Grand opening

Jotenkin nämä viikot vain vierivät. Jää vaikka mitä kirjoittamatta, kun on mukamas niin kiire koko ajan, vaikka ei ole mitään tekemistä. Eli palataanpas parin viikon päähän. Meillä on koulun vieressä aivan uusi boarding house mikä lie sitten suomeksi. Sinne on tarkoitus lätkäistä orvot oppilaat ja ne, jotka asuvat sen verran kaukana tai sen verran ryteikössä, ettei sieltä pääse kouluun helposti. Sitten on myös ne oppilaat, jotka eivät pääse kouluun, sillä heidän oletetaan hoitavan pienimpiä sisaruksiaan tai sairaita sukulaisiaan.

Rakennus on seisonut tyhjänä pidempään. Täällä tuntuu kestävän kaiken järjestäminen aika kauan. Virallisia avajaisia on toki jo ollut kahdet. Nyt piti järjestää vielä kolmannetkin, sillä tällä kertaa paikalle saapuivat vielä ne poliitikotkin, jotka kokevat jollakin tavalla olleensa osallisia asuntolahankkeessa. Käyvät täällä otattamassa itsestään ja parista paikallisesta muksusta valokuvia, joita sitten voi ripotella vaalien alla lehtisiin. No äh! Ei saisi olla niin pessimisti. Kaipa heillä ihan hyvät tarkoitusperät ovat. Ehkä. Mutta olisivat nyt edes yrittäneet muistaa kylän nimen oikein.

Meillä kuurattiin koulua viikkotolkulla ennen isojen kihojen saapumista. Nurmikoitakin yritettiin elvyttää jatkuvalla kastelulla. Oppilaat laitettiin taas uniformuihin ja roudattiin pihalle kuuntelemaan puheita.  Kylän aboriginaaleille asuntolan avajaisia tärkeämpää oli erään dokumentin allekirjoitus. Mulle paperin sisältö on pieni mysteeri toistaiseksi. Ilmeisesti kylän vanhimmat olivat viemässä Australian hallitusta oikeuteen kaikenmoisten oikeuksien rikkomisesta. Juttu sitten sovittiin oikeuden ulkopuolella tällä sopimuksella. Sitä pidetään kylässä merkkinä siitä, että me oltiin oikeassa ja te olitte väärässä, vaikkei paperissa niin tietysti luekaan. Ehkä korkeintaan rivien välissä. Avajaisia ja sopimuksen allekirjoittamista sitten juhlittiin vielä tanssein.

Mä niin tykkään katsoa, kun muksut tanssivat. Vielä kun mä tässä kerään rohkeutta jonkin aikaa, niin menen kysymään, pääsisikö sitä itsekin joskus jammaamaan. Voipi kyllä olla niin, että nämä tanssit eivät ole valkoisten miesten juttuja.

 

Tanssien jälkeen me siirryttiin asuntolalle. Poliitikot puhuivat taas. Ja pitkään. Meillä oli jopa Australian opetusministeri kylässä. Hänen puheensa olivatkin kaikista järkevimpiä. Muut tuntuivat enemmänkin mainostavan itseään ja yrittävän olla jotenkin tosi "mustia". Mua vähän nolotti niiden muiden puolesta. Tosin ei tällä opetusministerilläkään kylän nimi ihan oikein mennyt. Opetusministerin viileyspisteitä nosti kyllä ehdottomasti rokkitähtimenneisyys. Osa meidän opettajista kikattelikin kuin teinitytöt. Sanoivat haluavansa tavata Peter Garrett, rokkittähden, ei Peter Garrett, opetusministeriä.

      Peter Garrett, rokkitähti.

 

Peter Garrett, opetusministeri.

Täällä kylässä lappaa jatkuvasti kaikennäköistä valkonahkaa järjestämässä milloin mitäkin. Yleensä näillä elviksillä ei ole kauhean hyvää käsitystä siitä, miten aboriginaalit elävät. Eikä ole mullakaan, mutta se ero onkin siinä, että mä olen hyvin tietoinen siitä, että mä en tiedä mitään. Meillä oli pari viikkoa sitten joku pappi laulamassa lapsille One Directionia. Oikeasti. Jos tämä pappi olisi vaivautunut edes googlaamaan kylän, olisi hänelle selvinnyt varsin nopeasti, että täällä soi metallimusiikki. Usein tuntuukin siltä, että näille valkonahoille on aika se ja sama, että oliko heidän vierailullaan mitään vaikutusta aboriginaalien elämään. Pääasia on, että on sitten hauskoja anekdootteja kerrottavana viini- ja juustokemuilla Melbournessa.

"Sanoiks One Direction?"

Esimerkiksi eräskin hyväntekeväisyysjärjestö, joka tuli jakamaan kylän mukuloille ilmaisia polkupyöriä. Hieno ajatus. Ehkä sitä ei kuitenkaan olisi kannattanut toteuttaa kouluaikana. Nyt kävi sitten niin, että kaikki ne muksut, jotka tulivat kouluun, eivät saaneet fillaria. Ympäri kylää suhasivat uusilla fillareilla ne huligaanit, joita ei ole näkynyt koulussa kohta yhdeksään kuukauteen. Mitä luulet, että kouluun tulleet lapset meinasivat? Jep. Eipä näkynyt juuri oppilaita seuraavana päivänä. Tai viikkona. Tai kuuna. Näitä valkonahkapässejä olisi kylä ihan väärällään, elleivät meidän reksit pistäisi hommalle stoppia. Tulijoita sillä olisi! Joka viikko olisi joku laulamassa meille Jeesuksesta tai vihanneksista. Tai molemmista.

No, mutta. Palataan siihen asuntolaan. Se on hieno. Asuntolaan muuttaa 20 poikaa ja 20 tyttöä. Siellä on pelit ja vehkeet. Uima-altaat, telkkarit, sohvat, vau, olen vähän kade. Niillä on jopa diskovalot uima-altaassa. Hakkaa niin One Directionin. Huoneet olivat valoisia ja tilavia, mutta tärkeintä on, että ne ovat puhtaita ja että asuntolassa saa säännöllisesti ruokaa. Itsestäänselvyydet eivät aina ole niin itsestään selviä.

Avautuminen ohi. Keskitytään taas siihen, mikä on hyvää ja kaunista. Kaikilla oli oikein mukavaa. Lapset tanssivat riemuissaan. Koululla on asuntolassa potentiaalinen yhteistyökumppani, jonka kanssa voi taistella tuulimyllyjä vastaan. Ehkä osa laulavista papeista voi vierailla siellä eikä meillä. Ylitse kaiken olivat kuitenkin avajaisten tarjoilut. Grillikenguru. Mitäs teidän kouluruokalassa tarjoiltiin tänään?

Verta ja vaippoja

Jotenkin mä päädyin paikalliseen turvakotiin töihin. Eräs täti käveli meidän opehuoneeseen ja mä satuin olemaan ainoa paikalla, joten musta leivottiin turvatalotäti. Mä nukun pari yötä viikossa turvakodissa, joka on tuossa meidän takapihan takana. Nyt ei voi rahantuloa estää, kun mä saan jo palkkaa nukkumisestakin. Tosin mun tarvitsee kyllä nukkua jopa 50 metrin päässä normaalista nukkumapaikasta. Onhan se aika rankkaa. Jep, mä olen nykyään ammattinukkuja. Mun työvuorot alkavat iltaviideltä ja loppuvat aamukahdeksalta. Illalla mä siivoilen ja pidän seuraa asukeille ja yöllä mä päivystän hätäpuheluiden varalta. Päivystys on käytännössä sitä, että mä nukun ihan oikeassa sängyssä ja pidän kännykän yöpöydällä. Elämä on rankkaa.

Iltaisin mun duuni on tätä.

Mun työhönopastus oli aika olematonta. Mulle näytettiin, missä kaikki oleellinen sijaitsee, ja siinä se oikeastaan sitten olikin. Tekemällä oppii. Ilta olisi melko hiljainen. Ja näillä sanoin työhönopastaja lähti kotiin. Kaikki meni ihan hyvin. Sen iltaiset vieraat olivat vakkareita, ja he osaisivat kyllä neuvoa, missä mikäkin on ja mitä mun kuuluu tehdä. Sitten alkoi tapahtua. Portilta kuului älämölöä ja huhuilua. Siellä oli kylän yöpartio, joka oli hakenut paikallisen naisen ja lapset kotoaan. Naisella oli iso ja syvä haava otsassa. Hän ei kuulemma halunnut klinikalle. Ööööö. Okei. Mä avasin portin miljoona lukkoa ja päästin porukan sisään.

Mä järkkäilin perheelle huoneen, pyyhkeet, ruokaa, puhtaita vaatteita ja kaikenlaisia muita oleellisuuksia. Mua vähän hirvitti iso haava ja veriset vaatteet. Mä soitin klinikalle ja pyysin, että sieltä joku tulisi vierailulle. Tulevat kuulemma aamulla. Soitin vielä myöhemmin uudestaan ja pyysin heitä tulemaan samana iltana, sillä olihan kyseessä kuitenkin päävamma. Tikit siihen laitettiin. Eikä mua pääse kukaan haastamaan oikeuteen, jos vaikka jotain tapahtuisikin. Tuskinpa täällä peräkylillä kukaan ketään oikeuteen veisi, mutta Australiassa on kyllä eniten oikeusjuttuja ihmismäärään nähden. Enemmän kuin Jenkeissä. Se on paljon se.

Mun muut vuorot ovat olleet todella rauhallisia. Yleensä illan järkyttävimmät ja jännittävimmät hetket ovat ne, kun mä joudun lähestymään likaisia vaippoja. Talo on aina täynnä muksuja. Aivan törkeät määrät. Ja yleensä mutsit eivät oikein jaksa katsoa lapsiensa perään. Eihän turvakotiin karkaaminen voi olla kovinkaan kivaa heille. Mä olen muksujen mielestä jotenkin aivan super mielenkiintoinen, ja yleensä mussa roikkuu aina pari kersaa. On mua jo kutsuttu äidiksikin. Ei varmaan kotona tule kauheasti haleja.

Mua on valaistu, että illat todennäköisesti hiljenevät vielä entisestään monsuunikauden lähestyessä. Yhteys Darwiniin katkeaa, kun joet tulvivat, ja sitten me ollaan eristyksissä puoli vuotta. Tämä merkitsee sitä, että kylään ei virtaa alkoholia ja huumeita kuten kuivan kauden aikana. Wadeye on kyllä kuiva kylä - alkoholin hallussapito on kiellettyä ilman kirjallista lupaa, ja lupaa ei myönnetä kuin valkoihoisille - mutta ei täällä mitään tiesulkuja ole. Vaikka rekalla toisi viinalastin kylään. Tosin alkoholiin suhtaudutaan hyvin vakavasti. Kylästä on potkittu 24 tunnin varoitusajalla valkonahkoja, jotka ovat tarjoilleet / myyneet paikallisille alkoholia. Votkapullon saa Darwinista 30 dollarilla, ja täällä sen voi kuulemma myydä 300 dollarilla. Paikalliset maksavat jeeppikyydistä läheiseen kylään kahden tunnin ajomatkan päähän 50 dollaria per suunta per naama. Kylässä on pubi, joka on auki kaksi tuntia illassa. Yhteen jeeppiin saa laillisesti 11 ihmistä. Laittomasti varmaankin tuplat. Do the math.

Viinanhimo voi olla kova paikassa, jossa ei ole mitään tekemistä. Wadeyessäkin oli pubi, mutta sitten eräs paikallinen mies kyllästyi rähinään ja ajoi jeeppinsä pubin seinästä läpi. Sen pituinen sen pubin tarina. Lapsista kuulemma huomaa selvästi ajan pubia ennen ja ajan pubin jälkeen. Nuoremmilla sukupolvilla ei enää esiinny raskausaikana äidin viinalla läträämisestä johtuvia kehitysvammoja.

Täällä on ollut hirveästi tappeluita viime aikoina. Kylässä asuu monta heimoa, jotka ovat olleet viimeiset 40 000 vuotta pahimpia verivihollisia, ja tappelut jatkuvat edelleen. Meidän naapurustossa on ollut kyllä todella hiljaista, mutta koirien öinen haukunta kertoo siitä, että jossain mekkaloidaan. Lapsetkin ovat alkaneet täyttää tyhjiä muovipulloja kivillä sekä hiekalla ja viskoa niillä toisiaan. Osuma kyllä varmasti sattuu. Tilanteeseen on kaiketi tullut jonkinmoinen muutos parin päivän sisällä. Ilmeisesti yhden jengin pomo on hakattu henkihieveriin, ja hän makaa nyt koomassa darwinilaisessa sairaalassa. Poliisi ajoi hakkaajaheimolaiset pakoon kylästä ryteikköön ongelmia karkuun.

Kuulostaa hurjalta. Meillä ei ole kuitenkaan mitään huolta, ja tappelutkaan eivät oikein kanna turvakotiin asti. Ongelmat ovat heimojen välisiä eivätkä kuulu meille valkonaamoille mitenkään. Meitä ei sotketa kuvioihin. Kaikki tietävät, että nopein tie vankilaan on tehdä jotakin valkoiselle naiselle. Muksutkin lopettavat pullojen ja mangojen heittelyn, kun mä kävelen ohi. Viuh, viuh, pullot lentävät. Hello, Saara! You be careful now. Be safe. Viuh, viuh, pullot lentävät. Ulkona ei vain uskalla kävellä pimeän tullen, sillä kulkukoirat jengiytyvät ja rupevat räyhäämään. Perkuleet. Pitää kävellä aina kivenmörikkä kädessä ja viskoa niitä koiria kohti. Niistä lähtee kiva ääni, jos oikein osuu. Vink. 

Kaiken kaikkiaan täällä menee hyvin. Jos nämä täällä ovat tappaneet toisiaan viimeiset 40 000 vuotta, niin nykyinen rähinöinti on melko vähäistä. Ainahan asiat voisivat olla paremminkin.

Keihästellen

Grantin oppilaat käyvät kerran viikossa ryteikössä touhuamassa kaikenmoisia ryteikköjuttuja. Siis paikallista kulttuuritietoutta. Eikös me olla puhuttu, että mä otin erillisvapauden kääntää sanan bush sanalla ryteikkö, sillä kyseisessä sanassa on sellaista tekemisen meininkiä, jota vaaditaan Australian perämailla. Vesureita, puukkoja, nelivetoja. Maaseutu-sana antaa jotenkin vääränlaisen mielikuvan vihreistä nummista, lampaista ja punavalkoruudullisista piknikvilteistä.

 

Me pakkauduttiin taas nelivedon perään, mutta tällä kertaa didgeridoo-puiden sijasta me etsittiin keihäsmateriaaleja. Parhaat keihäät kuulemma saadaan kuivasta bambusta. Me ajeltiin ympäri ryteikköä aika pitkään, sillä ensimmäisen bambupaikan lähellä virtasi joki, joka oli hieman liian iso. Mun mielestä se ei näyttänyt kovinkaan syvältä - vettä oli ehkä noin polviin -, mutta jos paikalliset miehet olivat sitä mieltä, että sinne ei mennä, sillä siellä saattaapi olla krokoja, niin en mäkään sinne onneani mene kokeilemaan.

Noin puolen tunnin ajelun jälkeen löytyi sopivan pieni puro, jonka varrella oli varsin hyvän näköisiä bambun ruokoja. Miehet ja Grantin pojat hyppäsivät puroon, kahlasivat yli ja valikoivat meille keihäät. Me saatiin muutama kuiva ja kuollut bambu heitettäväksi - ja hitto ne lentää! Mäkin ensikertalaisena sain keihään yli kolmenkymmenen metrin päähän, vaikka heitin sen vielä väärinpäinkin. Mä olen niin turisti. Keihästä heitetään juuri edellä, ei latva edellä. Painavampi pää edellä keihäs lensi Grantin oppilaiden käsittelyssä helposti yli viidenkymmenen metrin päähän. Toisesta bambusta jos vääntää vielä heittovälineen, woomeran, keihäs painuu melkein silmänkantamattomiin. Vielä jos oppisi osumaan vaikka kenguruihin.

.

 

Me katkottiin nippu vihreitä, tuoreita bambuja ja kiinnitettiin ne jeepin katolle. Nyt ne kuivuvat koulun seinään nojaten. Ken tietää, kuinka kauas ne kantavat!

Dee niin kuin Bitch

Meillä on ollut tällä viikolla kaksi hengenkohotuspäivää töissä. Ensimmäinen hengenkohotuspäivä oli ihan oikeasti HENGENkohotuspäivä juuri niin katolisessa mielessä kuin kuvitella saattaa. Meillä kävi joku pappi kertomassa, miten me voidaan tuoda Raamattu henkiin luokkaopetuksessa ja muuta liibalaabaa. Kaveri oli kyllä sikäli fiksu sälli, että hän aloitti luennon kehottamalla tutkimaan Raamattua metaforisena kertomuksena. Mä jotenkin luulen, että meidän henkilökunnasta suuren osan mielestä Jesse ihan oikeasti paransi sokeita ja monisti kaloja, vaikka pappi sanoisi vaikka ja mitä. Tähän asti mä olin ihan messissä, mutta siinä vaiheessa, kun meidän piti alkaa miettiä metaforia gospelille, mun kiinnostus lopahti. Onneksi meidän lähellä istuvat ihmiset olivat yhtä innoissaan. Mun suosikkimetaforat olivat seuraavat kaksi:

1. "Emmä tiiä. Se on niinku… roinaa jossain laatikossa… tai sillee."

2. "Raamattu on niin kuin Lady Gaga. Jotkut hullut menevät siitä täysin sekaisin, mutta mun mielestä kummatkin ovat täyttä kuraa."

Ei siitä hengenkohotuspäivästä sen enempää. Paitsi mainittakoon nyt vielä, että on aika uskomatonta, miten jeesustelijat pystyvätkin löytämään uskonnollisia metaforia aivan joka paikasta. Kuten esimerkiksi näistä kahdesta YouTube-pätkästä. Täytyy kyllä oikeastaan nosta ihan hattua. Voitte kirjottaa omat metaforaehdotukset vaikka kommentteihin.

Meidän toinen hengenkohotuspäivä olikin sitten jotain aivan muuta. Ilmeisesti yläkoulun ja alakoulun välillä on ollut jonkinmoista kitkaa, kuten arvata saattaa. Onhan kylä aika pieni, ja ihmisten naamoihin kyllästyy todella nopeasti. Pomot sitten katsoivat parhaaksi palkata jonkun konsultin vetämään meille workshopia. Mun mielestä tuottoisampaa olisi ollut juottaa koko porukka känniin ja lykätä saunaan kuin kuunnella jonkun sällin naukumista siitä, miten toisia ihmisiä kuuluu kohdella. Tänks, hei, kapteeni itsestäänselvyys.

Meidän käyttäydy kuin aikuinen ihminen -kurssiin, joka on muuten kolmipäiväinen, kuului persoonallisuustesti. Meillä lämähti sähköpostiin kysymysnivaska, jonka pohjalta me saatiin sitten yksityiskohtainen analyysi meidän käyttäytymismalleista. Taas työkaveri osasi tiivistää oikein napakasti homman nimen: "Jos mua ei kiinnosta  ammattimaiset psykoanalyysit, niin ei mua sitten kiinnosta amatöörienkään psykoanalyysit." 

