Lisää näitä päiviä 1: Onpas pirun kätevää.

Huh. Mistäs sitä edes aloittaisi? Oli taas näitä päiviä, kun kaikki menee putkeen. 

Erityisesti kaksi juttua: 1) Veronumero ja 2) kampaajakäynti. Tässä kohta 1.

1) VERONUMERO

Mun työnantaja tarvitsee mun veronumeron, jotta mulle voidaan maksaa palkkaa. Mun veronumero, tax file number (TFN), on mulle täysi mysteeri. Niitä myönnetään vain yksi per ihminen, ja mä sain omani Brisbanen verotoimistosta joskus vuonna kilpi ja kypärä, joten uutta mä en voinut enää hakea. Mä soitin verotoimiston helpdeskiin ja pyysin, josko he voisivat sieltä antaa mulle mun numeron, sillä mulla ei ole sitä missään tallessa, kun en silloin vuonna 2004 olettanut sitä ikinä enää tarvitsevani. 

-Toki tokkiinsa. Mikäs on neidin nimi? 

- No, etunimi on joko Saara, Saara-Maria tai Saara Maria. Sukunimi on joko Hämäläinen, Hamalainen tai Haemaelaeinen. Löytyiskö näitä yhdistelemällä mitään? 

-Toki tokkiinsa. Tässä tämä numero onkin. Mikäs on neidin osoite ollut silloin, kun olet hakenut veronumeroasi? 

- Ööh, ei mitään hajua. Mulla ei ollut koko vuonna pysyvää osoitetta. 

- Aha. No, valitettavasti en sitten voi antaa sinulle veronumeroasi. Printtaa netistä lomake, täytä se ja laita postissa verovirastoon.

- Miksi et voi antaa numeroa?

- Enhän minä voi tietää, että sinä olet sinä. Tarvitaan todistus henkilöydestä.

- No, mulla olisi tässä passinnumero, henkilönumero, ajokortin numero, viisumin numero, kelan numero.

- Tarvitsen osoitteen todistukseksi henkilöydestä, sillä enhän minä tiedä, että sinä olet sinä vain numeroiden perusteella.

- Ja osoitteen perusteella sitten tiedät? Kukaanhan ei voi tietää, missä asun. Esimerkiksi naapurini?

Selvä. Näillä sitten mennään. Mulla ei ollut hajuakaan, minkä osoitteen mä olen heille silloin antanut. Saattoi olla mun suomalainen osoite tai saattoi olla ihan tuulesta temmattu osoitekin. Ei hajuakaan, joten mä yritin printata veroviraston nettisivuilta lomakkeen, mutta siellä sanottiin, että printattu lomake ei käykään, vaikka helpdeskistä nimenomaan käskettiin printtaamaan se. Mä sain esittää verovirastolle anomuksen, että he lähettäisivät mulle postissa aidon lomakkeen. Onpas pirun kätevää.

Lomake saapui postissa muutaman päivän kuluttua, ja sen kanssa saapuivat myös täyttöohjeet, joiden mukaan mun pitäisi lähettää täytetyn lomakkeen kanssa samassa kuoressa mun passi, mun ajokortti ja mun paikalllinen kela-kortti. Mitä hittoa? Ette voi olla tosissanne! Nämä täällä tosissaan meinaavat, että mä laitan kaikki mun henkilötodistukset samaan kuoreen ja postiin. No, en todellakaan! En mäkään mikään täysi pässi ole. Mitäs sitten jos kirje katoaa postissa? On vähän hankalaa ruveta täältä käsin järkkäämään uusia henkilötodistuksia, kun ei ole mitään jäljellä. Sitä paitsi ihmisethän tarvitsevat ajokorttia päivittäin. Lisäksi prosessissa menisi postipäivien lisäksi 28 päivää. Äääh! Onpas pirun kätevää.

Papereissa tosin luki, että mä voisin saada mun veronumeron paikalliselta kelalta eli Centrelinkiltä. Mä pakkasin kaikki pyydetyt henkilötodistukset mukaan ja menin jonottamaan kelaan. Olin siinä odotellut sitten pienen ikuisuuden, kun pääsin lopulta luukulle esittämään asiani. Kelan mukaan mua ei ole olemassakaan. Ei Saara-Maria Hämäläistä, ei Saara Maria Hamalaista, ei Saara Haemaelaeista, ei mitään. Mun syntymäajalla ja sukunimellä löytyi kyllä joku heppu Melbournesta. Kelan setä kysyi, olisiko kyseessä mun serkku. AIVAN SAMA, ANTAKAA MULLE VERONUMERO! Kelan setä käski mun hypätä junaan ja mennä Melbourneen itse pääkallopaikalle. Onpas pirun kätevää.

Olin sentää kaukaa viisas ja soitin helpdeskiin takaisin varatakseni itselleni seuraavaksi päiväksi oikein tapaamisajan Melbournen verovirastoon. Vielä helpdeskistäkin sanottiin, että muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, ellen halua tunkea koko elämääni ja identiteettiäni kirjekuoreen ja riskeeraa passin, ajokortin ja kela-kortin menettämistä. Mä saavuin seuraavana päivänä verotoimistoon papereitteni kanssa, ja mut ohjataan verosedän juttusille. Mä selitän asiaani siinä muutaman minuutin, minkä jälkeen verosetä lausui seuraavat sanat:

- Mikset sä täyttänyt hakemusta netissä? Se on pirun kätevää.

Ai, että netissä? No, ei tullut mieleen. Setä istutti mut tietokoneen ääreen, ja numeron selvittämisessä meni noin 28 sekuntia. Kukaan ei kysellyt passin, ajokortin tai kela-kortin perään. Voi jumankauta näitä. Iso kirosana!

I'm a big boy now

On juhlittu jos jonkinmoista muutamana viikonloppuna. Ensin oli pikkumiehen synttärit ja sitten äitienpäivä. Tosin pikkumies ei ole enää omien sanojensa mukaan mikään pikkumies, sillä hän aloitti tarhan pari kuukautta sitten. Siellä pitää sentään olla uniformu ja pakata pois omat lelunsa. Sitäpaitsi hän osaa jo käydä vessassakin yksin, jos joku vaan jättää oven auki, sillä kahvaan ei vielä oikein yletytä.

Grantin siskonpoika, Aron, täytti siis toissa viikonloppuna neljä vuotta. Paikalle oli kutsuttu neljä sukupolvea Siermanseja. Sharon oli leiponut Aronille junakakun, jota oltiin ihasteltu jo monen monta tuntia aamusta alkaen ja huokailtu, koska sitä saa maistaa. On se vaikeaa olla neljä. On ne isojen ihmisten murheet. 

Paketeista paljastui jos jonkinmoisia ylläreitä. Isoin lahja oli ehdottomasti hieno junasetti, johon kuului monta metriä raiteita, useampia vetureja ja huippuhieno pöytä, jolle koko komeus koottiin. En voinut olla huomaamatta, että junasetin maisemat vaikuttivat jotenkin kovin tutuilta… Muiksi suosikeiksi yli uusien sukkien ja kalsarien muodostuivat potkulauta, Transformer-lelu ja Moby Dick -kirja. Ai ai. Ja sitten oli vielä sitä makeaa mahan täydeltä.

Vertailun vuoksi linkki alkuperäiseen.

Vertailun vuoksi linkki alkuperäiseen.

Seuraavana viikonloppuna meidät oli kutsuttu äitienpäivän viettoon lounaalle Grantin mutsin ja ukkon luo. Taitaa olla ihan kansainvälinen juttu tuo, että äidit saavat aina itse kokata äitienpäiväsapuskansa. Paitsi tietty sitä aamiaista. Meille tarjottiin lammaspaistia ja monta sorttia vihanneksia. Jälkkärit vievät kyllä voiton. Mun suosikiksi on muodostunut Sharonin pötkyläkakku, jonka resepti pitääkin naputella tänne talteen joku päivä. Grantin ehdoton suosikki on isaäidin trifle. Se onkin niin hyvää, että aika hyvä tsäkä saa olla, jos ehtii omalle lautaselleen edes lusikallisen sitä mätkäistä, ennen kuin Grant on latonut koko homman naamariinsa.

Pötkyläkakku

Isoäidin trifle

Lähellä oli, ettei musta tullut samana viikonloppuna keinoemoa. Me löydettiin pieni koira juoksentelemasta ympäriinsä katuja ilman omistajaa. Mä kaappasin sen kainaloon ja vein turvaan sisälle. Kaveria jännitti ihan hirveästi, sillä se tärisi aikalailla mun sylissä. Äkkiä me se lahjottiin koirannamuilla meille kaveriksi. Harmi vaan, että sen oikea omistaja ja osoite löytyivät. Mä olisin niin mielelläni pitänyt sen. Me nimettiin se Hairy Maclaryksi, mutta kävikin ilmi, että sen nimi on Tongue, Kieli, sillä se roikottaa kieltään etuhampaiden välistä jatkuvasti.

Kuin kaksi marjaa.

Mitä sä oikein kubbaat?

Mun ei tullut pakattua mölkkyä mukaan - kumma juttu - joten me ollaan yritetty pärjätä kubbilla. Kubb on mölkyn ruotsalainen vastine. Ruotsalainen. Kubbissa ei lasketa pisteitä vaan siinä koetetaan saada vastustajan kalikat kumoon. Me ollaan hakattu kubbia kesän aikana useampaankin kertaan. Perinteisesti kubbia pelataan nurmikolla, mutta me ollaan kehitetty myös rantakubb, jossa on omat haasteensa, sillä palikat eivät pompi hiekassa samaan tapaan ollenkaan kuin nurtsilla.

Tässä säännöt, joista me kiistellään edelleen:

There are two phases for each team's turn: 

1. Team A throws the six sticks, from their baseline, at their opponent's lined-up kubbs (called Baseline kubbs). Throws must be under-handed, and the sticks must spin end over end. Throwing sticks overhand, sideways or spinning them side-to-side (helicopter) is not allowed.

2. Kubbs that are successfully knocked down by Team A are then thrown by Team B onto Team A's half of the pitch, and stood on end. These newly thrown kubbs are called field kubbs. Deciding where in the opponent's half to throw the field kubbs is a very important part of the strategy - as a rule of thumb, the more one has to return, the further back one should throw them. However, the key objective is to keep them close to each other (as to be able to hit more than one with a single throw of the pinnar).

If a kubb is thrown out of play, i.e. outside the boundary markers or not beyond the middle line, then one more attempt is given. If this also goes out, the kubb can be placed anywhere in the target half by the opposing team as long as it is at least one pinnar length from a corner marker or the King.

Play then changes hands, and Team B throws the sticks at Team A's kubbs, but must first knock down any standing field kubbs. If a baseline kubb is knocked down before the remaining field kubbs, the baseline kubb is returned to its upright position.  Again, baseline kubbs that are knocked down are thrown back over onto the opposite half of the field and then stood. 

If either team does not knock down all field kubbs before their turn is over, the kubb closest to the centerline now represents the opposite team's baseline, and throwers may step up to that line to throw at their opponent's kubbs. This rule applies only to throwing the pinnar at the opposite team's field and baseline kubbs; fallen kubbs are thrown from the original baseline, as are attempts to knock over the king.

Play continues in this fashion until a team is able to knock down all kubbs on one side, from both the field and the baseline. If that team still has sticks left to throw, they now attempt to knock over the king. If a thrower successfully topples the king, they have won the game.

If at any time during the game the king is knocked down by accident, the offending team immediately loses the game.

Serkukset ja sen toisen serkun siippa Victoriassa: Grampians

Viimeisiä päiviä viedään. Sen jälkeen, kun olin saanut kaivettua viimeiset kuivat vaatteet niskaan ja rämplättyä auton lämmittimen täysille, me suunnattiin kohti viimeistä kohdetta meidän turistiturneella eli Grampians-kansallispuistoa. Mä olin Sussulle ja Teemulle vannottanut aikaisemmin, että minähän en sitten pimeällä aja, kun on niitä elukoita teillä, ja että pitää suunnitella päivät auringonlaskun mukaan siten, että hämärissäkään ei körötellä missään. Tähän mennessä oltiin kuitenkin ajettu pimeällä joka päivä eikä ihmeen kaupalla oltu osuttu mihinkään. Mä soitin meidän leirintäalueelle ja ilmoitin niille, että me tullaan aika myöhään, mutta tulossa ollaan silti. Täti sanoi jättävänsä meille avaimet meidän seniltaiseen matkavaunuun postilaatikkoon ja kehotti meitä ajelemaan oikein oikein oikein - OIKEIN - varovasti ja hiljaa. Me päädyttiin ajamaan läheisen kaupungin kautta, ettei tarvitse pimeässä kyntää kengurunraatojen seassa. Ajateltiin, että ei siellä kaupungin lähettyvillä kuitenkaan mitään ole. Eikä me kyllä mitään nähtykään. Ei kengurun kengurua. Aussien ylilyöntejä taas! Tai ei ehkä sittenkään, sillä aamulla auringon noustua, kun kurkistettiin ikkunasta ulos, pihalla näytti tältä:

Me yritettiin jälleen päästä liikkeelle mahdollisimman aikaisin, jotta me saataisi meidän ainukaisesta päivästä Grampianseillä kaikki irti. Me väännettiin pannareita aamiaiseksi vaahterasiirapin kanssa, yritettiin vähän siistiä autoa, kuivatella kamoja ja ottaa iisisti ennen mäille lähtöä. Grampians on itseasiassa minivuorijono, joka nousee ympäröivistä pelloista aika jylhän näköisesti kohti taivasta. Teemu se taisi olla, joka sanoi, että terävät hieman kallellaan olevat huiput näyttävät aivan maahan syöksyneiltä avaruusaluksilta, ja niinhän se taitaakin olla. Osuvasti sanottu. 

Meidän leirintäalueen täti suositteli meille muutamia näköalakukkuloita ja -tasanteita. Me suunniteltiin myös etsivämme alueen kuuluisat aboriginaalien luolamaalaukset, mutta täti kertoi tulvien vieneen osan teistä ja maalauksia hänkään ei ole vielä onnistunut löytämään. Mä muistan, että Grant on mulle joskus kertonut, että hänelläkin meni muutama vuosi, ennen kuin maalaukset löytyivät. Päätettiin sitten paikallisen tiedon perusteella jättää ne seikkailut kokematta ja kurvattiin vain autolla suoraan ensimmäiselle näköalapisteelle. Eikä ollenkaan huono näköalatasanne ollutkaan. Ensimmäisen kolaroineen avaruusaluksen huipulta näkyi pitkälle laaksoon, jonka kummallakin puolella kurkottelivat monet muut huiput. Kallioseinämä humpsahti viivasuorana aivan laakson pohjalle. Meidän alapuolella kaarteli jonkinmoinen haukka. Hurja nähdä lentävän haukan selkä. 

Me suhattiin kiemuraisia serpenttiiniteitä seuraavalle suositellulle näköalapaikalle. Käveltiin muutama sata metriä puskaisen maaston läpi paikan päälle. Maastosta meitä toljotteli wallabi. Me käytiin kyhnäämässä vieressä, eikä se kovin moksiskaan ollut. Mä sille yritin vähän jutellakin, mutta kaveri keskittyi lähinnä vain syömiseen. Ei oikein vissiin karkuunkaan viitsinyt loikeskella. Me jatkettiin matkaa kohti uusia maisemia. Samalla tavalla kallioseinä tippui rajusti laakson pohjalle. Tämä laakso vaikutti jotenkin valtavalta pyöreältä kulholta, jota ympäröivät hurjat vuoret. Me käytiin vuorotellen tyhjän päällä makaavan kallionkielekkeen päällä poseeraamassa valokuvissa. Teemukin uskaltautui korkeanpaikankammostaan huolimatta lepäilemään muina miehinä kalliolla. Mä loikin paljain jaloin kallioiden päällä, sillä en halunnut mätkähtää laakson pohjalle, jos vaikka fläpärien pohjassa ei olekaan pitoa. Kenkiähän ei jalkaan laiteta! Kallio tuntui jääkylmältä varpaiden alla. Talvi tekee selvästi tuloaan.

Meidän seuraava kohteemme oli McKenzie-vesiputoukset. Me käytiin katselemassa veden putoamista useammasta kuvakulmasta ja laskeuduttiin sitten vesiputouksien viereen joen uoman pohjalle. Ei tehnyt mieli juuri pulikoida, vaikka aurinko paistoikin. Vesiputouksilta lähtevä kävelylenkki oli suljettu tulvien vuoksi, mutta mutkan takaa näkyi kyllä aikamoinen määrä kaikenlaista rojua, joka on vellovan veden mukana tipahdellut vesiputouksesta ja kulkeutunut hiljalleen aikamoiseksi padoksi. Ei lähdetty temppuilemaan padon päälle vaan me kiivettiin jyrkät portaat takaisin ylös. Matkan varrella näkyi valtava kenguru-uros, joka hengaili hiljakseen pusikossa. Kauheasti ei häntäkään tuntuneet valokuvaajat häiritsevän, sillä se laittoi itsensä leviäksi puskan alle auringolta suojaan. Nokoset, nam.

Me oltiinkin oltu huomattavasti ripeämpiä liikkeissämme, kuin mä olin ajatellutkaan, joten me ajeltiin vuoren syrjää takaisin alas laakson pohjalle kylään lounaalle. Haettiin makoisat meat piet paikallisesta leipomosta, jonka ikkunassa mainostettiin jonkinmoisen piirakkakisan voittoa. Joo, ei paha lörtsy ollenkaan. Me koetettiin etsiä Teemulle maastopyörää, mutta eipä olleet oikein putiikit auki. Turisti-infosta meille suositeltiin pientä kävelylenkkiä erään vuoren huipulle, joten me päätettiin taas totella paikallisten tietämystä. Kävelyreissu alkoi epätodellisissa maisemissa. Me noustiin hitaalleen kanjonin pohjaa ylös. Kapean kanjonin kummallakin puolella nousivat hassun muotoiset seinät, sillä kivi oli kulunut ihan pehmeiksi muodoiksi. Tuntui kuin ympärillä olisi ollut tuhansia naamoja meitä toljottelemassa.

Parin tunnin kävelyn jälkeen me noustiin puista paljaalle vuoren huipulle, josta oli eräs kieleke suojattu aidoin turvalliseksi näköalatasanteeksi. Täytyy sanoa, että, vaikka mua ei hirveästi kauhistuta korkeat paikat, niin tämä tuntui kyllä luissa ja ytimissä. Kieleke oli kyllä aitojen ympäröimä, mutta muuten huipulla oli suojaamaton suora putous laakson pohjalle ryteikköön. Meidän jälkeen paikalle ilmestyi reissaajaperhe, ja mua hirvitti katsella, miten lapset juoksentelivat pudotuksen läheisyydessä ja hyppivät kiviltä toisille. Yksi muljahtanut nilkka - ja pläts! Mä katsoin Teemun ilmettä, ja me kaikki taidettiin olla samaa mieltä, että ei huvittaisi jäädä katselemaan, kun joku pääsee hengestään. Lähdettiin laskeutumaan takaisin autolle.

Se päivä kruunattiin vielä vierailulla viinitilalle. Sussu ja Teemu maistelivat viinejä, ja mä nautiskelin viimeisistä auringon säteistä. Teemu osti itselleen lasillisen talon punkkua, ja me jäätiin katselemaan terassille, kuinka kenguru loikkaa. Viiniköynnösten takana vilkkui hyppääviä elukoita. Oli oikein kiva fiilis. Me lähdettiin viinilasillisen jälkeen kohti Ballaratiä. Illan hämärtyessä me bongattiin vielä kaksi emua tienposkesta. Miten on mahdollista? En olisi kyllä uskonut. Nyt oli sitten vielä nekin nähty. Mieletön tsäkä.

Me saavuttiin Ballaratiin melko kuitteina kymmenen päivän super kiertueesta. Oli aikaisia aamuja ja myöhäisiä iltoja. Onneksi mun ei tarvinnut pakata rinkkaa, vaan mä sain vain seurata vierestä sohvalla viltin alla maaten, kun toiset pakkaavat ja punnitsevat matkalaukkujaan. Seuraavana päivänä me heitettiin finskit Ballaratin rautatieasemalle, josta he nousivat lentokenttäbussiin. Sinne menivät. Sonmoro! Oli oikein todella kivaa ja ensi kesänä nähdään!

Serkukset ja sen toisen serkun siippa Victoriassa: Great Ocean Road

Aamu oli jälleen aikainen. Sussulla ja Teemulla oli yhteensä kymmenen päivää aikaa nähdä Aussilaa, joten otettiin ilo irti joka sekunnista. Nukkua voi sitten haudassa. Tai Suomessa. 

Grant heitti meidät aamulla ennen seitsemää Europcarin pihaan, josta meidän kolmen oli sitten tarkoitus hypätä autoon ja lähteä maailmalle omin nokkinemme. Meidän lähtö oli aikainen, sillä mulle ja Sussulle oli hieman ohjattua toimintaa parin tunnin ajomatkan päässä Queenscliffissä. Me päästiinkin heti matkaan, kun eräs papparainen tuli antamaan meille avaimet kouraan. Vielä se muistutteli, että Australiassa ajetaan sitten vasemmalla. Jaha, kiitos. 

Queenscliffissä meitä odotteli melko sateinen Victorian perussää. Välillä ropisi vähän, välillä oikein pirusti, sitten paistoi aurinko ja lopuksi vielä tuli vähän rakeita päälle. Teemu jäi maakravuksi sillä aikaa, kun me Sussun kanssa ahtauduttiin märkäpukuihin ja noustiin paattiin. Me törsättiin siis snorkkelointireissuun. Puvussa tuli äkkiä sen verran lämmin, että ei kauheasti sää ahdistanut. Sitä paitsi kastuttaisiinhan me muutenkin. Veneeseen kapusi vielä noin tusinan verran teinejä ja heidän opettajansa. Ilmankin olisi pärjätty, mutta sopu sijaa antaa. Olivat vielä yllättävän fiksuja yläkoululaisia.

Sitten asiaan! Meidän ensimmäinen pysähdyspaikka oli keskellä Phillip Baytä. Olivat aikoinaan aussit suunnitelleet vääntävänsä siihen kahden niemen nokkaan keskelle lahtea puolustuslinnakkeen tykkeineen kaikkineen. Työt olivat jääneet jostain mulle tuntemattomasta syystä kesken, mutta aimo kasan kivenmurikoita sinne oli kyllä roudattu. Nämä kivet muodostavat nyt erikoisen ekosysteemin, Kivien lomassa seikkaili jos jonkinlaisia kaloja, äyriäisiä ja meritähtiä. Pohjassa pilkahti yksi pallokalakin. Me pulikoitiin jonossa meidän ohjaajan perässä puolustuslinnakkeen sisäpuolella ja uskallettiin ulkopuolellekin. Heti huomasi, miten avomeren aallot heittelivät snorklaajia mukanaan, ja merivirrat kiskaisivat meitä aikamoista vauhtia kohti Melbournea. Varmaan tuli hakattua Sievisen olympia-ajatkin. Yllättävän raskasta puuhaa. 

Me noustiin takaisin botskiin, ja meille tarjottiin kuumaa kaakaota ja super nameja keksejä samalla, kun kapteeni suuntasi kohti seuraavaa puljauspistettä. Me hypättiin takaisin mereen erään erikoisen haisevan majakan luona. Haju tuli hylkeistä. Söpöjä kavereita, mutta harvinaisen pahalle ne haisevat varsinkin hepuiksi, jotka viettävät vedessä niin paljon aikaa. No, ei niitä siellä vedessä haistanut. Mä olin ihan fiiliksissä hylkeiden kanssa uimisesta. En olisi ikinä uskonut niitä niin vikkeliksi veikoiksi. Hauskinta hommassa oli se, että ne selvästi nautti myös meidän seurasta. Ne tuli ihan naamariin kiinni ja toljotti isoilla mulkosilmillä suoraan mun kallonpohjaan. Tiedättekös, miten hankalaa on snorklata, kun hymyilyttää ja naurattaa niin pirusti. Siitä ne hylkäät vasta tykkäsivätkin, kun sukeltaa niiden kanssa pohjalle eikä vain lillu, kellu pinnalla. Yksi pyöri mun ympärillä kuin hyrrä ja ampaisi sitten johonkin meren syövereihin. Siihen mä jäin pällistelemään, mihin hittoon se katosi. Ei näy missään mitään. Käännyn ympäri uidakseni takaisin majakan luokse, ja siinä ne pönöttää ihan grillissä kiinni. Mikäs sulla kesti? 

Oli kyllä niin lutusia heppuja. Mä niin mielelläni olisin puljannut vaikka koko päivän siellä niiden kanssa, mutta me lähdettiin etsimään meidän viimeistä kohdettamme. Delfiinejä. Me Sussun kanssa istuttiin kokassa ja tähyiltiin merelle, mutta ei siellä mitään näkynyt. Tosin en ollut ihan varma, miltä uivien delfiinien tulisi näyttääkään. Tuskin ne merellä hyppii liekehtivien hulahularenkaiden läpi. Me ajeltiin ympäri lahtea, ja alkoi vähän vilukin tulemaan. Samalla, kun me tankattiin itsemme täyteen teetä, kaakaota, keksejä, kakkuja, karkkia ja hedelmiä, pennut hyppivät mereen laivan katolta, roikkuivat veneen perästä tai poikkipuomista. Mäkin kokeilin pomppimista ja roikkumista. Sisäinen teini valloille. Siis niinku tiäks sillee.

Delfiinejä ei näkynyt missään, sade ropisi aika kovaäänisesti kattoon ja viimeisestä aktiviteetistä alkoi jo olla aikaa. Vilu pääsi vähän ytimiin asti. Meidät ajettiin lahden toiselle puolelle Mornington-niemelle. Me hypttiin paatin katolta veteen, uitiin maihin, juostiin hiekalla pientä lenkkiä, uitiin takaisin veneelle ja noustiin takaisin kyytiin. Morningtonilla olisi ollut niitä viinitilojakin vaikka miten, mutta ei just siinä rytäkässä keretty maistelemaan mitään. Kapteeni päätti, että tänään ei näy delfiinejä, vaikka yritys oli kyllä kova. Saatiin ainakin aikamoinen näköalaristeily siinä delfiinejä etsiessä. Lähdettiin suosiolla kohti satamaa, ja juuri 50 metriä laiturista alkoi tulla rakeita ja vettä niin maan pirusti, että siinä katon alle juostessa oikein sattuivat pisarat iholle iskeytyessään. Ei haitannut kyllä delfiinien puute tai sää. Hylkeet olivat niin huippuja!

Käytiin aivan pikapikaa tulikuumassa suihkussa elvyttelemässä varpaita ja sormia, pestiin suolat hiuksista sekä hiki iholta ja lähdettiin heti kohti sitä Great Ocean Roadia. Pysähdyttiin toki Torquayn surffikamatehtaanmyymälöissä, joista mukaan tarttui Teemulle aivan pränikkä hieno kello, Sussulle kassi sekä bikinit ja mulle legginsit. Jep. We only live once. Legginsit. Surffiteemalla jatkettiin ja suhattiin meidän upealla vuokra-autolla Bells Beachille. Taitaapi olla kyseinen hietikko maailman kuuluisimpia surffipaikkoja, ja olihan siellä nytkin kymmeniä märkäpukuisia sankareita odottelemassa aaltoja. Aurinko oli yhtäkkiä pompsahtanut ihan pilvettömälle taivaalle, vaikka tunti takaperin oli myrskynnyt ja tullut niitä rakeita (tervetuloa Victoriaan!), joten me käytiin vähän uittamassa varpaita. 

Ehdittiin sinä päivänä vielä pysähtyä muutaman kerran tienposkeen ottamaan valokuvia, mutta siinä se melkein olikin. Aurinko alkoi vaipua horisonttiin, ja me oltiin vielä vaikka miten kaukana mun varaamasta yömajoituksesta. Me suunniteltiin vielä illalla vesiputousvierailua, mutta perille päästyämme olikin jo aivan pilkkopimeää, joten ei sitten lähdetty liukastelemaan kiville. Päätettiin kuitenkin tulla seuraavana päivänä takaisin. Oltiin aika väsyjä ja nälkäisiä, joten päätettiin lähteä mahdollisimman nopeasti vain Apollo Bayhin, jonka lähettyvillä meidän majoituskin oli. Ensimmäinen nähty kyltti sanoi, että Apollo Bayhin olikin mun arvioiman kahden kymmenen kilometrin sijaan nelisen kymmentä kilometriä. Ja Apollo Baystä meidän majapaikkaan on vielä se pari kymmentä kilsaa. Okei. Ajetaan sitten kuusi kymmentä kilsaa pilkkopimeässä kengurujen seassa. Kaiken lisäksi Great Ocean Roadin tie on melko mutkaista ja melko mäkistä (lue: ihan vi*un mutkaista ja ihan vi*un mäkistä). Meidän keskinopeus oli varmaan jossain 40 kilometrin tienoilla. Ensinnäkään en uskaltanut ajaa kauhean nopeasti tiellä, jonka toisella laidalla on jumalaton pudotus hyiseen mereen. Toiseksi meidän kotterosta ei oikein irronnut ylämäissä sen enempää.

Jälleen päästiin perille ihan kaikki yhes koos. Käytiin Apollo Bayssä vähän fish and chipseillä ennen monen sadan metrin nousua vuorille. Meidän majapaikka oli sama kuin Anskunkin kanssa, ja mä halusin viedä Sussun ja Teemun sinne, sillä lähitienoolla parveilee koalia. Me suhattiin yhden ohi tiellä. Silmät vain kiiluivat puskasta, mutta kapealla serpentiinitiellä ei tehnyt mieli tehdä uukkaria. Nähtiinhän me niitä sitten toki lähempääkin. Aivan leirintäalueen portilla yksi kaveri hengaili keskellä tietä. Mä usutin Sussua ja Teemua pelottelemaan sen takaisin metsään, ettei me tai kukaan muu aja sen päälle. Mä seurasin tilannetta turvassa autossa sisällä. Eihän se mihinkään liikahtanut. Katsoi vain vähän pöllämystyneenä vuorotellen pelastajia ja auton valoja. Sussu kertoi, että ei oikein uskaltanut takapuolestakaan tökätä sitä liikkeelle, kun näki sen mielettömät kynnet.

