Vanuatu-viikko 1

Vanuatu. Enpä ikinä uskonut sielläkin käyväni. Me ollaan Grantin kanssa jo suhattu Indonesiaa sen verran paljon edes takaisin, että teki mieli jonnekin muualle. Sitä paitsi meillä on taas kuukauden päästä lennot Balille. Oli siis aika lähteä uusille vesille.

Me lennettiin Vanuatun pääkaupunkiin Port Vilaan Brisbanen kautta. Mulla ei ollut juurikaan hajua siitä, millaiseen paikkaan oli lomalle lähdetty, enkä mä myöskään ollut ottanut selvää, sillä meillä oli töissä sen verran draamaa ja stressiä, että ei paljon jäänyt aikaa matkaoppaiden selailuun. Mä pakkasin mukaan shortseja ja toppeja, joiden kanssa kehtaa olla ihmisten ilmoilla. Varmuuden vuoksi mä nappasin kaapista vielä viime hetkellä yhden pitkähihaisen. 

Kuuluisa pitkähihainen

Äkkiä mulle selvisi, että mä olin pakannut mukaani aivan vääränlaista kamaa. Ensinnäkin oli melkoisen kylmä. Saatte luvan saivarrella, sillä mulla tulee nykyään kylmä jo 26 asteessa. Ja niillä main lämpötilat keikkuivat. Joten mä sitten käytin samaa neuletakkia joka päivä koko kuukauden. Toiseksi niillä siisteillä ihmisten-ilmailu-topeilla ei tehnyt mitään, sillä Vanuatulla ei ollut minkäänlaista yöelämää. Eikä siinä mitään vikaa ole. Oli ihan kiva hengailla kylissä, joissa ei ole sähköjä, mutta mun hulmuavat resort-mekot olivat aika turhia, sillä illalla, kun tuli pimeää, ei ollut muuta tekemistä kuin mennä pehkuihin.

No, vali vali. Onpa rankkaa olla trooppisella paratiisisaarella. Me vietettiin pari yötä Port Vilassa vain kierrellen kaarrellen. Supermarketeissa oli hirveä määrä aussi tuotteita. Suurin osa vanuatulaisista viljelee omat sapuskansa, eikä maassa ole juurikaan tuotantoteollisuutta, joten ei ihme, että kaupassa on kamaa Aussilasta. Ei mikään suuri kulttuurielämys. Tosin siinä erotaan, että nämä ovat hirveän hurskaita, eikä kaupasta saa minkäänmoista alkoholia sunnuntaisin. Siinäkin erotaan, että kaupan hyllyillä notkui ämpärikaupalla hiusgeeliä. Siis aivan tolkuttomia määriä. Niinku tajuttomia.

Me hengattiin kaupungin torilla, sillä sieltä sai paikallista sapuskaa aivan pennosilla. Torin kulmalla oli ruokapuljuja, joiden myyjä kävi ostamassa torilta ainekset sen mukaan, mitä ihmiset tilasivat. Niin tuoretta, ettei muualta saa. Tori itsessään oli jo mieletön nähtävyys. Siellä oli niin paljon mulle täysin entuudestaan tuntematonta kamaa. Ihmeellisiä vihanneksia ja meren eläviä.

Parin päivän päästä me vaihdettiin maisemaa, sillä mulla oli sellainen fiilis, että haluttaisi päästä rannalle. Me vaihdettiin saarta ja lähdettiin Pelelle. Heti, kun mä näin saaren, mua alkoi hymyilyttää aikamoisesti. Tämän täydellisempiä rantoja mä en ole missään nähnyt aiemmin. Lisäksi me oltiin koko saaren ainoat turistit.

Meidän mökki oli aivan rannassa eikä rannassa ollut mitään muuta elämää kuin paikalliset muksut leikkimässä. Ei kukaan myymässä rantarolexeja, saronkeja tai muuta sälää. Me käytiin kävelyllä ensimmäisenä päivänä rannalla, enkä mä sen jälkeen liikahtanut juuri mihinkään loppuviikolla. Grant sentään kävely saaren ympäri kerran. Mä vain röhnäsin rannalla, nautin hiljaisuudesta ja luin kirjan tai pari. Ei sitä lomalla kai muuta tarvitse tehdäkään.