Me saatiin meidän tulokset takaisin. Ei varmaan ollut kenellekään suuri yllätys, että mun luokitus oli D. Dee niin kuin dominoiva. Sitten me kuunneltiin loppupäivä, miten dominoivat ihmiset ovat mulkkuja ja ajattelemattomia. Esimiesroolissa he ovat häikäilemättömiä ja muita lyttääviä. "Mut, hei, muistakaa sitten, että tässä kyselyssä ei ole oikeita ja vääriä vastauksia."  Kuten kunnon perusesimerkki dominoivasta ihmisestä mä huomautin, miten olisikin, jos ne Vee niin kuin Vätys -ihmiset kasvattaisivatkin parin kasseja eivätkä syyttäisi kaikkia muita ihmisiä nuivasta elämästään. En ehkä juuri noilla sanoin. Totesin vain, että mulla on sellainen ote duuniin, että asialliset hommat hoidetaan ja vähän äkkiä ja muuten ollaan kuin ellun kanat. Mä en jaksa ryhmätöitä ja komiteoita, sillä niissä menee aikaa aina siihen, että mietitään, missä nähdään ja koska nähdään, kuka on sihteeri ja kuka tuo pullat ja kenellä on vehnäallergia ja muistiko kukaan, hei, että oliko sillä Villellä salibändyä tänään vai perjantaina, että ehtiiköhän se sittenkään kirjoittamaan näitä puhtaaksi. Kameli on komitean suunnittelema hevonen.

Okei, avautuminen over. Tässä nämä mun tulokset. Tai siis hyvin lyhyt tiivistelmä tuloksista, sillä koko nippu on yhteensä 24 sivua.

Kategoriassa Dominance mua kuvaavat parhaiten adjektiivit direct, daring, domineering, demanding, forceful, risk-taker ja adventuresome.

Kategoriassa Influence mua kuvaavat parhaiten adjektiivit influential, pleasant, sociable, generous, poised, charming ja confident.

Kategoriassa Steadiness mua kuvaavat parhaiten adjektiivit discontented, fidgety, impetuous, restless, change-oriented, fault-finding ja spontaneous.

Kategoriassa Conscientious mua kuvaavat parhaiten adjektiivit rigid, firm, stubborn, arbitrary, rebellious, defiant ja obstinate.

Vielä lyhyempi tiivistelmä: Mulle ei ryttyillä!

Konichiwa, bitches!

Kasvitusten

Mä en päässyt didgeridoo-reissulle mukaan, kerta se on miesten hommia, mutta vänkäsin itseni sitten toiselle metsämatkalle valvojaksi. Osa vanhemmista oppilaista kuuluu rangerien kadettiryhmään, ja he käyvät yhdessä ihmettelemässä ympäröivää seutua. Going bush -sanoja käytetään täällä kylien ja kaupunkien ulkopuolella tapahtuvista aktiviteeteistä. Tosin Melbournesta katsoen jo Ballarat taitaa olla bushia, puskaa. Puskaan meneminen ei oikein kuulosta suomeksi samalta, eikä maaseutumatkailu oikein aja samaa asiaa, joten mä olen käyttänyt sanaa ryteikkö. Siinä on samanlaista tekemisen meininkiä kuin sanoissa going bush. Kyllä te tiedätte: vesureita, kumisaappeita ja kahvitermareita.