Aamulla, kun herättiin meidän 50-luvun asuntovaunusta, joka vuokrattiin majoitukseksi pirun kiukkuiselta leirintäalueen tädiltä, meidän yläpuolella puissa keikkui muutama muukin koalakaveri. Me pakattiin auto ja lähdettiin köröttelemään ne samat 60 kilometriä takaisin vesiputouksille. Kyllä tie olisi kannattanut ajaa uudestaan ilman vesiputouksiakin, sillä tällä matkalla on mun mielestä parhaat maisemat ja eihän me niitä tietenkään nähty edellisenä iltana pimeässä. Satoi ropisi taas aikamoisesti, ja tiet olivat välillä aivan yhtä lätäkköä tai virtaavaa puroa. Kuin taikaiskusta päästyämme perille putouksille sade lakkasi juuri puoleksi tunniksi, ja me ehdittiin vallan mainiosti napsimaan kuvat kuivin jaloin.

Tällä kertaa matkalla takaisin Apollo Bayhin ja Great Ocean Roadin loppuun me pysähdyttiin lähes kaikille näköalapysähdyspaikoille töllöttelemään maisemia. Sade loppui taas, ja me saatiin ihastella maisemia suhtkoht kuivina. Aina, kun me noustiin autoon jatkamaan matkaa, alkoi taas tihkuttaa. Musta alkoi jo tuntua, että Teemulla on takapenkillä joku säänappi, mistä se saa painettua sateen pois. Ei paremmin olisi sään puolesta voinutkaan mennä. Lämmin ei ollut, ja tuuli oikein helkutisti, mutta mikäs siinä. Oli jotenkin kivakin katsella niitä maisemia sellaisessa maailmanlopunmeiningeissä. Tolpillaan ei meinannut pysyä, kun tuulenpuuska osui oikein sopivasti.

Sen päivän ehdoton kohokohta oli kuitenkin se suurin juttu Great Ocean Roadilla eli ne Kaksitoista apostolia, Twelve Apostles, joita on kai enää pystyssä joku seitsemän. Meidän piti kerätä vähän aikaa rohkeutta parkkipaikalla, sillä sää oli yltynyt aikamoiseksi myrskyksi. Mä laitoin kaikki kuivat vaatteet yhtaikaa päälle ja vedin hupun niskaan, mutta en muista olinko niin peloissani, että suostuin laittamaan kengätkin jalkaan. Tulee vietettyä meinaan aika paljon aikaa vuodesta läpsyissä. Me suunnattiin hartiat korvissa näköalatasanteelle, jolta aukesi maisema mielettömiin kivimuodostelmiin.

Mä olen apostolit nähnyt toki jo monta kertaa aikaisemminkin, mutta aina ne jotenkin sykäyttävät. Näky tuntuu jotenkin epäaidolta. Ihan kuin katselisi elokuvaa. Taisivat Sussu ja Teemukin olla kohtuu innoissansa maisemasta. Vaikea sanoa, kun tuuli niin paljon, ettei kahden metrin päässä seisovan kaverin puheesta saanut enää mitään selvää. Hirvittävässä tuulen viuhunassa oli tunnelman tuottajan lisäksi se hyvä puoli, että me saatiin olla käytännöllisesti katsoen yksin ihailemassa maisemia. Yksi kanadatar tuli kysäisemään meiltä, voitaisiko me ottaa hänestä valokuva, sillä kaikki muut bussiturneen turistit olivat jääneet bussiin sisälle lämpimään turvaan. Eivät edes viitsineet äkkiä tulla vilkaisemaan maisemia!

Me uskaltauduttiin vielä laskeutumaan portaita pitkin rannallekin. Taas se Teemu oli painanut jotain säänamiskaa, sillä taas se aurinko ilmestyi pilvien takaa mollottamaan taivaalle. Maisemat muuttuivat auringon ilmestyttyä tyystin. Sateenkaarikin komisti taivasta. Mä innostuin napsimaan valokuvia tuulen puhaltamista hurjista aalloista ja kahlasin veteen nillkkoja myöten. Vetelin lahkeita ylös, ettei joku sattuma-aalto kastelisi niitä viimeisiä kuivia vaatteita. Sattuma-aalto olikin hieman oletettua suurempi ja kasteli mut pyllyä myöten. Sussu nauroi rannan turvasta mulle, mutta pian senkin hymy hyytyi, kuun aalto kasteli vielä turvasta naurelijan koivetkin. Mä yritin tasapainoilla merimassan vedellessä mua oikealle, vasemmalle, eteen, taakse ja pinnan alle. Eihän tässä muuten mitään, mutta kun oli vielä kamera kädessä. Vaatteet saa kyllä kuivattua, mutta kameraa tuskin. Ihmeen kaupalla mä pysyin pystyssä. Kamera kuiva, housut ei.