Puhu äänellä, jonka kuulen

Kävin sitten täyttämässä kansalaisoikeuteni ja äänestin, joten voitaneen sanoa, että olen täten vastuuntuntoinen aikuinen ihminen. Khrm. Mä olen kyllä aina ollut sillä tavalla periaatteen naisia, että aina on äänestetty, sillä mä olen sitä mieltä, että jos ei äänestä, ei sitten auta valittaa, jos homma ei mene niin kuin pitäisi. "Ei saa Kelasta tarpeeksi rahaa?" No, äänestitkö? "Sähkö on kallista?" No, äänestitkö? "Pullokone söi tölkin?" Et kai äänestänyt vaan väärin? 

Mulle tuli postissa ilmoitus äänioikeudesta presidentinvaaleissa, jossa mua kehotettiin äänestämään Ruusukorttelin palvelukeskuksessa osoitteessa Puistokatu 11, Turku. Finland. Pieni ongelma. Onneksi pienestä präntistä löytyi myös tieto, että voin käydä äänestämässä Melbournessa Suomen kunniapääkonsulaatissa. Joten sinne! Mä treffasin mun suomalaiskamun, Wilman, kanssa Melbournessa, käväistiin äänestämässä ja muuten vaan palloiltiin ympäri kylää loppupäivä. Täytyy sanoa, että Suomen kunniapääkonsulaatti tarjosi oikein kivat maisemat äänestyskopista - ja äänestyskahvit!

Äänestäminen täällä onkin pikkasen eri homma kuin Suomessa. Eroja on useampikin, mutta erityisesti kaksi seikkaa tekee äänestämisestä Aussilassa aika mielenkiintoisen projektin. Ensinnäkin äänestäminen on pakollista. Jep. Postissa rapsahtaa sakot, jollet käy äänestämässä. Toiseksi ehdokkaat laitetaan paremmuusjärjestykseen siten, että suosikin viereen kirjoitetaan numero yksi ja inhokin viereen numero viisi tai kuusi tai whatever. Nä on ihan friikkejä! Mutta aloitetaan nyt siitä äänestyspakosta. 

Äänestyspakon historia on juuri sellainen kuin voisi kuvitella. Porukkaa ei napannut äänestää, ja vain vähän päälle puolet kansalaisista vaivautui vaaliuurnille. Tästä tuimaantuneena tasmanialainen nationalisti, Herbert Payne, esitti vuonna 1924, että äänestäminen tehtäisiin lailla pakolliseksi. Kaikkien muidenkin mielestä idea oli oikein oiva. Vuoden 1925 valtiollisissa vaaleissa äänestysprosentti olikin sitten jo päälle 90:n. Nationalistilla tarkoitetaan täällä muuten niitä, jotka haluaisivat, että Australia olisi itsenäinen. Rojalisti taas on tyytyväinen Englannin kruunun alla. Jos Herbert olisi aikoinaan tiennyt, että australialaiset tulisivat äänestämään asiasta ja nationalistit tulisivat häviämään, olisikohan hän viitsinyt vaivaantua alhaisesta äänestysprosentista…

Äänestyspakkolaissa on kyllä porsaanreikiä. Meillähän on automaattisesti äänestysoikeus, kun on 18 vuotta mittarissa, mutta täällä täytyy rekisteröityä äänestäjäksi. En löytänyt, kuinka moni täysikäinen aussi on jättänyt rekisteröitymättä, mutta internetin ihmeellisestä maailmasta löytyi tieto, että vain noin viisi prosenttia rekisteröityneistä jättää äänestämättä. Monet kuitenkin jättävät rekisteröitymättä sakkojen pelossa. Älytöntä. Sakko on 20 dollaria, 16 euroa. Ja se tulee postissa, jos tulee. Ilmeisesti vaaliviranomaiset arpovat äänestämättä jättäneistä muutaman onnekkaan, jolle sakko rapsahtaa. Jos sakkoa ei maksa, on tiedossa oikeusistunto. Mutta ei tässä vielä kaikki! Myös rekisteröityminen on pakollista. Kuitenkin jos päättää olla rekisteröitymättä, suojaa äänestyslaki Commonwealth Electoral Act 1918 sanktioilta. Eikä tässäkään vielä kaikki! Ei riitä, että käy äänestyspaikalla vilauttamassa ajokorttia ja lähtee kotiin, sillä vaalilipun vastaanottaminen, äänestyskopissa käyminen ja lipun vaaliuurnaan tiputtaminen ovat myös kaikki pakollisia kuten Section 245 of the Electoral Act käskee. Lipun voi toki jättää tyhjäksi. Huh. Eikö tätä voisi tehdä jotenkin helpommin. Jos ihminen tahtoo olla juntti ja jättää äänestämättä, se hälle suotakoon.

Silloin tällöin joku poliitikko ottaa asian esille, mutta muut eivät oikein innostu. Pakon poistamista puolletaan lähinnä filosofisin perustein, mutta yksikään hallitus ei oikein ole ajatuksesta innostunut. Ai, että miksi? No, siksi että äänestyspakko meinaa ehdokkaille verokirstusta suuremman osan kampanjointiin. Rahastahan kaikki loppujen lopuksi on kiinni. Äänestyspakko  meinaa myös sitä, että pienten puolueiden on vaikea päästä limppuun kiinni, sillä niiden keskitientallaajien, jotka eivät innostu mistään ja joita ei kiinnosta mikään, on pakko täällä äänestää, ja tyypillisimmin nämä äänet menevät suurimmille puolueille. Tämä on tietenkin hyvä, sillä nämä äänet lyttäävät muun muassa pedofiliapuolueet, ja huono, sillä ne lyttäävät myös vihreät. Ei mikään ihme siis, että suuret puolueet eivät ole kiinnostuneita pakon purkamisesta. He saavat ilmaista rahaa ja ilmaisia ääniä.

Okei, se siitä. Sitten olisi vielä se paremmuusjärjestysäänestäminen. Vaalilipussa on kaksi osaa: ensimmäisessä osassa voi nimetä vain yhden puolueen, mutta toisessa osassa voi laittaa itse ehdokkaat paremmuusjärjestykseen. Osista valitaan vain jompikumpi. Periaatteessa tämä takaa äänestäjälle mahdollisuuden äänestää oikeasti sitä puoluetta tai ehdokasta, jota haluaa. Kuvitellaanpa meikäläiset presidentinvaalit mutta ilman toista kierrosta. Meidän järjestelmässä mä voin äänestää Haavistoa, koska niin haluan, sillä voin toisella kierroksella vielä vaihtaa ääneni, jos kakkonen ei olekaan ykkönen. Jos meillä ei olisikaan toista kierrosta, saattaisin antaa ääneni Saulille, sillä Timppaa en linnaan ainakaan halua. Mun ei siis tarvitse äänestää jotakuta "vastaan" äänestämällä ihmistä, jota tiedän monen muunkin äänestävän. Paremmusjärjestyssysteemissä voin antaa pisteeni ihmiselle, jonka haluan pärjäävän, ja jättää inhokin tyhjäksi. Vähän kuin Big Brotherissa. Loistavaa! Kuitenkin vain viisi prosenttia äänestäjistä valitsee toisen osan. Lisäksi hylättyjen äänien määrä on korkeampi, sillä virheiden mahdollisuus on suurempi. Jos numerosarjasta unohtuu yksikin numero tai jos jokin numero on raapustettu kaksi kertaa, ääni hylätään.

Mutta palataan nyt vielä hetkeksi Suomen asioihin. Mä jopa harkitsin toisen kierroksen väliin jättämistä tietyissä tapauksissa, sillä se on täkäläisittäin vähän huonona ajankohtana, sillä seuraava päivä on Australia Day, joka on aussien lempparipyhä ja sisältää ankaraa grillausta ja kaljan juontia. Nämä tietyt tapaukset ovat seuraavat mahdolliset tilanteet: 1) Haavisto ei pääse toiselle kierrokselle ja 2) Timo soini ei pääse toiselle kierrokselle. Mikäli nämä kaksi faktoria olisivat toteutuneet, olisin voinut olla melko vakain mielin sen suhteen, että, vaikka suosikkini ei jatkoon päässytkään, presidentiksi valitaan ilman mun ääntäkin kohtuu järkevä yksilö… Väyrystä lukuun ottamatta, mutta voin olla melko rauhallisin mielin myös tämän suhteen, sillä ei kai kukaan oikeasti Väyrystä äänestä. Vai äänestääkö?

- - - - -

Voi ny kiukun kiukku! Tänään on ensimmäinen äänestyspäivä, ja me mentiin Wilman kanssa äänestyspaikalle. Arvatkaas mitä! Ei voitu äänestää, sillä äänestyslaput ovat matkalla Canberran suurlähetystöstä Melbourneen ja saapuvat paikalle auttamattomasti myöhässä, joten tänään kukaan ei äänestä täällä ketään. Olemme kuulemma kuitenkin erittäin tervetulleita äänestämään huomenna. Mutta, voi tulikivenkatku, mehän ollaan silloin Australia Dayn vietossa aivan toisella puolella Victorian osavaltiota. Rähmä! Kyllä nämä täällä osaavat sählätä, vaikka suomalaiset ovatkin tunnettuja säntillisyydestään. Vika oli varmasti australialaisessa courier-palvelussa. Eikös niin? No mutta, jos minä en täällä nyt saanut ääntäni kuuluviin ja sinä siellä harkitset, menisikö vai eikö menisi, niin mene ja äänestä mun puolesta kakkonen ykköseksi!

Surku-Saara.

Ja he tahtoivat toisensa!

Oltiin sitten muutama sunnuntai sitten katsomassa, kun Grantin vanha yliopistokamu kävi tahtomassa itselleen vaimon. Meidän osallistuminen kekkereihin oli aina vähän hilkulla, sillä meidän kutsu tuli vain tekstiviestillä muutama kuukausi sitten. Grantin ystävä kertoi menevänsä naimisiin tammikuussa ja tiedusteli, missä me mahdetaan olla silloin. Ei sälli tainnut odottaa, että me ollaan maisemissa, sillä meidän kutsun varmistuminen kesti ja kesti ja kesti. Ja kesti. Lopulta Grant soitti sulholle ja kysyi, mahduttiinko me mukaan ja mahduttiinko me molemmat mukaan, mikä meininki. Mua vähän nolotti, sillä mä en halunnut tunkea itseäni väkisin ihmisten häihin, joita mä en tunne, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun kaikki järjestelyt on järjestelty. Mä ymmärrän, että suunnitelmien muuttaminen siinä vaiheessa on pirun hankalaa. Ja mä olen katsonut telkkarista myös Bridezillaa ja tiedän, miten morsiamet ovat oikein innoissaan, kun istumajärjestykset menevät uusiksi vain neljä päivää ennen häitä, ja soittelet siinä sitten pitopalvelulle jne. Sitten vielä menin telomaan polvet, nilkat ja ranteet niin, että varmasti olisin näyttänyt oikein edustavalta koktailmekossa. Mä päätin, että en mene. Sitten me mahduttiin - molemmat. Huoh. Okei. Mennään sitten. Polvet ruvilla. Sillä mä en mieluusti halunnut perua osallistumista ja laittaa niitä istumajärjestyksiä uusiksi - taas. Olenhan mä katsonut sitä Bridezillaa.

Okei, no se tuli sillä selväksi. Me sitten mentiin. Koska meillä ei ollut virallista kutsua, me ei oikein tiedetty, mitä kemuilta odottaa tai miten niihin varautua. Meillä ei ollut hajuakaan lahjatoiveista. Me kierreltiin Grantin kanssa kaupoissa ja pohdittiin päät puhki, mitä voitaisiin hääparille hommata. Sisustuskamasta oli vaikea valita mieleistä, kun ei tiedä, mistä he pitävät. Kodinkoneita tuntui turhalta ostaa, sillä me ei tiedetty, mitä he tarvitsevat. Me päädyttiin lopulta isohkoon teokseen, jota englantia puhuvat tykkäävät kutsua nimellä coffee table book, kahvipöytäkirja. Se on kai tarkoitus laittaa esille kahvipöydälle osaksi osoittamaan, miten viksua väkeä tuvassa asuu, ja osaksi vaan sisustuselementiksi. Meidän valitsema kirja ei käsitellyt puutarhanhoitoa tai ranskalaisia maataloja, sillä me ei jälleen tiedetty, mistä pari pitäisi, joten me valittiin kirja, joka käsitteli Pulitzer-palkinnon saaneita valokuvia. Aihe vaikutti meitä kummastakin oikein mielenkiintoiselta, mutta jälkikäteen mä hokasin, että tuli sitten valittua häälahjaksi pariskunnalle kirja, jota tähdittää noin neljä sataa sivua valokuvia ruumiista. Jep. Nappivalinta. Kaiken huipuksi, kun pääsimme perille pääkallopaikalle, saimme vilkaista kutsuja, jotka pari oli postittanut muille vieraille, ja niissä mainittiin, että lahjojen sijasta, nurkat kun kuulemma ovat jo valmiiksi täynnä roinaa, pari toivoi lahjoitusta häämatkarahastoon. Tämä merkitsi sitä, että meidän ruumiskirja oli ainoa paketti lahjapöydällä. Onneks' olkoon vaan. 

Onneksi myös mentiin. Mulla oli todella kivaa. Mä olen jumittanut Ballaratissa poikien kanssa niin kauan, että pää on alkanut hajoilla. Oli kiva päästä ihmisten ilmoille varsinkin, kun tiesin, että ilta todennäköisimmin päättyy tanssimiseen. Poikien kanssa jos käy ulkona, ilta todennäköisesti päättyy pubin tiskillä notkumiseen. Hääpaikka oli mahtava. Sekä seremonia että koktailtilaisuus ja vastaanotto järjestettiin Melbournen lähellä viinitilalla aivan mielettömissä maisemissa. Viiniköynöksiä silmän kantamattomiin, ja horisontista nousivat vuoret, jotka hipoivat tummia pilviä. Itse viinitilan tarjoilut eivät jääneet maisemien varjoon. Oman tilan viiniä miljoonaa sorttia, josta valita. Ruoka oli käsittämättömän hyvää. Ei ainoastaan parasta ruokaa, mitä olen saanut häiden kaltaisissa kimppatilaisuuksissa, vaan parasta ruokaa, jota olen ehkä ikinä syönyt. Menu oli kattava ja makoisa. Enkä mä ymmärtänyt siitä kuin ehkä tuurilla joka kolmannen sanan.

Welcome to the Wedding of  Dani & Zac Sunday January 8, 2012 _________________________________________________________________________ 1st Mezze Porcini dusted Wurrock lamb, warm potato & spring pea salad, Yarra Valley goats curd Katifi pastry wrapped prawns, pomegranate and baby cos salad with brinjal pickle Vanilla rubbed duck breast, king mushrooms with shards of bitter cocoa croquet 2nd Mezze Black Angus sirloin, crushed kipflers and mascarpone with parmesan crumbed asparagus Caramelised leek and thyme chicken ballantine with forest mushroom faro Served with sides of, Roasted kipfler potatoes with garlic and rosemary Rocket, pear, pecorino & hazelnut salad Canapé Desserts Seasonal fruit and berry tartlets New York style baked cheesecake with chocolate marbling Vanilla bean pannacotta in a chocolate cip

Ainoa, mitä ymmärsin menusta, oli se, että nyt minulla on elämäni tilaisuus saada vaniljaa hierottua rintoihini. Tai sorsan rintoihin. Tai ankan. Meille tarjoiltiin koktailtilaisuudessa kaikenmoisia lihaisia pikkuherkkuja. Alkupalaksi oli lammasta, katkarapuja ja sitä ankkaa. Pääruokana oli härkää ja kanaa. Ei tainnut jäädä eläinkunnasta kovin monta lajia kokeilematta. Lisäksi jälkiruoat olivat aivan taivaallisia. Pieniä marjatorttuja, juustokakkua ja suklaaruukkuja. Oli kyllä niin hyvää, että teki mieli itkeä. Mä koetin aina asetella itseni tarjoilijan reitille niin, että tuli kokeiltua kaikkia jälkkäreitä. Useamman kerran. Hääpari oli selkeästi laittanut rahaa palamaan, sillä puitteet ja ruoka olivat mahtavat. 

Lisäksi baari oli avoin koko illan. Jälkkäreiden lisäksi mä maistoin varmaan myös jokaista viinilajia. Rupesivat sitten iltaa kohden tanssiliikkeetkin vapautumaan sen viinin myötä. Tuli myös opittua, että niihin vapautuneisiin tanssiliikkeisiin ei kannata yhdistää kädessä hilluvaa punaviinilasia. Tietysti sitä oli sitten mekollakin. Morsian yllätti mut sitten naisten vessassa kyyristelemässä käsienkuivaimen alla, kun yritin kuivailla lavuaarissa pestyä mekkoa. "Ai, sä oot varmaan se Sara." Kas kummaa, että morsian tiesi mut nimeltä, vaikka me ei olla ikinä ennen tavattu. Ihan niin kuin hän olisi joutunut värkkäämään istumajärjestyksiä itku silmässä muutamaan otteeseen. "Joo, mä olen Saara. Hauska tutustua. Ja onneks' olkoon… ja silleen."

Höperöä pöperöä 4: Fish and Chips

Jatketaan engelsmannien ruualla. Syitä tähän on muutamakin. Ensinnäkin engelsmannin olivat ensimmäisiä pysyviä valkoisia valloittajia, joten heidän ruokakulttuurinsa oli ensimmäinen ja suurin vaikuttaja, mitä tulee aussipöperöön. Engelsmanneja ennen täällä käväisivät muun muassa ranskalaiset ja hollantilaiset, mutta, luojan kiitos, he eivät niin viehättyneet maisemista, joten täällä ei syödä etanoita tai ööö mitä ne nyt Hollannissa sitten syövätkin***. Toiseksi englantilaisten ruoka on maailmankuulua ja yleisestikin sitä pidetään maailman parhaana ruokana. Bua hahahaa haa! Ei vaiskaan. Mutta jos kirjoittelisin aboriginaalien perinneruoista, respetit eivät välttämättä olisi niin toteutuskelpoisia Suomessa. "Juokse kenguru kiinni. Taita niska. Nylje."  

***Ymmärrän kyllä kommenttiin liittyvän ironian. Hollannissahan syödään ranskalaisia. Ja ranskalaisten nimi on r-a-n-s-k-a-laiset.

Fish and chips. Ensimmäisenä mieleen tulee punaiset puhelinkopit ja kaksikerroksiset bussit. Ehkä myös poliisien kivikovat kypärät ja asianajajien typerät peruukit. Mutta totta tosiaan, meidän makkaraperunoita vastaavia kalaperunoita syödään myös eteläisellä pallonpuoliskolla. Kala  on vissiin vain vähän erilaista, sillä näissä vesissä asuu vähän erilaisia örkkejä kuin engelsmannien. Fish and chips on juuri sellainen ateria, miltä se kuulostaa. Kalaa ja ranskalaisia. Kala tulee joko korputettuna ja uppopaistttuna tai grillattuna. Grillattu kala on tietenkin se terveellisempi vaihtoehto, mutta jos on astunut sisään kalapökkisputiikkiin, fish and chipperyyn, on jo ylittanyt tietyn epäterveellisyyden rajan. Vähän sama kuin tilaa kevytkolan McAterian kanssa. Elä vähän. Ota se uppopaistettu kala, kun kerran mieli tekee kuitenkin. Joissakin kalapökkisputiikeissa, varsinkin rannan läheisyydessä, voit myös valita itse, minkä kalan haluat kokin heittävän paistimeen. Tyypillisiä vaihtoehtoja ovat mm. riuttaturska, barramundi ja hai. Myös vietnamilainen tuontikalaa, basaa, näkyy listoilla. Kaikki ovat periaatteessa valkoista melko mautonta kalaa.

School shark. Tästä lähdetään.

Ja tähän päädytään. Syömään!

Fish and chipperyjen ruokalistalta löytyy myös lihan ystäville kaikenmoista. Dim simejä, kanapyöryköitä, hampurilaisia, kurpitsapiirakoita jne. Mun suosikkini kalan lisäksi on souvlakit. Souvlakeja voi mun mielestäni melko turvallisesti kuvailla kreikkalaisiksi rullakebabeiksi, tosin ne ovat huomattavasti meikäläisiä "turkkilaisia" rullakebabeja pienempiä. Pyöreän leivän sisältä löytyy salaattia, tzatzikia ja joko kanaa tai lammasta. Nam, lammasta! Pakko tykätä maasta, jossa saa lammasta pikaruokapaikoista. Souvlaki on yleensä se ruoka, jota humaltunut nuoriso kaipaa matkalla baarista kotiin. Eikä ihme. Maistuu se selvälle suomalaisellekin. Toinen känniruokasuosikki on chips and gravy, ranskalaiset ja ruskeakastike, mutta siitä lisää myöhemmin.

Souvlaki

Littanoita kurpitsa- ja perunapiirakoita sekä dim sim.

Aussit ovat ihmeellisen pikkutarkkoja ranskalaistensa kanssa. Kuten chicken parmojenkin suhteen sana kiirii, ja paikka, josta saa hyviä ranskalaisia pärjää aina hyvin. Luulisi, että kalan laatu määrää menestyksen, mutta ranskalaiset voittavat. Ranskalaiset ova täällä huomattavasti jöötimpiä kuin meidän ranskan perunat, eivätkä ne täällä ole ollenkaan ranskan perunoita, vaan ne ovat sipsejä - chips. Sipsit ovat täällä myös chips. Engelsmanneilla on sentään ollut sen verran tolkkua, että ovat päättäneet kutsua sipsejään crispseiksi ja ranskalaisiaan chipseiksi. Jenkin puolestaan syövät perunoita Ranskasta, french fries, ja ihan normaaleja sipsejä, chips. Selkiskö? Ok. Kerrataan.

Finnit	ranskalaiset	sipsit
Jenkit	french fries	chips
Engelsmannit	chips	crisps
Aussit	chips	chips

Fish and chipperyjen chipsit ovat siis huomattavasti paksumpia kuin meidän ranskalaiset. Lisäksi niissä ei ole mutkia matkassa vaan ne ovat täysin suoria ja noin peukalon paksuisia - tai ehkä etusormen, jos sinulla on raavaat kädet. Perinteisistä pikaruokapaikoista, kuten Mäkkäristä, tulee jenkkien suosimia ohuita ranskalaisia, mutta pienet yksityisessä omistuksessa olevat putiikit tarjoavat näitä paksumpia kirveenvarsia. Mäkkäreissä perunoita tulee se määrä kuin tulee, mutta fish and chipperyjen perunoita tilataan dollareissa. "Chips with 6 bucks, please."  Älä unohda sanaa please, sillä ilman sitä tuskin saat perunan perunaa. Kuuden dollarin ranskalaisista syö jo koko perhe. Suhteellisen halpaa sapuskaa. eihän aussit turhaan sanokaan "cheap as chips" - halpaa kuin ranskalaiset. Tämä saattaa selittää myös sen, miksi ranskalaiset täyttävät vähätuloisten aussien ruokaympyrästä noin neljä viidesosaa. Mutta anyway, perunat ja muu tilaamasi sapuska kääritään sitten paperiin ja lykätään kouraasi. Ei foliota, ei styroksia, ei muovia. Ihan perinteisen paperinyytin saat kainaloosi. Söpöä. Eikä tässä vielä kaikki. Lisäksi sapuska vedetään myös naamariin paperista. Ei lautasia, ei haarukoita, ei tiskejä. 

Nämä ovat sen verran tosissaan ranskalaistensa kanssa, että pahaimman laadun ja suurimman nautinnon takaamiseksi he ovat menneet laatimaan oikein syöntisäännöt:

1. Älä lutraa rankalaisia salaatinkastikkeessa.

2. Älä tarjoile ranskalaisia raakana.

3. Älä tapa ranskalaisia lätkimällä sen päälle muita ruoka-aineita.

4. Älä tarjoile ranskalaisia suolaamattomina.

5. Älä palvo halpoja kopioita.

6.  Älä tarjoile ranskalaisia ylikypsennettyinä

7. Älä käytä vihreitä ja raakoja perunoita ranskalaisten tekoon.

8. Älä tarjoile ranskalaisia paahtimesta.

9. Älä himoitse naapurisi ranskalaisia.

10. Älä käytä väärin ranskalaistesi nimeä.

Ja se soossi, joka ei saa koskea ranskalaisia on yleensä sitä kuuluisaa tomato saucea, ei ketsuppia. Kalan kanssa tarjoiltavien chipsien päälle osa lorauttaa vielä etikkaa. Joo, tiedetään tiedetään, kuulostaa kummalliselta, mutta se toimii. Sitten on tietysti se ultimaalinen soossi, chips and gravy. Kyseessä on vähän sama hommat kuin kanukkien poutine. Periaattessa homman nimi on se, että ranskalaisten päälle mätkäistään ruskeaa kastiketta, juustoa ja sipulia, ja tätä sapuskaa pojat vetävät aamun pikkutunneilla. Ballaratissa on kuulemma yksi ainoa ja alkuperäinen paikka, josta saa chips and gravya niin kuin luoja sen on tarkoittanut tarjoiltavan. Tämä paikka liikkuu pyörillä, ja sen aukioloajat riippuvat vähän siitä, mistä roikkuvat. Yleensä The Chips and Gravy Van on parkissa suurimipien pubien ja baarien lähettyvillä, josta sitten nuoriso vääntäytyy kärryllä käynnin jälkeen parkkipaikan kivetykselle istumaan ja syömään ranskalaisiaan. Kuulostaa kauhean kotoisalta. Paitsi että näiden perunoiden kanssa ei nautita missään nimessä majoneesia, sinappia tai kurkkusalaattia. Ajatuskin kuulemma kuvottaa.

Tästä on vaikea sanoa, joko se on syöty kerran.

Chips and gravyä on suhteellisen helppo vääntää ilman reseptiä - näkeehän sen tuosta kuvastakin - mutta mites niitä fish and chipsejä tehdään kotikonstein? No näin: 

Fisu ja ranut

RAAKA-AINEET:

2 turskafileetä, nahka poistettuna ja puolitettuna

vehnajauhoja leivittamiseen

Taikina:

200 g vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

2 ½ dl olutta

½ sitruunan mehu

1 rkl viinietikkaa

1 tl suolaa

½ tl valkopippurijauhetta

Chips:

6 isoa jauhoista perunaa

kasviöljyä uppopaistamiseen

suolaa

1 kpl iso sipuli

OHJEET:

1. Tee taikina siivilöimällä kulhoon jauhot sekä leivinjauhe. Vatkaa joukkoon vähitellen olut, sitruunamehu, etikka ja suola. Vatkaa, kunnes taikina on tasaista.

2. Kuori perunat ja leikkaa haluamasi kokoisiksi "ranskalaisiksi". Laita kylmään veteen.

3. Kuumenna öljy suuressa kattilassa keskilämpöiseksi ja lisää perunat (kuivaa ensin). Kypsennä, kunnes perunat pehmenevät, mutta EIVÄT ruskistu (noin 3 min, riippuu perunoiden koosta). Laita ritilän päälle kuivumaan.

4. Kuumenna öljyä täydellä teholla. Pyöräytä kalapalat vehnäjauhossa ja sen jälkeen taikinassa. Laita palat varovaisesti kuumaan öljyyn. Liikuttele vähän, jotta ne paistuvat tasaisesti. Kala on valmis, kun taikina on kauniin kullanruskea. Voit laittaa valmiit kalat uuniin (70 astetta) odottamaan.

5. Kuori ja leikkaa sipuli renkaiksi. Pyöräytä jauhossa ja laita taikinaan odottamaan.

6. Laita perunat öljyyn ja kypsennä, kunnes ne ovat rapeita ja kauniin ruskeita (noin 5 min).

7. Laita taikinoidut sipulirenkaat öljyyn ja kypsennä, kunnes ne ovat kauniin ruskeita.

8. Kokoa annokset ja mausta ranskalaiset suolalla (ja viinietikalla, jos haluat)

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Meidät kutsuttiin kaverin kämpille Melbourneen vaihtamaan vuotta, ja se kuulosti sohvalla makaamista paremmalta, joten me suostuttiin heti. Mä olen meinaan tehnyt jonkin verran sohvalla makaamista viime aikoina, ja niin kivalta kuin se kuulostikin heti reissulta palaamisen jälkeen, kyllä se on alkanut tympiä. Ei Ballaratissa varsinaisesti mitään vikaa ole - saahan täällä vähemmällä enemmän, mitä nyt asumiseen tulee ainakin - mutta onhan Melbourne kuitenkin Melbourne. Me pakattiin kamat viikonlopuksi, käpyteltiin kauheassa helteessä rautatieasemalle, noustiin Melbournen-junaan, noustiin junasta sitten siellä Melbournessa vielä hirveämmässä helteessä ja käveltiin kaverin kämpille. Mulle selkeni nopeasti, että kyseessä oli äijien uudenvuoden kemut, sillä mä olin ainoa naishenkilö ja noin 95 prosenttia kaikesta keskustelusta pyöri kriketin ja aussifutiksen ympärillä. Kun kaupunki oli sitten ampunut rakettinsa ilmoihin ja pojat päättivät viettää loppuillan katsomalla telkkarista koripalloa, mä kömmin pehkuihin - noin vartin yli kaksitoista - uudenvuodenlupauksenani etsiä omia kavereita mahdollisimman pian.

Aussilan uusivuosi ei sinänsä eroa kauheasti suomalaisesta vuodenvaihteesta, mitä nyt sää on hieman miellyttävämpi. Meillä oli aattona 35 astetta, uudenvuodenpäivänä 38 astetta ja toisena tammikuuta 40 astetta. Mua ei haitannut. Mä olen hytissyt täällä kylmyydestä niin kauan, että ei ole aikomus marista vielä hetkeen helteistä. Lämmin ilma on varmaankin se suurin ero aussien juhlinnassa. He eivät juo pysyäkseen lämpimänä kuten Suomessa vaan pysyäkseen viileänä. Kosteaa on juhlinta kuitenkin. Suurin osa ihmisistä tuntuu grillailevan takapihalla, parvekkeella tai rantsussa. Aussien uuteenvuoteen kuuluukin ehdottomasti liha. Tai tiedä nyt sitten, kuuluuko se sittenkin vain äijien uuteenvuoteen. Joka tapauksessa grilli oli kuumana, ja isäntä oli hakenut meille lihakauppiaalta kaikenmoista herkkua. Syötiin taas niin, että napa rutisi. 

Aussilan uuteenvuoteen kuuluvat myös raketit. Räiskintä eroaa suomalaisesta paukkeesta erityisesti siinä, että Australian Capital Territoryä lukuun ottamatta muissa osavaltioissa on raketit lailla kielletty. Niitä eivät yksityishenkilöt paukuttele, ja niiden myynti ja ostaminen on laitonta. Mutta ei hätää! Esimerkiksi Sydneyn kaupunki laittoi tänä vuonna kuusi miljoonaa dollaria ilotulitteisiin. Kuusi miljoonaa dollaria! Enkä usko, että Melbourne jäi paljon jälkeen. Me yritettiin kurkkia parvekkeelta rakettishowta, jonka teemana oli tänä vuonna Paint the Town Gold, Kultainen kaupunki. Melbourne muuttui kultakuumeen aikana pienestä kylästä suureksi metropoliksi, ja siitä teema juontui. Myös Ballaratin historia on kultaan sidoksissa ja vielä enemmän kuin Melbournen, mutta siitä joskus myöhemmin lisää. Se meinaan taitaa olla kohtuu pitkä tarina se.

Tältä näyttää, kun pistetään rahaa palamaan.

Uudenvuodenpäivä meni oikeastaan vaan sisällä köllötellen, sillä ulkona oli edelleen pirun kuuma. Istuttiin sohvalla (ah, ironiaa…), katsottiin leffoja ja syötiin rääppeitä. Vuoden toisena päivänä pojat sitten päättivät, että vaikka ilma oli vieläkin kuumempi, oli selkeästi aika tehdä jotain. Me saunottiin ja puljattiin uima-altaassa aamupäivä (joo, kaverin kämpillä on sauna… tosin sen säädetty maksimi lämpö on 80 astetta, mutta jos lämpöanturin päälle asettaa jääpalan, saa systeemiä huijattua sen verran, että ainakin hiki tulee), mutta kun uutisissakin varoiteltiin, että kuumat kelit saattavat vielä jatkua jonkin aikaa, sällit reipastuivat ainakin sen verran, että ajeltiin ilmastoidussa autossa ympäri kaupunkia. Meidän ensimmäinen kohteemme oli St Kilda meren rannalla. St Kilda on se mukava, rempseä ja rento kaupunginosa, jossa voi notkua kahviloissa ja kuppiloissa, kierrellä pienissä putiikeissa, lojua rannalla, katsella ohikulkevia ihmisiä ja nauttia olostaan. St Kilda on se paikka, jossa mä mieluiten asuisin, mutta paikan hintataso on melko korkea, sillä trendikkäät ihmiset maksavat trendikkäitä hintoja. St Kildassa on kuitenkin näkyvissä vielä suttuinen historia. Kaduilla näkee kodittomia ihmisiä, kuten esimerkiksi eräskin herrasmies, joka auttoi mut pystyyn, kun kaaduin keskellä katua nappaillessani valokuvia. Tuli syötyä aika rankasti asfalttia, sillä kummatkin polvet ovat edelleenkin pahasti naarmuilla, mun nilkasta puuttuu pala ja ranne on sökönä. Mutta silti. Kohteliaita kodittomia.

Me kierreltiin aikamme St Kildassa miljoonan muun vapaapäivää viettävän melbournelaisen kanssa, syötiin lounasta, paketoitiin mun vertavuotavat polvet ja jatkettiin matkaa. Käytiin pörräämässä Melbournen aasialaiskortteleissa. Oli ehkä virhe syödä lounasta muualla kuin aasialaiskortteleissa, sillä tuhansien pikku ravintoloiden tuoksut, ikkunaan liimatut menut ja lupaus ilmastoinnista houkuttelivat meitä valtavasti. Ensi kerralla sitten vietnamilaista pho-keittoa! Melbourne on aidosti kansainvälinen kaupunki, ja sen asukkaat tuntevat ruokansa. Aasialaskortteleista löytää upeita puljuja, jotka tuuttaavat vietnamilaisten keittojen lisäksi esimerkiksi autenttista thai-sapuskaa ja malesialaista murkinaa. Parhaat italialaiset ravintolat taas löytyvät Lygon streetiltä, jonka katukahviloita varjostavat vehreät puut. Täällä pörräävät ne, joilla on Ferrari. Hyvää kahvia löytyy kyllä oikeastaan mistä tahansa, mutta erityisesti Brunswick street tunnetaan pienistä ja suuristakin kahviloista ja kuppiloista. Kuten St Kildallakin Brunswick Streetillä on vähän rosoinen ulkokuori ja maine vaihtoehtoisen väen mekkana. Kyseiseltä kadulta ja sen takakujilta löytyykin monta baaria ja pubia, jotka tarjoilevat ruoan ja juoman lisäksi live-musiikkia illasta toiseen. Ei just heti tule Onnelaa ikävä.

"Kattokaa! Me ollaan niin viileitä, että me käytetään polkupyörää kulkupelinä. Silleen ironisesti."

Me palattiin kaupunkikierrokselta vähän ennen meidän junan lähtöä kämpille, jossa mä vielä ehdin hautoa sekä mun kipeää rannetta että mun hikistä niskaa kylmäpakkauksella. Raavittiin kamat kasaan äkkiä, mikä oli vähän hankalaa jäykän käden kanssa, ja suunnattiin takaisin rautatieasemalle. Grantin lippu oli kallistunut vuodenvaihteen jälkeen ja mun oli halventunut. Ei valittamista. Jos nyt kysyisit, miksi meillä on eri hintaiset liput, saattaisin vastata, että mun lippu on halvempi, sillä mulla on Grantin siskon alennuskortti käytössä, mutta onneksi et kysellyt mitään. Paluumatka vähän tökki, sillä raiteet olivat menneet pikku mutkalle helteessä. Ballarat-Melbourne-junamatkalla raide on pitkän matkaa yhdestä palasta väännettyä, mikä meinaa lähinnä kahta asiaa. Ensinnäkin juna ei sano klong-klo-klong klong-klo-klong kuten ne junat, jotka kulkevat raiteilla, jotka on koottu monista pätkistä. Toiseksi kuumina päivinä raiteilla ei ole oikein tilaa laajentua mihinkään suuntaan, sillä jos raide on yhtä pötköä, ei ole "saumoja", jotka antavat raiteelle tilaa laajeta. Siinä me sitten köröteltiin junalla kävelyvauhtia ja katseltiin ikkunasta, kuinka kenguru loikkaa. Oli sitten ensimmäiset kengurut Singaporen eläintarhan jälkeen. Joskus voi vaan olla hyvä päivä, vaikka junat ovat myöhässä ja polvet verillä.