Viimeisenä leirikoulupäivänä meitä odotti vain pitkä paluumatka. Onneksi me oltiin Grantin kanssa ennakoitu, että meitä ei ehkä enää neljäntenä päivänä kiinnosta muksujen seura. Me oltiin liikkeellä oman auton kanssa yksityisyyden toivossa.
Eikä meitä myöskään kiinnostanut ajaa karavaanissa koulun bussin ja muiden troopyen kanssa, joten me suostuttiin suosiolla jäämään letkan viimeiseksi. Niin viimeiseksi, että me lähdettiin matkaan vasta pari tuntia muiden jälkeen. Jonkun oli ajettava letkan viimeisenä bussin perässä, sillä, jos bussi hajoaisi matkalla, apua saattaisi joutua odottelemaan jonkusen tovin.
Me käytiin odotteluaikana katselemassa läheisin Katherine-kaupungin nähtävyyksiä. Supermarkettia ja rotkoa. Siinä järjestyksessä. Meillä kun ei sellaisia ole. (Mä toistelen tuota lausetta tässä blogissa aika usein.) Näistä kahdesta nähtävyydestä rotko on kirjoittamisen arvoinen.
Me kiivettiin mäen päälle ihastelemaan maisemia. Ja komiat näkymät sieltä aukesivatkin. Joen toisella rannalla näytti makoilevan muutama kroko. Korkealta oli vaikea arvioida krokojen kokoa, mutta eivät ne pieniltä näyttäneet. Sitten ne pulahtelivat veteen, mutta välillä niiden päät liukuivat hitaasti ja äänettömästi pintaan. Joen mutkan takaa ilmestyi pari kanoottia, ja ne suuntasivat suoraan juuri pinnan alle pulahtaneita krokoja kohti. Mulla oli sellainen fiilis, että tässä sitä katsotaan, kun joku syödään elävältä, mutta ei niillä näyttänyt olleen nälkä.
Muutaman sadan kilsan päästä me saatiin koulubussi kiinni, vaikka se oli lähtenyt kaksi tuntia meitä ennen. Me päätettiin taas ottaa vähän välimatkaa ja jäätiin katselemaan mestoja tunniksi. Me istuttiin hiekkasärkällä joen varrella sopivan välimatkan päässä vedestä, sillä taas me bongattiin pari krokoa. Pari kalastajaa seisoi keskellä jokea nivusia myöten vedessä. Pässit. Pari viikkoa sitten joku jätkä syötiin veneestä. Krokotiili nappasi veneessä seisovan miehen ja veti veden alle. Sitten pari kiepausta vedessä ja se on nirri pois. Ei varmastikaan kiva tapa kuolla.
Meillä oli vielä kolmisen tuntia ajoa edessä, ja me haluttiin päästä himaan ennen auringonlaskua. Silloin kun alkaa kengurut ja muut elukat liikkua teillä. Kai me kenguruitakin nähtiin, mutta ainakin niitä muita elukoita. Kuivan kauden aikana paikalliset polttavat helposti kärtsäävät ruohot pois, ennen kuin ne ovat niin korkeita ja tuuheita, että niiden mukana palaa kaikki muukin. Hallittua polttoa nääs. Ja nämä hallitut poltot houkuttelevat paikalle hirveät määrät pikkuhaukkoja, joita Wadeyessä kutsutaan nimellä pulu-pulu. Hi hii!
Pulu-pulut tykkäävät tulipaloista, sillä ne saavat sieltä noukkia tulta pakoon kirmaavat liskot sun muut. Vähän kuin meikäläinen ruotsinlaivan buffa. Varmaan herkkua. Niitä pyöri satoja savupilvissä. Meillä hengaa niitä koulullakin aina lounasaikana, sillä muksut tykkäävät syöttää niille ruoan jämät. Vähän kun heittää sämpylää ilmaan, taivaalta sukeltaa haukka nappaamaan herkut suihinsa. Ne ovat kyllä melko symmpiksiä. Ne kun ovat hiljaisia. Toisin kuin lepakot.
Vielä ennen perille pääsyä meinattiin törmätä lehmiin. Mitä vielä? Kroko, pulupulut, lehmät. Usein näkee tietenkin myös kenguruita, villihevosia, härkiä, kaikenmoisia lintuja. Erään legendan mukaan parin sadan kilometrin päässä eräässä joessa eli pitkään hirviö eivätkä paikalliset uskaltaneet mennä lähellekään jokea. Monen monen vuoden jälkeen joelle sattui metsästyspartio, joka tietenkin ampui kaikkea liikkuvaa krokon toivossa. Onhan niillä sentään komiat nahat. Hengiltä otettu elukka ei ollutkaan kroko. Hirviö olikin vuosikausia sitten sirkuksesta karannut virtahepo. Tietenkin.
Tälläkin kertaa me päästiin perille osumatta mihinkään. Eikä koulubussikaan ollut osunut mihinkään, hajonnut tai ajanut tieltä pois. Hyvä reissu. Kaikki hengissä. Kukaan ei kadonnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti