Meillä on ollut viimeisen kahden viikon sisällä neljät hautajaiset. Yhteensä hautajaisia sen jälkeen, kun me tänne tultiin heinäkuussa, on ollut varmaan tusinan verran. Tilaisuuksiin saa kyllä mennä kuka vaan, mutta jotenkin musta on outoa mennä hautajaisiin, jos en tunne ihmistä, joka on kuollut, tai hänen sukulaisiaan. Ihan kuin katsoisi National Geographic -dokkaria telkkarista. Meille hautajaiset ovat hyvin yksityinen asia, mutta täällä osallistumista seremoniaan pidetään osoituksena kunnioituksesta kylää, yhteisöä, perhettä ja kulttuuria kohtaan.
Erään mulle tutun oppilaan isä kuoli auto-onnettomuudessa Darwinissa pari viikkoa sitten, ja mä tunsin, että nämä ovat hautajaiset, joissa mun läsnäolo ei olisi keinotekoista tai ulkopuolista. Meillä oli jälleen vapaapäivä koulusta. Koulu sulki ovensa kunnioituksesta. Aamulla jeepillinen paikallisia miehiä ilmestyi meidän pihalle. He heittelivät kiviä meidän katolle saadakseen huomiomme. Ei täällä mitään ovikelloja ole. He tarvitsivat koulusta Grantin oppilaiden tekemät rytmikapulat hautajaisia varten. Grant nousi jeeppiin, ja he kurvasivat kohti koulua.
Hautajaisten arvioiduksi alkamisajankohdaksi ilmoitettiin kello yksitoista, mutta ruumista kuljettanut lentokone ei päässyt liikkeelle ajoissa. Ihmiset maleksivat kirkolle muovikukat käsissään noin kahdeksitoista. Me istuttiin Grantin kanssa kirkossa lattialla, kun ulkoa alkoi kuulua meteliä ja mölinää. Rytmikapuloita hakattiin ja joku soitti didgeridoota. Ulkoa kuului myös ulvontaa. Sitten kirkon ovista alkoi tulvia maalattuja lannevaatteisia miehiä, joiden perässä kulkivat hysteerisesti itkevät naiset. He paiskautuivat kirkon lattialle ja ulvoivat kohti kattoa. He pukivat nyrkeillä maata. Välillä joku auttoi heidät maasta ylös, mutta muutaman metrin jälkeen he iskeytyivät taas kirkon lattialle ja kierivät selälläänkin. Kirkon etuosassa istui nainen pyörätuolissa ja hakkasi kävelykepillä päätään niin, että siitä alkoi vuotaa verta.
Täällä ei suru ole yksityistä, arkaluontoista tai hienotunteista. Eikä se ole hiljaistakaan. SItä oli paha katsoa. Rintaa puristi.
Arkku kannettiin alttarin eteen. Kaiuttimista soitettiin paikallisten musiikkia, joissa kerrotaan heidän maastaan - ryteiköstään. Ihmiset jonottivat pääsyä arkulle. Puolen tunnin aikana arkulle kerättiin sadoittain kirkkaanvärisiä muovikukkia. Naiset ulisivat edelleen ja takoivat päätään nyrkeillään. Naiset ja lapset olivat valkoisissa tai punaisissa t-paidoissa, joihin on painettu heidän heimonsa ryteikön nimi ja toteemieläimiä. Miehet olivat lähes kaikki Manowar-bändipaidoissa. Tämä on metallimusiikkikylä.
Papin saarnatessa niiskutus ja nyyhkytys alkoivat hiljetä. Mutta lapset alkoivat elämöimään. Kaikki jumalanpalvelukset, joihin mä olen töitten puolesta joutunut osallistumaan, ovat olleet elämää täynnä. Kukaan ei istu hiljaa paikallaan. Lapset juoksevat ympäri kirkkoa tai möyrivät lattialla. He puhuvat ääneen ja nauraa röhöttävät, vaikka kesken saarnan. Täytyy sanoa, että mä tykkään siitä, että ei tarvitse pönöttää niin perkeleellisen pyhänä kuin meillä valkonahoilla on tapana. Toisaalta musta on myös outoa, että lapset saavat ammuskella toisiaan muovinuolia sylkevillä pyssyillään kesken hautajaisten.
Jotenkin naisten syvästä surusta huolimatta jäi sellainen olo, että elämä jatkuu. Täällä on kuolema niin jokapäiväistä, että sitä ei jännitetä. Lapsetkin saavat remuta rauhassa hautajaisissa. Ei hiljaa istuminen tuo ketään takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti