Oma koti kullan kallis

Oma koti kullan kallis. Tai siipan siskon koti sika halpa!

Kahdeksan kuukauden reppureissaamisen jälkeen tuntui aika makoisalta läjähtää sohvalle eika liikahtaa laisinkaan. Ensimmäinen sohva, jolle mä läjähdin oli Grantin vanhempien luona, jossa me majailtiin pari viikkoa. Meilla oli toki oma huone käytössä, mutta tila oli sikäli rajallinen, että me käytännöllisesti katsoen elettiin yhä rinkoista. Tavarat lojui lattialla, eika millään ollut paikkaa missään. Tavaroita ei löytänyt mistään, ja yöllä, jos yritti hiippailla muita herättämättä vessaan, taatusti tuli astuttua vyönsoljen tai jonkun muun melko kivuliaan vehkeen paalle.

Grantin sisko tarjosi meille makuuhuonetta vuokraamastaan omakotitalosta. Se kuulosti kivalle. Olipahan oma huone, oma tila, oma sanky ja omaa aikaa. Me järkkäiltiin lainahuonekaluja tutuilta ja tuntemattomilta, ja muutettiin siipan vanhempien nurkista siipan siskon nurkkiin. Ei Grantin vanhempien luona asumisessa mitään vikaa ollut, mutta sisko on samaa ikäluokkaa kuin me, ja nyt, kun me maksetaan puolet talon vuokrastakin (88 euroa viikossa), ei enää tarvitse pyytää lupaa jääkaapilla käymiseen tai kanavan vaihtamiseen. Ei sillä, että sitä olisi Grantin vanhempien luonakaan välttämättä tarvinnut pyytää, mutta mulla oli vain sellainen olo, että ei ole omassa kodissaan, vaikka miten mulle toitotettiin, että ole kuin kotonasi. Nyt kehtaa vihdoin pieraistakin sohvalla.

Meidän ikkuna

Ja toiseen suuntaan

Me asutaan nykyaan aivan Ballaratin keskustassa. Se ei tosin merkkaa paljoakaan tässä kaupungissa, silla edelleen me tarvitaan autoa pelkästään kaupassa käymiseenkin. Vaikka vaatekaupat on kävelyetäisyydella ja pubit sekä baarit konttausetäisyydellä (jos tarvetta konttaamiseen esiintyy), ruokakauppa on kaukana. Tai ainakin kauempana kuin mitä se Vakkella oli. Eli ei ihan 20 sekunnin kävelymatkan päässä.

Muutenkin Australia rullaa pitkälti motorisoiduilla pyörillä. Vaikka sää on polkupyöräilyyn suotuisampi kuin Suomessa, pidetään sitä vähän hullujen ja viherpiipertäjien hommana. Polkupyörissä ei ole lukkoja, sillä niillä on tarkoitus ajaa kuntoilumielessä ja sitten ne menevät takaisin autotalliin. Siis pyörällä kaupungille asioille sukkuloiminen ei tule kyseeseen. Polkupyörissä ei ole myöskään tarakoita tai koreja, joihin voisi heittaa vähintäänkin käsilaukun ellei sitten ostoksiakin. Missään ei myöskään ole pyöräteitä. Australian viranomaiset ovat asettaneet pyöräilykypäräpakon, jota myös valvotaan. Onhan lailla tietysti omat hyvät puolensa, mutta mulla on väkisinkin sellainen olo, etta tässä nyt Isoveli paapoo. Kyynisempi Saara saattaisi jopa väittää, että asettamalla moisen lain viranomaiset ovat päässeet halvemmalla, silla kun turvallisuus "taataan" näin helpoin keinoin, ei varoja tarvitse sijoittaa esimerkiksi pyöräteiden ja turvallisten ajoväylien rakentamiseen. 

Pyörän arkikäyttö on niin harvinaista, etta ihmiset toljottaa, kun fillaroin ympäri kaupunkia normaalivaatteissa - en siis pyöräilyshortseissa. Grantin ystävätkin nauroivat, etta onko se jäänyt kiinni rattijuoppoudesta, kun meni parin korttelin päähän pippaloihin fillarilla. Eiväthän polkupyörällä aja muut kuin ne hullut ja viherpiipertäjät ja ilmeisesti myös kärynneet rattijuopot. Mullekin irvailtiin, kun menin kuntosalin spinning-tunnille polkupyörällä. "Miten sä jaksat?" Ööö, mä tulin kuntosalille ajamaan polkupyörää hirveillä vastuksilla ja kauheeseen tahtiin tunnin ajan. Mun matka kuntosalille fillarilla kestää viisi minuuttia. Enköhän me kestä. Kiitos kuitenkin.

Mutta se oma koti. Siinä on kolme makuuhuonetta, olkkari, keittiö ja pieni takapiha. Lisäksi meilla on pikkuruinen pesutupa takapihan kyljessä, mikä on pientä luksusta, sillä varsinkin pohjoisemmassa ihmiset pitävät pesukoneitaan takapihalla. Vähintäänkin outoa. Ne kolme makuuhuonetta me jaettiin tasan mun ja siipan, siipan siskon ja siipan siskon muksun kesken. Yksi kullekin. Lisäksi meitä on vielä yksi kissa, joka jäi meidän muutettua taloon valitettavasti ilman makuuhuonetta. Katti pitää itseään selvästi naapuruston kovimpana kollina, silla se tulee iltaisin aina kotiin uusien naarmujen ja arpien kera. Tytöt tykkäävät.

  

Ballaratissa on paljon hyvän näköisiä taloja. Talot ovat ylisöpöjä mökkejä, joissa on upeat takorautaiset pitsikoristeet. Mökkejä asuivat ennen muinoin alueen kullankaivajat ja suurmiehet. Nykyään taloissa asuvat niin lapsiperheet kuin opiskelijatkin kimppakämppäkavereineen. Useat historiallisen keskustan omakotitaloista on suojattu lain ja säännöksin, mikä merkitsee sitä, että kaikki renoveeraaminen maalaamisesta lisärakennuksiin pitää hyväksyttää viranomaisilla. Talot tuppaavat olemaan vähän vanhanaikaisia - ikkunoista viuhuu tuuli ja eristyksestä kukaan ei ole kuullutkaan mitaan. Tosin myös upouusien talojen ikkunoista viuhuu tuuli ja kukaan ei vieläkään tunnu eristävän mitään. Täällä me sitten istutaan iltasella toppatakit päällä olohuoneessa katsomassa telkkaria. Öisin meidät pitää lämpiminä pyhä henki ja sähköviltti. Sana lämmitys viittaa melko kookkaisiin kaasulämmittimiin ja kokolattiamattoon. Mulla ei ole ikinä ollut niin kylmä kuin mitä mulla on ollut täällä.

Mun nemesis

Australialaisten kotien muita kuriositeetteja ovat kaasuliedet sekä erilliset kylma- ja kuumavesikraanat, keittiön yksi lavuaari ja selkeä kuivatuskaappien puute, jotka tekevät tiskaamisesta riemun. Toisaalta kukaan ei täällä huuhtele astioita, joten ei kai sitä toista lavuaaria olisikaan mihinkään tarvittu. Astiat laitetaan kuivumaan muovitelineisiin lavuaarin viereen saippuoineen kaikkineen. Erilliset kylmä- ja kuumavesikraanat eivät tietysti vaadi kauheasti älyä, mutta on se vaan pirun hankala saada vesi mukavan tuntuiseksi. Lisäksi kraanan nokka tuppaa olemaan melko lyhyt, mikä meinaa sitä, että kasvot on melko mahdotonta pesaista nopeasti, sillä kädet eivät mahdu kraanan alle. Sitten sitä lasketaan vesi ensin lavuaariin, mittaillaan ja arvotaan, onko lämmintä, pestään naama ja vedetään tulppa. Äh, melkein helpompi mennä nukkumaan meikit naamalla. Onhan tämä kuitenkin melko turhaa marinaa. Tuleepahan kuitenkin lämmintä ja juomakelpoista vettä suoraan seinästä. Kai kyse on vain siitä, mihin on tottunut.

Se, missä aussit vievät meitä aivan kuusi-nolla, on tila. Täällä on lääniä. Suurkaupunkien keskustojen ulkopuolella lähes kukaan ei asu asunnoissa. Jopa opiskelijat asuvat omakotitaloissa. Perheiden kodit ovat suurempia kuin Suomessa ja pihatkin ovat mukavan kokoisia. Harvassa kodissa on kahta kerrosta, sillä tilaa on rakentaa maantasallakin. Lisäksi rappusia on hieman hankala ajaa autolla. Meikäläistä punaista tupaa ja perunamaata vastaava unelma on heikäläisten puolieekkeriä maata ja talo. Siipan vanhemmat sanovat, etta nykyään vaikuttaa siltä, että ihmiset haluavat maan sijaan puolieekkeriä taloa. Australiaa on vaivannut pitkään paha kuivuus, minkä seurauksena vettä pyritään säästämään kaikin mahdollisin tavoin. Nurmikoita ei saa kastella, mikä taas merkitsee sitä, että vehreän pihan sijaan takapiha on rutikuivaa savannia. Ymmärrän kyllä, että monet satsaavat sitten tuonkin tilan olohuoneen jatkoksi eivätkä lämpene lemmikkikiville. Pihan kastelemisen lisäksi auton peseminen ja uima-altaan täyttäminen on ollut pitkään kiellettyä. Viranomaisille naapurinsa vasikoineet ovat saaneet rahapalkkioita, joten sääntöjä on järkevä noudattaa. Ehkä mäkin voisin ryhtyä ammattikyyläksi.

Mä viljelen näitä salaa mun naapureilta. Shh!

PS. Huomasitkos, että mulla on ääkköset!