Noin viikon kuluttua me saatiin järjestettyä itsemme sentään snorklaamaan. Me tsekattiin vedenalaisia maisemia, etsittiin kilppareita ja nähtiinkin pari. Meidän majatalon isäntä lähti snorkkelointireissulle mukaan ja näytti meille isoja simpukoita. Ne oli vähintäänkin koripallon kokoisia ja painoi monen monta kiloa. 

Parin aurinkoisen päivän jälkeen pilvet valtasivat koko taivaan. Iltapäivällä alkoi tuulla melkoisesti. Onneksi meillä oli kylän muksut viihdyttämässä meitä. He opettivat meille, mitä kasveja voi syödä ja miten niiden herkkuihin pääsee käsiksi. Mua hirvitti katsoa, kun nelivuotias hakkaa kookospähkinää machetella rikki. Jos vähänkin käsi humpsahtaa, niin sitten on vähintäänkin sormet irti. Hyvin se heiltä sujui.

Muksut opettivat meille muutaman sanan bislamaa. Paikallinen lingua franca on englannin muunnelma, jota ymmärtää jonkin verran ihan arvaamallakin. Bislaman kirjoitusasu on paljon järkevämpi kuin englannin. Ainakin mun mielestä. Nämä ovat äkänneet kirjoittaa englanninkieliset sanat suurin piirtein kuten ne äännetäänkin. Jos asiat menevät hyvin, kaikki on nambawan, number one.

"Taboo. You no come inside."

"No kill them all pikinini (children) belonging to turtle."

Mä olisin voinut jäädä Pele-saarella vaikka koko loppulomaksi, mutta Vanuatulla oli kuulemma muutakin nähtävää. Haikein mielin me lähdettiin takaisin kohti Port Vilaa ja sen lentokenttää.

Happy!

Lukukauden viimeinen viikko ja erikoisohjelmanumeroita muksuille. Ihan kuin me ei oltaisi jo tarpeeksi naatteja muutenkin.

Meille tuli kylään joku videontekijä jostain, ja mun luokka ilmoitettiin vapaaehtoiseksi projektiin. Musta on eri kiva, kun multa ei kysytä, halutaanko me lähteä kaikkiin kissanristiäisiin mukaan. Ei sillä, että mä olisin väkisin halunnut päntätä esim. kielioppia muksujen kanssa viimeisellä viikolla ennen kesälomaa, mutta kun nämä projektin vetäjät tulevat kylään ihan kylmiltään ja harvoin osaavat käyttäytyä meidän muksujen kanssa. Yleensä siinä käy niin, että vaikka mun olisi pitänyt vain toimia valvojana, mä joudun tekemään lähes kaiken duunin.

Vaikka projektin vetäjien mielestä meininki olisikin vaikka miten "super-ihq", muksut harvemmin suostuvat tekemään mitään tuntemattomien kanssa. En mäkään sen ikäisenä olisi käskystä suostunut tanssimaan kameran edessä. En millään. Välillä tuntuu siltä, että monet tiimit tulevat tänne vain ottamaan kuvia itsestään mustien muksujen kanssa.

Tänä vuonna homma meni huomattavasti aikaisempaa paremmin, vaikka meillä oli jopa kaksi ihan eri porukkaa viihdyttämässä muksuja. Toinen ryhmä teki koko yläasteen kanssa musiikkivideon, joka opettaa meitä estämään syyhyn saamista ja kertoo, miten siitä pääsee eroon. Ahh, syyhy! Tauti, josta mä en ollut kuullut mitään ennen tänne tuloa. Mä kuvittelin, että syyhy on vain synonyymi kutinalle.

Daripi Tarronga - Wadeye from Red Dust on Vimeo.

Mun luokka opetteli käyttämään koulun upouutta videokameraa toisen tiimin kanssa. Mä voin mennä takuuseen, että koko videokameraa ei oteta kaapista seuraavaan kahteen vuoteen. Tässä lopputulos.

Urkkapäivä

Me oltiin ennen lomaa taas niin tervehenkisiä ennen lomia ja urheiltiin oikein olan takaa. Urheilupäivä oli mun mielestä kouluvuoden paskin päivä silloin, kun mä vielä itse olin koulussa, ja urheilupäivä on edelleen mun mielestä kouluvuoden paskin päivä. Hirveässä helteessä seistiin kentällä suorassa auringonpaisteessa ilman taukoja. Jumankauta, että on kivaa.

Mä olin meidän koulun vanhimpien likkojen valvojana. Likkojen motivaatio oli yhtä kova kuin munkin. Ei niitä juurikaan huvittanut hypätä pituutta, korkeutta, juosta kilpaa, heittää palloa, työntää kuulaa tai mitä muuta meidät pakotettiinkin tekemään. Plääh. Ja lämpötila oli jossain päälle kolmekympissä. Lääh lääh. Puhelimen näpräyksen MM-kisoissa nämä kyllä pärjäisivät.

Muutaman tunnin päästä puolet mun likoista oli lähtenyt himaan ja puolet jäljelle jääneistä istui jossain puun alla varjossa. Muilla opettajilla ja oppilailla taisi olla vähän samat fiilikset, sillä lounastauon jälkeen ohjelmasta päätettiin jättää viimeiset lajit pois. Viimeiseen juoksuun saatiin osallistujakin enää vain muutama.

No, voittajien ainakin oli helppo hymyillä. Ensi vuonna mä voisin mielelläni vaikka vetää matikkaa ja tiedettä koko päivän.

Leirikoulupäiväkirja 4

Viimeisenä leirikoulupäivänä meitä odotti vain pitkä paluumatka. Onneksi me oltiin Grantin kanssa ennakoitu, että meitä ei ehkä enää neljäntenä päivänä kiinnosta muksujen seura. Me oltiin liikkeellä oman auton kanssa yksityisyyden toivossa.

Eikä meitä myöskään kiinnostanut ajaa karavaanissa koulun bussin ja muiden troopyen kanssa, joten me suostuttiin suosiolla jäämään letkan viimeiseksi. Niin viimeiseksi, että me lähdettiin matkaan vasta pari tuntia muiden jälkeen. Jonkun oli ajettava letkan viimeisenä bussin perässä, sillä, jos bussi hajoaisi matkalla, apua saattaisi joutua odottelemaan jonkusen tovin. 

Me käytiin odotteluaikana katselemassa läheisin Katherine-kaupungin nähtävyyksiä. Supermarkettia ja rotkoa. Siinä järjestyksessä. Meillä kun ei sellaisia ole. (Mä toistelen tuota lausetta tässä blogissa aika usein.) Näistä kahdesta nähtävyydestä rotko on kirjoittamisen arvoinen.

Me kiivettiin mäen päälle ihastelemaan maisemia. Ja komiat näkymät sieltä aukesivatkin. Joen toisella rannalla näytti makoilevan muutama kroko. Korkealta oli vaikea arvioida krokojen kokoa, mutta eivät ne pieniltä näyttäneet. Sitten ne pulahtelivat veteen, mutta välillä niiden päät liukuivat hitaasti ja äänettömästi pintaan. Joen mutkan takaa ilmestyi pari kanoottia, ja ne suuntasivat suoraan juuri pinnan alle pulahtaneita krokoja kohti. Mulla oli sellainen fiilis, että tässä sitä katsotaan, kun joku syödään elävältä, mutta ei niillä näyttänyt olleen nälkä.

Muutaman sadan kilsan päästä me saatiin koulubussi kiinni, vaikka se oli lähtenyt kaksi tuntia meitä ennen. Me päätettiin taas ottaa vähän välimatkaa ja jäätiin katselemaan mestoja tunniksi. Me istuttiin hiekkasärkällä joen varrella sopivan välimatkan päässä vedestä, sillä taas me bongattiin pari krokoa. Pari kalastajaa seisoi keskellä jokea nivusia myöten vedessä. Pässit. Pari viikkoa sitten joku jätkä syötiin veneestä. Krokotiili nappasi veneessä seisovan miehen ja veti veden alle. Sitten pari kiepausta vedessä ja se on nirri pois. Ei varmastikaan kiva tapa kuolla.