Meidän aamu alkoi odottamisella. Täällä kaikki vie aikaa, ja usein järjestelyt on sellaista pitäiskö-vai-eikö-pitäis-sontaa, mitä mä en jaksa kotiolosuhteissa kuunnella yhtään. Hyvin suunniteltu on enemmänkin kuin puoliksi tehty. Mä olen treenannut ottamaan rennommin, ja mun treenit alkaa yleensä sillä, että mä muistutan itselleni, että palkka tulee per tunti - ei komissiona. No, me sitten odoteltiin kahdeksasta puoleenpäivään asti, että meidän rangerit ja paikalliset mummot on saatu kaikki yhteen jeeppiin ja että me vihdoin päästään matkaan. Koeta siinä sitten pitää lauma teinejä kiinnostuneena ja motivoituneena neljä tuntia maastohousuissa ja kuumissa turvasaappaissa odottamassa jeeppiä, joka on "ihan just siellä". Siinä me sitten opeteltiin vähän huoltamaan nelivetoja.

Lopulta me päästiin pääkallopaikalle. Mummot halusivat viedä meidät eräälle billabongille eli lammelle. Tytöt istutettiin erään lätäkön reunalle, ja mummot alkoivat kertoa tarinoita murrinh-pathaksi. Mun viiden sanan sanavarastolla mä en juurikaan ymmärtänyt, mistä on kyse, joten mä harhailin omaksi ilokseni lähiympäristössä ja yritin etsiä krokoja. Ei näkynyt. Myöhemmin mulle selvisi, että tähän billabongiin liittyi tarina kahdesta naisesta, jotka muuttuivat siellä merenneidoiksi. Nykyäänkin jos vedessä pesee hiuksensa ja osaa kutsua henkiä paikalle, alkaa tukka kasvaa oikein pitkäksi ja paksuksi. Olisi pitänyt kokeilla.

Henkien kutsumista mulle ei opetettu, mutta mummot näyttivät meille, miten paikallisista kasveista voi tehdä lääkkeitä. Me nypättiin puista lehtiä ja laitettiin ne kiehumaan nuotiolle. Kun lehdet olivat pehmenneet vedessä, ne noukittiin sieltä pois. Keitettyjä lehtiä hieromalla käsissä ja hengittämällä niiden tuoksua sisään kaikkoaa kuulemma päänsärky, tukkoinen nenä ja kipeä kurkku. Ne tuoksuivat kieltämättä vähän Vicksille. Jotenkin todella tuttu tuoksu. Ja kyllä se sieraimissa tuntui raikkaalta. Meidän mukana oli muutama kylän kielitieteilijöistä, ja he filmasivat mummojen tarinointia videolle. Eivätpä pääse perinnetietous katoamaan elämän länsimaistuessa.

Oppilaillakin on oma kasvitietousprojektinsa. Koulussa on puhuttu siitä, että kasveilla on language name, common name ja science name. Language name on kasvin murrinh-pathankielinen nimi, common name englanninkielinen nimi ja science name latinankielinen nimi. Oppilaat lukivat iPadin videolle vuorotelleen kasvien nimet. Alla oleva kasvin language name on mi katan, common name on milky plum (maitoinen luumu) ja science name on Persoonia falcata. Perinnetiedon mukaan kasvin hedelmiä voi syödä, kun ne ovat vihreitä ja pehmeitä. Kuori on kitkerää, eikä siemeniä syödä. Siemenen voi kuitenkin murskata hedelmälihan kanssa pieniksi paloiksi ja syödä. Hedelmiä kannattaa kerätä puun juurelta monsuunikauden aikana. Ennen muinoin hedelmät kannettiin takaisin leiriin puun kaarnasta tehdyissä paketeissa. Että näin. Jos nyt menen eksymään ryteikköön, enpä ainakaan kuole nälkään. Tietenkin pitää sitten eksyä monsuunikauden aikana.

Oli kyllä kivaa vaihtelua koululla hääräämisestä. Ulkona oli kiva istua ja katsella lintuja sekä tutkia kasveja. Oppilaatkin intoutuivat lajittelemaan kasveja lehtien muodon ja määrän sekä muiden ominaisuuksien mukaan. Kyllähän he jo tuntevat alueen kasveja hyvin, mutta jos vaikka siinä samassa sattuisi kehittämään luku- ja kirjoitustaitoa, niin mikäs sen parempi.