kelly. Olette saattaneet hänestä jotain joskus kuulleetkin. Ehkä ette. En jaksa tässä selittää.

Me oltiin muksujen kanssa puhuttu Ned Kellystä koulussa ja katsottu elokuvakin miehestä, ja jostain syystä tämä tarina on jäänyt oppilaille päähän. Kertotaulut ei jostain syystä jää. Me käytiin tutustumassa paikkaan, jossa rosvot lopulta jäivät loukkuun pitkän piirityksen jälkeen, ja läheiseen automatisoituun teatteriin, jossa nuket esittivät tapahtumat uudelleen. Turistirysä oli kyllä mauton ja älytön, mutta muksut nauroivat ja kirkuivat kauhusta kankeina tarinan jännissä kohdissa. Mua nauratti, kun muita niin nauratti. Aivan parasta.

Pimeän tultua me päästiin perille sinne kuuluisaan Melbourneen. Tätä mä olin odottanut pitkään. Mukavan kokoinen kaupunki, katupölyä, pakokaasun ihana tuoksu. Kuulostaa asioilta, joita ei tule ikävä, mutta kaupungeillakin on oma tuoksunsa, jota jää kaipaamaan. Ehkä mä kuitenkin odotin enemmän niitä mukavuuksia, jotka kaupungissa on käden ulottuvilla. Hyvää kahvia ja kivoja kauppoja.

Me lykättiin kamat äkkiä meidän hostelliin, vedettiin hostellin keskinkertaista sapuskaa naamariin ja lähettiin kävelylle. Meidän ruokailun aikana aurinko oli ehtinyt laskemaan, ja muksujen mielestä kaupunki näytti yhtäkkiä vähän jännittävämmältä ja ehkä pelottavaltakin.

Me käveltiin hostellilta joelle. Me istuttiin torilla tovi ja ihasteltiin kaupungin valoja. Piru, että oli kylmä. Meidän muksut tyhjensivät läheisen kioskin teestä ja kaakaosta. Ja ostivat noin viisi kiloa karkkia per naama. Siinä se loppuilta sitten menikin - yrittäen saada sokerihumalaisia kakaroita nukkumaan.

Camp Diary: Day 4

INDIGENOUS LEADER: "Dominic, get off your phone when driving! It's illegal!" 

*Dominic checking Google maps*

*Indigenous leader herself not wearing a seatbelt*

Muksujen viimeinen koulupäivä. Aamulla oli noin 4 astetta lämmintä, ja kaikki tuntuivat olevan hieman horroksessa. Muksujen kouluun lähteminen kesti ja kesti. Ei niitä saanut ulos mökeistään millään. Vaan puolet likoista ilmestyi aamiaiselle. Matkalla kouluun kävi ilmi, että muutamalla meidän tytöistä oli koulussa valkonahkainen ihailija ja tytöt olivatkin viettäneet enemmän aikaa peilin edessä. Ja me kun luultiin, että heillä olisi vaikeuksia sopeutua! 

Viimeisen koulupäivän kruunasi tyttöjen futismatsi. Meidän liiksanmaikka aina päivittelee sitä, miten nämä meidän wadeyelaiset muksut eivät ikinä yritä oikein tosissaan. Niitä on kyllä kuskattu naapurikyliin koulujen välisiin aussifutiskisoihin, mutta varsinkin mimmit tuppaavat vain hölkkäilemään ympäri kenttää tai seisomaan paikallaan. Eikä kyseessä ole taitojen puute. Ehkä häviäminen ei haittaa, jos ei edes tosissaan yritä.

Tällä kertaa oli hyvin toisenlainen ääni kellossa. Kaikki, joka ikinen likka, halusivat pelata. Ja kaikki yrittivät tosissaan. Mä en ollut uskoa silmiäni. Voi, sitä riemua kun me vielä voitettiin! Ja vielä paljain jaloin! Meidän muksut potkivat koulun ostamat kengät jaloistaan heti, kun voivat, ja juoksivat kentälle. Kotona he kulkevat aina paljain jaloin, ja futiksen pelaaminen lenkkarit jalassa on jo ajatuksenakin aivan outo.

Selkeästi meidän mukulat ottivat oppia paikallisista oppilaista. He olivat nähneet, miten tosissaan muissa kouluissa opiskellaan tai ainakin yritetään. Kaikessa ei ole pakko olla hyvä, mutta yrittämisessä ei ole mitään häpeää. Melkein tuli tippa silmään, kun oli niin hyvä mieli.

Mutta sitten meidän koulun indigenous leader, oikein matami-perkele, päätti järjestää kohtauksen, sillä hänen pojanpoikansa ei päässyt pelaamaan. Ensinnäkin retkellä oli mukana vain kaksi poikaa, joten ei niistä paljon joukkuetta järjestetä. Toiseksi peli oli tytöt vastaan tytöt. Hän käski pojat mukaansa ja lähti litomaan savu korvista höyryten. Noloa käytöstä aikuiselta ihmiseltä.

Jumankauta, nämä aikuiset osaavat olla täällä joskus niin rasittavia. Monella on aivan kummallinen käsitys omasta roolistaan maailmassa. Kaikkea pitäisi saada ilmaiseksi, ja aina pitäisi saada oma tahto läpi. Monet osaavat ottaa taidokkaasti valkoisen miehen syyllisyydestä (white man's guilt) kaiken irti. Harva sanoo kiitos.

Toinen meidän valvovista tädeistä piti itkuraivarikohtauksen illalla. Me grillailtiin puistossa, ja vietettiin rehtorin sekä tämän valvovan tädin synttäreitä. Muksut pelasivat nurmikolla futista ja renkkuivat kiipeilytelineissä. Sitten kynttilöiden puhaltamisen jälkeen täti katosi autoon kyynelehtien. Kävi ilmi, että seitsemäsluokkalainen tyttö oli sanonut hänelle ilkeästi. Siinä kun asiaa puitiin, täti alkoi riehua ja huutaa. Itkeä ja meuhkata. 

Mulla loppui kärsivällisyys, joten mä vetäydyin tilanteesta siivoamaan grilliä. Miten voi yli nelikymppinen nainen riehaantua niin yhden 12-vuotiaan sanoista? Kuka täällä on se aikuinen?

(Huomaa, että teksti on kirjoitettu kouluvuoden lopulla pienissä angsti-tunnelmissa. Mutta silti. Kamoon.)

Camp Diary: Day 3

"Oh, you must be on a school excursion. Where are you girls from?"

"Australia!"

Kolmantena päivänä oli kakaroilla koulupäivä. Tiedättehän, se sellainen koulupäivä, kun herätään aamulla, syödään aamiaista ja sitten mennään kouluun, opiskellaan siellä eri aineita eri opettajien kanssa, mennään kotiin ja tehdään läksyt. 

Meidän tyypillisen oppilaan koulupäivä on pitkälti seuraavanlainen: Ensin herätään kun herätään jos herätään. Ehkä ei tarvitse edes herätä, jos ei ole koko yönä nukkunut. Sitten surraan, mistä saisi ruokaa, kun kotona ei ole jääkaappia ja kaikki kaupasta ostettu roskaruoka on todennäköisesti mennyt jonkun muun suihin. Sitten kouluun, sillä sieltä saa muroja.

Aamun ensimmäisellä tunnilla kukaan ei sano mitään, sillä puolet porukasta vetelee sikeitä. Edellisenä yönä on todennäköisesti joko tapeltu vihollisperheiden kanssa tai sitten kyyrötelty tappelulta piilossa. Ensimmäisen tunnin jälkeen saakin välipalan ja pääsee välkälle.

Välkän jälkeen on päivän toinen tunti, jolloin on hyvä aika alkaa mankua tietokoneita, ipadejä tai elokuvaa. Jotain ehkä vähän opitaankin. Sitten on lounastauko, jolloin saa lämpimän aterian, jonka jälkeen pitää yrittää päästä lautasen siivoushommista kuin koira veräjästä ja sitten kiroilla opettajille, kun ei päästä tiskeistä kuin koira veräjästä.

Lounaan jälkeen "mennään tunnille". Toisin sanoen, juostaan ympäri käytävää, hakataan ovia, kiroillaan opettajille ja/tai oppilaille, paiskotaan vähän tuoleja, heitetään kiviä. Sitten onkin aika lähteä kotiin.

Ja tätä me ei haluttu tapahtuvan Wodongan valkonahkakoulussa. Henkeä pidätellen me dumpattiin muksut kouluun ja jäätiin odottamaan. Hyvin se meni! Ei ongelmia. Mä kävin välillä kurkkimassa luokissa, ja hyvin siellä näytti menevän. Koko reissun suurin sankari oli eräs meidän oppilaista, joka viittasi ja vastasi kysymykseen… oikein!

Koulupäivän jälkeen me juhlittiin onnistunutta opintomatkaa Kenraalin kanoin. Me kysyttiin ennen reissua, mitä muksut haluaisivat tehdä tai kokea. KFC oli melko korkealla koko listalla joka muksulla. Sinne siis.

Illan kohokohta oli kuitenkin lasersotaspektaakkeli - mikä-tä-nyt-megazone-tai-joku-vastaava. Siitä puhuttiin vielä monen päivän kuluttuakin. Kai pelin tarkoituksena oli tuhota vihollisten tukikohta, mutta me lähinnä vaan juostiin ympäri salia laserpyssyt kainalossa ja ammuttiin kaikkea, mikä liikkuu. Ja nauraa räkätettiin. Ei olla taktiikkamestareita, mutta pirun hauskaa oli.

Camp Diary: Day 2

While playing get to know each other games...

TEACHER: "What is the hardest thing you have ever had to do?"

WHITE KID: "I guess, when my dad had to go away for work."

OUR KID: "Your dad went to prison?"

Seuraavana päivänä me sitten päästiin oikein asiaan. Meidän Victorian-reissun pääkohta oli päästä tutustumaan australialaiseen kouluun. Onhan meidänkin koulu toki australialainen, mutta me ollaan vielä aika helkutan kaukana siitä kuuluisasta mainstream schoolista, josta meillä töissä niin vauhkotaan. Ja miksi me siitä niin vauhkotaan? No, siksi että meidän pitää noudattaa kansallista opetussuunnitelmaa, vaikka meidän lukion parhaat oppilaat lukevat keskimäärin neljäsluokkalaisen tasolla eikä osaa laskea yli sadan. Meidän mielestä on turha puuhata algebran ja trigonometrian kanssa. Mutta kun se opetussuunnitelma käskee meidän niitä opettaa. Opetussuunnitelma on laadittu niitä mainstream schooleja varten eikä siinä ole juuri varaan joustaa. Joten me sitten hakataan päätä seinään opettajainhuoneessa, kun missään ei ole mitään järkeä.

Niin, miksi me siis mentiin tutustumaan mainstream-kouluun, jos missään ei ole mitään järkeä? Siksi, että me haluttiin, että meidän oppilaat näkevät, miten tosissaan whitefella muksut ottavat koulunkäynnin. Me haluttiin, että meidän muksut näkevät, miten paljon töitä muut paiskivat ja miten koulua oikein käydään. Koulunkäytin Wadeyessä tuppaa olemaan vähän sellaista puuhastelua. Jengi tulee, kun niitä huvittaa ja tekee, mitä huvittaa, milloin huvittaa  ja missä huvittaa. Esimerkiksi mun luokalle ilmestyi uusi oppilas, 16-vuotias tyttö, joka ei ole käynyt koulussa kertaakaan viimeiseen neljään vuoteen. Ei vaan ole ollut sellaista fiilistä, että jaksaisi raahautua kouluun. Tämä peli ei vetele mainstream-maailmassa.

Me herättiin aamulla aikaisin vielä edellisen päivän matkusteluista väsyneinä ja ajettiin sinne kuuluisaan mainstream-maailmaan. Ensimmäinen stoppi oli kyllä drive-thru McDonalds, jotta opettajat saisivat ämpärillisen kahvia. Kahvi muodostaa keskiverto-opettajan ruokaympyrästä noin kolme neljäsosaa. Ainakin kuskien olisi hyvä pysyä hereillä. 

Me ajettiin pikku kaupunkiin nimeltä Wodonga, jossa meidän mainstream-koulu ja sen oppilaat meitä jo odottelivatkin. Meidän muksujen oli tarkoitus käydä paikallista koulua kuin normaalit oppilaat pari päivää, mutta maanantaina me käytiin vain tutustumiskäynnillä, ettei sinne olisi niin pelottavaa mennä seuraavana päivänä. Meille oli järjestetty welcome to country -seremonia, jossa paikallisen aboriginaali heimon jäsen toivottaa meidät tervetulleeksi. Heimon vanhin poltti nuotiossa eucalyptus-puun lehtiä, joiden savun läpi meidän tuli kävellä, jotta kaikki pahat henget tulisi karkotettua kunnolla. Hus, kiira, metsään!

Muksuille oli järkätty Wodongan koulusta kaverit, joiden kanssa he käyvät koulua seuraavat kaksi päivää. Tutustumispäivänä meillä oli kaksi hyvin simppeliä tavoitetta: 1) Me haluttiin, että meidän mukulat puhuvat kavereidensa kanssa englantia ja 2) että, kukaan ei friikahda, pelästy, sekoa tai hajoa. Tutustumisleikkien aikana taisikin käydä niin, että whitefella muksujen leuat loksahtivat sijoiltaan, sillä heille taisi tulla melkoisena yllärinä se millaisessa maailmassa meidän mukulat elävät. Meidän muksujen isät istuvat vankilassa melko säännöllisin väliajoin. Meidän mukulat asuvat parinkymmenen muun ihmisen kanssa taloissa, joissa on vain kaksi makuuhuonetta. Meidän muksuilla on käsittämättömiä ihosairauksia, jotka ovat meiltä kadonneet joskus keskiajalla.

Tutustuminen paremmin, kuin mä uskalsin toivoakaan. Kukaan ei friikahtanut, pelästynt, seonnut tai hajonnut. Ihan lunkisti he vain pelasivat koripalloa keskenään, ja me kun luultiin, että mukulat ovat kulttuurishokin kourissa täysin kylmästä säästä lamaantuneina. Me opettajatkin käytiin kiertelemässä ympäri koulua ja ihasteltiin rakennuksia, joiden seinissä ei ole graffiteja. Eikä kukaan kutsunut meitä motherfuckeriksi. Mitä tämä tämmönen on!?

Tutustumiskierroksen jälkeen me järjestäydyttiin takaisin kulkuneuvoihimme ja etsittiin motelli, josta meille oli varattu huoneet. Nyt ne mukulat meinasivat hajota. Muksut saivatkin huoneen sijasta oman mökin käyttöönsä. Voi, sitä riemua. Eivät he meinanneet uskoa lainkaan, että heillä oli oma "talo", jossa oli keittiö, suihkut ja pari makuuhuonetta. Meidän aboriginaali opettajatkin revetä liitoksistaan. Hekin olisivat halunneet Wadeyeen samanlaisen mökin. "Tälläisen jos vain saisi eläkepäiviksi. Tämä on niin ihana." 

Me käytiin illalla vielä keilaamassa. Keilaamista kiinnostavampaa oli keilahallin odotustilassa olevat pelikoneet. Niistä sai jotain purkkapalloja tai pilipali-kamaa. Muksut tunkivat koneisiin monta sataa dollaria ja voittivat jojoja tai jotain muuta super arvokasta. Kun raha on ilmaista, mikään ei ole minkään arvoista. Näiden rahat tulevat suurimmaksi osaksi maarojalteista - ei töistä. Eivätkä ihmiset Wadeyessä elä materialistisessa kulttuurissa. Mä yritin selittää, että ehkä rahoja olisi kiva säästää Melbourneen, josta voisi ostaa jotain vähän järkevämpää kuin 200 dollarin jojoja. Mutta ei sitten.

Päivä meni paremmin kuin uskalsi toivoakaan. Seuraavana päivänä oppilaita odotti todellinen tulikoe - se kuuluisa mainstream-koulu.