Meillä oli vielä kolmisen tuntia ajoa edessä, ja me haluttiin päästä himaan ennen auringonlaskua. Silloin kun alkaa kengurut ja muut elukat liikkua teillä. Kai me kenguruitakin nähtiin, mutta ainakin niitä muita elukoita. Kuivan kauden aikana paikalliset polttavat helposti kärtsäävät ruohot pois, ennen kuin ne ovat niin korkeita ja tuuheita, että niiden mukana palaa kaikki muukin. Hallittua polttoa nääs. Ja nämä hallitut poltot houkuttelevat paikalle hirveät määrät pikkuhaukkoja, joita Wadeyessä kutsutaan nimellä pulu-pulu. Hi hii! 

Pulu-pulut tykkäävät tulipaloista, sillä ne saavat sieltä noukkia tulta pakoon kirmaavat liskot sun muut. Vähän kuin meikäläinen ruotsinlaivan buffa. Varmaan herkkua. Niitä pyöri satoja savupilvissä. Meillä hengaa niitä koulullakin aina lounasaikana, sillä muksut tykkäävät syöttää niille ruoan jämät. Vähän kun heittää sämpylää ilmaan, taivaalta sukeltaa haukka nappaamaan herkut suihinsa. Ne ovat kyllä melko symmpiksiä. Ne kun ovat hiljaisia. Toisin kuin lepakot.

Vielä ennen perille pääsyä meinattiin törmätä lehmiin. Mitä vielä? Kroko, pulupulut, lehmät. Usein näkee tietenkin myös kenguruita, villihevosia, härkiä, kaikenmoisia lintuja. Erään legendan mukaan parin sadan kilometrin päässä eräässä joessa eli pitkään hirviö eivätkä paikalliset uskaltaneet mennä lähellekään jokea. Monen monen vuoden jälkeen joelle sattui metsästyspartio, joka tietenkin ampui kaikkea liikkuvaa krokon toivossa. Onhan niillä sentään komiat nahat. Hengiltä otettu elukka ei ollutkaan kroko. Hirviö olikin vuosikausia sitten sirkuksesta karannut virtahepo. Tietenkin.

Tälläkin kertaa me päästiin perille osumatta mihinkään. Eikä koulubussikaan ollut osunut mihinkään, hajonnut tai ajanut tieltä pois. Hyvä reissu. Kaikki hengissä. Kukaan ei kadonnut.

Leirikoulupäiväkirja 3

Sitten oli ne festarit. Ei nyt ihan Ruisrock-puitteet, mutta ei pöllömpi meininki. Ainakin hyvät kelit.

Me laitettiin teltat pystyyn, mutta muksut roudasivat patjat nuotion viereen pitkäksi jonoksi. Ei sitten väkisin. Mikäs täällä toisaalta on taivasalla nukkuessa, kun on kuivakausi eikä vettä sada ainakaan vielä neljään kuukauteen. 

Päivällä me kierreltiin festarialueella ihmettelemässä ihmisiä. Niitä on niin paljon! Ne on blackfella! Muksujen tajunta meinasi räjähtää, kun ympärillä oli niin paljon ihmisiä, joita he eivät tunteneet. On se outoa, kun ei tiedä kaikkien nimiä. Eikä edes ymmärrä niiden kieltä. Vau!

Illalla oli kovasti odotettu disko, mutta päiväksikin oli järjestetty jos jonkinnäköistä toimintaa. Tietenkin oli aussifutista, ja kentällä sattui olemaan pari meillekin entuudestaan tuttua pelaajaa. Oman kylän poikia. Kentän laidalla oli läjä kojuja, joista sai ilmaista roinaa. Muksut roudasivat kotiin kassikaupalla ilmaisia t-paitoja, aurinkolaseja, jalkapalloja, rannekoruja ja mitä lie. Kaikissa oli jonkinlaisen hyväntekeväisyyspuljun logo. Pese naama - älä sokeudu. Syö ryteikköruokaa - ei diabetekselle. Niistä nenä - et kuuroudu.

Kaikista suosituin päiväaktiviteetti oli ehdottomasti pomppulinna. Mä en ole ennen nähnyt teini-ikäisiä sällejä niin täpinöissään. Ovatkohan ne ikinä nähneetkään pomppulinnaa aiemmin. Meidän kivenkovan näköisillä nahkatakkijengiläisillä oli kaikilla naama aivan messingillä. Ei sitä voi kun itsekin nauraa.

Muksut olivat päivästä jo aika muikeana muutenkin, mutta disko kyllä räjäytti pankin. Ensin kaikki noloilivat tanssilattiaksi muutetun koriskentän reunalla puolisen tuntia. Me opet käytiin jammailemassa vähän ja yritettiin rohkaista pentuja tanssimaan. Osalla meidän tytöistä puuttuu, joku luupala jostain, sillä heidän lantionsa liikkuu niin nopeasti edes taas, että ihmissilmä ei erota, mistä liike alkaa ja mihin se loppuu. He twerkkaavat kuin parhaatkin mestarit, eikä siinä sitten mennyt kauaakaan, kun kajareista alkoi kuulua jotain R'nB-höttöä ja mimmit oli parketilla. Meidän paikalliset apuopet olivat kauhuissaan. Mitähän Jeesuskin ajattelisi?

Ei pojatkaan kyydistä jääneet. Yhtäkkiä dj pyöräytti jonkun karmean surffihitin vuosikymmenten takaa, ja se oli sitten se, mikä kolahti. Mä en tiedä, millä sanoin mä kuvailisin heidän tanssiliikkeitä. Ehkäpä: leveä haara-asento ja miehekäs nyrkkien puinta. Tai: halvaantuneet jalat ja epileptikon kädet. Oli miten oli, pojat olivat liekeissä, ja into tarttui muihinkin. Yhtäkkiä me oltiin kuin  jossain Hollywoodin tanssielokuvassa, jossa ihmiset seisovat ringissä ja hurraavat ringin keskellä joraavalle tanssijalle. 

Seuraavana päivänä muksut olivat taas kukonlaulun aikaan hereillä. Suurin osa päivästä meni meidän leirin läheisyydessä löhöillen. Muksut kävivät uimassa, ja me käytiin kiertelemässä taidekojuja ja haettiin kahvit. Me oltiin kolme päivää juostu kuin päättömät kanat oppilaiden perässä, joten oli ihan kiva vain relata nurtsilla. Sellaista kun meillä ei ole Waeyessä. Siis puistoja. Nurmikkoa. Ruohoa. Relailu keskeytyi tosin aina noin viiden minuutin välein, kun joku kakaroista halusi käydä kaupasta jätskiä, suklaata, kolaa tai jotain muuta mättöä. Tärkeämpää kai oli vain siellä näyttäytyminen. Mä ravasin leirin ja kaupan väliä puolimaratonin verran.

Via dolorosa

Illalla oli sitten koko reissun kliimaksi - konsertti. Jos muksujen tajunta meinasi hajota edellisen päivän pomppulinnassa, niin kaikki tajunnan rippeetkin lensivät taivaan tuuliin viimeisenä iltana. Lavalle nousi joku tusinan verran ryteikköbändejä, mikä merkitsi pari tuntia epävireistä laulantaa, karmeaa sähköurkuilua ja lisää sekopäisiä tanssiliikkeitä.

Kaiken kruunasi meidän naapurikylän puskabändi nimeltä Emu Sisters. Yksi meidän oppilaista oli sukua Emu Sistersien jäsenille, ja häntä oli pyydetty soittamaan lavalla. Tietenkin Wadeye-tyyliin, me oltiin myöhässä (koko osavaltiossa ei mikään ole koskaan ajoissa ikinä missään), joten mä jouduin juoksemaan käsi kädessä meidän minimuusikon kanssa backstagen läpi ja lavalle, jotta hän pääsisi vinguttamaan kosketinsoittimia. Hyvin se meni! Eli se kuulosti yhtä hirveältä kuin aikuistenkin soitto.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Seuraavana päivänä meitä odotti pitkä paluumatka.