Grantin oppilaat käyvät kerran viikossa ryteikössä touhuamassa kaikenmoisia ryteikköjuttuja. Siis paikallista kulttuuritietoutta. Eikös me olla puhuttu, että mä otin erillisvapauden kääntää sanan bush sanalla ryteikkö, sillä kyseisessä sanassa on sellaista tekemisen meininkiä, jota vaaditaan Australian perämailla. Vesureita, puukkoja, nelivetoja. Maaseutu-sana antaa jotenkin vääränlaisen mielikuvan vihreistä nummista, lampaista ja punavalkoruudullisista piknikvilteistä.
Me pakkauduttiin taas nelivedon perään, mutta tällä kertaa didgeridoo-puiden sijasta me etsittiin keihäsmateriaaleja. Parhaat keihäät kuulemma saadaan kuivasta bambusta. Me ajeltiin ympäri ryteikköä aika pitkään, sillä ensimmäisen bambupaikan lähellä virtasi joki, joka oli hieman liian iso. Mun mielestä se ei näyttänyt kovinkaan syvältä - vettä oli ehkä noin polviin -, mutta jos paikalliset miehet olivat sitä mieltä, että sinne ei mennä, sillä siellä saattaapi olla krokoja, niin en mäkään sinne onneani mene kokeilemaan.
Noin puolen tunnin ajelun jälkeen löytyi sopivan pieni puro, jonka varrella oli varsin hyvän näköisiä bambun ruokoja. Miehet ja Grantin pojat hyppäsivät puroon, kahlasivat yli ja valikoivat meille keihäät. Me saatiin muutama kuiva ja kuollut bambu heitettäväksi - ja hitto ne lentää! Mäkin ensikertalaisena sain keihään yli kolmenkymmenen metrin päähän, vaikka heitin sen vielä väärinpäinkin. Mä olen niin turisti. Keihästä heitetään juuri edellä, ei latva edellä. Painavampi pää edellä keihäs lensi Grantin oppilaiden käsittelyssä helposti yli viidenkymmenen metrin päähän. Toisesta bambusta jos vääntää vielä heittovälineen, woomeran, keihäs painuu melkein silmänkantamattomiin. Vielä jos oppisi osumaan vaikka kenguruihin.
Me katkottiin nippu vihreitä, tuoreita bambuja ja kiinnitettiin ne jeepin katolle. Nyt ne kuivuvat koulun seinään nojaten. Ken tietää, kuinka kauas ne kantavat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti